Onko teillä kellään rumia lapsia? :(

Minä olen aina ollut kaunis (minua on luultu missiksi ja malliksi) ja hyötynyt siitä monessa mielessä. Saan parempaa palvelua, ilmaisia etuja, alennuksia erityisesti jos vastassa on miesmyyjä tai miespuolinen asiakaspalvelija. Näin se vain on, sen ovat tutkimuksetkin todistaneet.

Nättiä lasta on helpompi rakastaa, niin se menee

[quote author="Vierailija" time="26.05.2013 klo 02:44"]

Otan osaa. Minullakin on erittäin ruma lapsi. Erittäin paljon minua ärsyttään hänen karvaisuus. Miten jollakin voi kasvaa karvoja noin paljon? Voiko 16 v. lapselle sanoa, että olet ällöttävän karvainen?

[/quote]

Toivottavasti lapsesi myös voi sanoa sulle että oletpas ruma ja kysästä vielä siinä samalla että miten ihmeessä olet miehen saanut. Syytä myös omaa naamaasi ja geenejäsi kun on niin 'ruma' lapsi. hohhoh

Kasvonpiirteet muuttuvat teini-iässä, varsinkin pojilla. Itse olen aivan taviksen näköinen 40 v. nainen. Sanoisin että parhaimmillani ulkonäöllisesti olin 25-vuotiaana. Olin löytänyt oman tyylini pukeutumisesssa yms. Ystäviä minulla on aina ollut. Pari kavereistani ovat/olivat todellisia kaunottaria. Ei heidän elämänsä sen kummempaa ole ollut kuin minullakaan. Vääriä kumppaneita, avioeroja, samat arkiset murheet ne on kaikilla elämässä.

Siinä sitä sitten ajatellaan lasta oman minän jatkeena - tai ei ajatella, kun ihan oikeasti pohdituttaa lapsen rumuus. Itsehän siinä vanhemmalla on ongelma, nähdä hyvää ja kaunista omassa lapsessa. Jos asia vaivaa, on se aikuisen ongelma. Mitä vikaa vanhemmassa on, että oman lapsen ulkonäkö mietityttää negatiivisesti? Mitä vikaa on, jos oikeasti pohtii, pitäisikö kertoa lapselle?

Eihän se ole lapsen vika, että vanhemmalla on negatiivisia ajatuksia lapsestaan. Ei lapsi ole vastuussa aikuisen tunteista, häpeästä ja harmista. Älkää luoko lapsille todellisuutta siitä, missä itse elätte, kun se on lapselle haitaksi.

Mitä sitten voi tehdä? Minusta pitää pakottaa itsensä näkemään hyviä puolia. Jos ei kauniiksi pysty sanomaan, niin söpöksi, suloiseksi, nätiksi. Voi kehua sitä, mikä on hyvää. Ja jos äidin katse on nirso, niin käännä se voitoksi: käytä hyvää makuasi auttamaan lasta löytämään hyvä tyyli hiuksille, vaatteille. Kaunis hymy avaa useimmat ovet. Jos se hymy hyytyy, kun mielessä on vanhempien inho, niin asiat ovat hyvin. Miettikää, että tavoite on lapsi, jolla on niin hyvä olla ittensä kanssa, että säteilee sitä ulospäin, hymyilee.

Kyllä on sairasta sanoa että oma lapsi on ruma kuinka oma äiti voi sanoa omasta lapsestaan  mene todella ladon taa.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2013 klo 08:48"]

Kasvonpiirteet muuttuvat teini-iässä, varsinkin pojilla. Itse olen aivan taviksen näköinen 40 v. nainen. Sanoisin että parhaimmillani ulkonäöllisesti olin 25-vuotiaana. Olin löytänyt oman tyylini pukeutumisesssa yms. Ystäviä minulla on aina ollut. Pari kavereistani ovat/olivat todellisia kaunottaria. Ei heidän elämänsä sen kummempaa ole ollut kuin minullakaan. Vääriä kumppaneita, avioeroja, samat arkiset murheet ne on kaikilla elämässä.

[/quote]

Niin, mä kanssa mietin tätä "kauniit pärjää paremmin"-mantraa, kun en yhtään sitä tunnista omasta elämästäni.

Itse olen aina ollut ruma ja lihava, mutta kah, omassa ammatissani niin kovin lahjakas ja älykäs. En keksi montaakaan alaa, jolle pääsisi pelkällä ulkonäöllä, tai sillä ulkonäöllä pääsisi kovasti eteenpäin. 

Eli jo naapurin pirkko on pirun nätti, mutta huono koulussa, ja oma lapsesi on ruma, mutta älykäs kuin mikä, kumman luulet elämässä pötkivän pitemmälle?

Sekään, millaisen parisuhteen ihminen itselleen saa, ei todellakaan riipu ulkonäöstä.

lapseni eivät ole kauniita, mutta persoonallisen söpöjä . esikoisella on iso suu, pappansa pottunokka ja isot, vähän viistot silmät. nuoremmalla on valkoinen tukka, joka märkänä menee kiharoille  + molemmilla on isin isot korvat.

  joskus sattuu näkemään pikkeuksellisen kauniiin lapsen jota ei voi kuin tuijottaa, mutta suurin osa lapsista on tavallisen näköisiä! rumia en ole nähnyt vielä yhtään.

Mulla on aikuinen tytär joka on ruma ja ei ole löytänyt seurustelukumppania ja muutenkin tuntuu että ystävät ovat vähässä. Mä olen kuitenkin jotenkin niin tottunut asiaan, etten sitä edes ole ajatellut, mun tyttö on kuitenkin mun oma rakas tyttö.

hoh hoijaa... hey come on, kauneus on katsojan silmissä! pienellä stailauksella ruma ankanpoikanenkin muuttuu kaunottareksi!

Hmm...ikävä huomata, että äiti ajattelee noin lapsistaan. Täytyy vain todeta vanha sananlasku: kauneus on katsojan silmissä ja luonne todellakin rumentaa tai kaunistaa ihmistä. Minä itse en tiedä, olenko ihmisten mielestä kaunis vai epämiellyttävän näköinen. Olen joidenkin mieleen ja joidenkin taas en. Olen myös huomannut, että tietynluonteiset miehet pitävät ulkonäöstäni ja tietynlaiset taas eivät. En ole ns. "komeiden" salimarkkujen mieleen enkä välitä ollakaan. Uskon, että lapsesi löytävät sen oikean kyllä. Varmasti lapsesti ovat muutenkin mukavan näköisiä. En tosin tiedä, mikä sinusta on kaunista, mutta yritä kasvattaa lastesi itsetuntoa, niin heilläkin on parempi olo :)

Kannattaa kehittää muita avuja.

Esim. se eräs "maailmanympäripurjehtija" on kaikkea muuta kuin komistus mutta niin vaan on kaunokaisia riittänyt kumppaneiksi.

Jep,todella ikävää että ajattelee omista lapsistaan noin rumasti.Nykypäivänä näyttävästi kauneus tarkoittaa ihmisten silmissä sitä,että on laiha,rintavarustus on kunnossa ja meikatessa/hiuksia laittaessa on aina käytettävä jotain feikkiä ja taas poikien osalta on käytettävä tyylikkäitä vaatteita ja hiukset on oltava aina laitetut...Vaikka lapsesi ei täyttäisi näitä kriteereitä maailmasta löytyy kumppaneita joille ei oikeasti ole tärkeitä nuo yllämainitut kriteerit.Surullista että lapsillasi on noin huono itsetunto,mutta tuossa tilanteessa sinä et äitinä saa luopua toivosta.Tehkää asialle jotain,jos ulkonäkö niin häiritsee.

"kauneus on katsojan silmässä" on kyllä yksi valheellisimmista sanonnoista.

Jotkut piirteet vaan ovat sellaisia että niitä pidetään universaalisesti rumina. Evoluution tuotosta.

Kehotan sinua menemään saunan taakse ja poistumaan lastesi elämästä ennen kuin teet lisää vahinkoa.

Luuletko että lapsesi ovat niin tyhmiä, etteivät tajua äitinsä pitävän heitä rumina?

Lapsi kyllä usein aistii mitä äiti ajattelee... Ei niinkään ne sanat, mutta jo tietynlaiset katseet on aika helposti tulkittavissa. Ja sitten kun erehdyt sanomaan jotain vähänkin väärää lapsen ollessa herkässä iässä.

Itselleni kehittyi syömishäiriö ja muistan ikuisesti eräät äitini sanat itselleni kun olin ala-asteella. Ja luulen että äitini ei muista tai edes ajatellut asiaa sen kummemmin. Ja minulla on ihana äiti joka tukee minua kaikessa mitä teen. Mutta niin vaan ne äidin katseet ja puolivitsillä heitetyt sanat jäi kummittelemaan mieleen. En kyllä syytä äitiäni, jos yhtään lohduttaa, sanon vain että ymmärrät että pienetkin eleet muistetaan. Ne usein muistetaan parhaiten. Joten kannattaa miettiä miten kohtelee lastaan jonka ulkonäköön ei ole tyytyväinen.

Minä suosittelisin opettelemaan pitämään omia lapsiaan oikeasti kauniina.

Onhan se kiva jos on yleiseen makuun sopivasti hyvännäköinen. Kauneus on katsojan silmissä, mutta toisilla käy parempi tuuri geeniarvonnassa. Toisaalta on myös kiva, jos on matemaattisia/kielellisiä/musikaalisia/taiteellisia/liikunnallisia lahjoja, hyvä luonne, ei perinnöllisiä terveysongelmia yms. Tuskin lapsesi ovat ihan kaikessa huonointa mahdollista perimää onnistuneet saamaan.

Toisekseen, ulkonäköön ja vetovoimaan voi vaikuttaa. Siisti, terve, hyväkuntoinen, kivasti pukeutunut ja hymyilevä ihminen ei ole koskaan ruma. Kaikkien naamalla ei voiteta missikisoja, mutta ei se ole kovin tärkeää elämässä.

Olisin aika varovainen tossa omassa suhtautumisessa. Oma äitini näki minussa juuri ne kaikki huonot puolet kaikista sukuhaaroista, ja jaksoi sitten voivotella äänen että on se harmi että perin juuri sen ja sen. Omaa peilikuvaa katsoo kriittisemmin kuin ketään muuta, mutta jättäkää lapsenne sen ulkopuolelle. Teinivuosina mikään ei syönyt itsetuntoani niin kuin äitini minulle aiheuttamat ulkonäkötraumat, ja vasta myöhemmin tajusin, että näytän ihan normaalilta ja jopa oikein kauniilta joidenkin silmissä.

Jossain tutkimuksessa oli, että ihmiset muutenkin pitää kumppaniaan keskimäärin paremman näköisenä kuin tämä muiden arvion mukaan olisi, eli rakkaus on jossain määrin sokea.

Niin, täällä jos missä, näkee kuinka julmasti NAISET arvostelevat ihmisten ulkonäköä, olen pitkään kiinnittänyt asiaan huomiota. Oikeassa elämässä kuitenkin uskon että ihmisen luonne ja sielu merkitsevät hyvin paljon. miehellä on aina se etu että voi kasvattaa vaikka lyen siistin parran, mikä saattaa sopia mainiosti. Ymmärrän että asia askarruttaa sinua, en kuitenkaan miettisi tuota asiaa, suurin osa meistä on kuitenkin vaan ihan taviksen näköisiä, eikä sillä loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. 

Ois se nyt aika julmaa jos ei saisi kertoa miltä tuntuu vaikka se olisi kuinka kamalaa tahansa, siitä juuri ne mielenterveysongelmat tulee. ja mä en tarkoita että menis omille lapsillensa sanomaan, että ootpas ruma (jotkut äidit ovat jopa näinkin sanoneet). Minusta on tärkeää että jossain voi rehellisesti kertoa omista fiiliksistään ilman että toiset sitä kauhistelisivat.

Mun poika on kaukana komeasta, toki harmittaa, mutta onneksi on fiksu ja pärjää hyvin koulussa.