Olen masennuksesta toipunut, mitä haluaisit kysyä?

Vierailija kirjoitti:

Samoja fiiliksiä sokeasta suorittamisesta.. Tein työtä niin tosissaan, että kaikki muu jäi. En jaksanut huolehtia itsestäni, ku mietin miten hoidan työn mahd. hyvin.. Onneksi se ajanjakso on takanapäin, tuli uusi työ. Mutta se laukaisi ahdistuksen ja pitäisi käsitellä ne synkät tunteet pois. Olin aivan loppu ja suoritin silti vaan, tuntui sen jälkeen että olin vanhentunut paljon naamasta.

Ahdistukseen saa myös yksityiskohtasta apua psykiatrilta ja sen kautta myös psykoterapiasta. Suosittelen menemään rohkeasti hakemaan ammattilaisen apua :). Hienoa, että olet uudessa työssä ja koet voivasi paremmin, mutta ahdistus on myös yleinen vaiva ja sillä tavoin rinnakkainen usein masennuksen kanssa.

Ap

Kuinka tärkeänä osana toipumista pidät muita ihmisiä? Minulla ei ole ketään. En osaa edes lähestyä tai puhua enää muille ihmisille. On vaikeaa poistua edes kodista. Luulen että omalla kohdalla yksi masennuksen aiheuttajista on totaalinen yksinäisyys ja puhumisen poissaolo. On vain oma mieli ja ajatukset. Ei ketään kenelle puhua enkä sitä osaisi edes tehdä. En edes jaksa puhua.

Hieno homma! Olen iloinen puolestasi.

Täällä toinen parantunut.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat hyvin ap, tekstiäsi on mukava lukea :)

Kiitos ja kiva jos voin olla kellekään vertaistukena :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuinka tärkeänä osana toipumista pidät muita ihmisiä? Minulla ei ole ketään. En osaa edes lähestyä tai puhua enää muille ihmisille. On vaikeaa poistua edes kodista. Luulen että omalla kohdalla yksi masennuksen aiheuttajista on totaalinen yksinäisyys ja puhumisen poissaolo. On vain oma mieli ja ajatukset. Ei ketään kenelle puhua enkä sitä osaisi edes tehdä. En edes jaksa puhua.

Toki kaikki toipumiseen tarvittavat avut ja tarpeet ovat yksilöllisiä, mutta niinkuin kaikissa vastauksissani, niin tässäkin voin puhua vain omasta kokemuksestani.

Minulla oli sekä perheen, että mieheni tuki koko ajan. Koen kuitenkin, että suurimman tuen sain terapiasta. Kukaan ei pystynyt ymmärtämään (eikä pidäkään/voikaan) mitä käyn läpi. Joskus myös tukiverkosta voi olla haittaa, jos nämä ihmiset eivät osaa olla tukenasi.

Siispä en usko että tukiverkoston puuttuminen estäisi sinua parantumasta.:) Itsekin olin suurimman osan ajastani itsekseni ja koin että sain myös suurta voimaa yksinolosta tuona aikana. Hae rohkeasti apua ammattilaisilta. He ovat suurempi apu kuin kukaan läheisesi voi olla. Läheiset voivat edesauttaa paranemista mutta niinkuin sanottu myös pahentaa sitä.

Ap

Mikä oli havahtuminen itsessäsi, jonka myötä masennus oikeasti lähti? Pystytkö sanoittamaan, mikä tuo oivallus oli, jolla masennus lähti?

Vierailija kirjoitti:

Kuinka tärkeänä osana toipumista pidät muita ihmisiä? Minulla ei ole ketään. En osaa edes lähestyä tai puhua enää muille ihmisille. On vaikeaa poistua edes kodista. Luulen että omalla kohdalla yksi masennuksen aiheuttajista on totaalinen yksinäisyys ja puhumisen poissaolo. On vain oma mieli ja ajatukset. Ei ketään kenelle puhua enkä sitä osaisi edes tehdä. En edes jaksa puhua.

Lisään vielä, että minäkin koin masentuneena hyvin vaikeaksi ja uuvuttaksi kommunikoinnin. En jaksanut puhua. Terapiassa ammattilaiset osaavat kuitenkin saada sinut puhumaan. Ainakin itselläni kävi näin.

Ap

En halua hakea apua, koska pelkään leimaantumista ja OmaKantaan laitettavia merkintöjä. Haluan, että tiedot säilyvät ns. puhtaina kaiken varalta. Luitko siis jotain itsehoito-oppaita terapian ohella, joista koit apua? Tarkoituksenani olisi itse hoitaa itseni kuntoon, ainakin yrittää 😛

Vierailija kirjoitti:

Mikä oli havahtuminen itsessäsi, jonka myötä masennus oikeasti lähti? Pystytkö sanoittamaan, mikä tuo oivallus oli, jolla masennus lähti?

Varmaankin se, että opin arvostamaan itseäni. Oivalsin, että myös minun tarpeeni ja haluni ja mielipiteeni ovat tärkeitä. Samalla loppui se jatkuva mielyttäminen. Jo itsessään se, että jatkuvasti yritin olla täydellinen tytär, ystävä, työkaveri, työntekijä, tyttöystävä jne vei voimia. Vaadin itseltäni täydellisyyttä. Siihen päälle kaikki menneet traumat ja vaikeudet. Olin määrittänyt ihmisarvoani muiden kautta koko elämäni. Lopulta oivalsin, että olen enemmän kuin se mitä minulle on tehty tai sanottu. Olen arvokas. Se itsevarmuus varmaan edesauttoi paranemisessa eniten. Tai se oli paranemisen merkki itselleni.

Missä päin Suomea asut?

Minkä ikäinen olet?

Onko mielestäsi asuinpikkakunnallasi hyvät mielenterveyspalvelut?

Kauanko olit masentunut ennen kuin hait apua?

Kauanko kesti, että sait apua ja diagnoosin?

Saitko helposti ja nopeasti apua sitä haettuasi?

Oliko samaasi apu sinulle oikeaa ja hyvää, vai jouduitko taistelemaan saadaksesi hoitoa ja että paranemisesi alkoi?

Kauanko kesti avun ja diagnoosin saannista, että parannuit?

Kauanko olet nyt ollut parantunut?

Pelkäätkö että masennus uusii?

Mitä aiot tehdä sen eteen ettei se uusi?

Vierailija kirjoitti:

En halua hakea apua, koska pelkään leimaantumista ja OmaKantaan laitettavia merkintöjä. Haluan, että tiedot säilyvät ns. puhtaina kaiken varalta. Luitko siis jotain itsehoito-oppaita terapian ohella, joista koit apua? Tarkoituksenani olisi itse hoitaa itseni kuntoon, ainakin yrittää 😛

Voi varmasti päätyä yhtä "hyvään" lopputulokseen ilman ammattilaisen apuakin. Silloin lukisin kyllä nimenomaan paljon materiaalia masennuksesta, tutustuisin psykologiaan noin tieteenä muutenkin. Esimerkiksi itse aloitin opiskelemaan oma-aloitteisesti psykologiaa ja myöhemmin hain kouluun ja tänä päivänä opiskelen itseäni psykologiksi.

Lukumateriaali auttaa ymmärtämään ihmisen mieltä ja mm. yksilöiden haitallisia toimintatapoja, käytösmalleja, joita meistä jokainen noudattaa elämässä enemmän tai vähemmän.

Myös muiden kokemukset, esimerkiksi youtubesta tai nettikirjoituksista voivat auttaa vertaistukena. Tai jos tuntee ihmisiä, jotka ovat masentuneita tai olleet masentuneita.

Itse siis luin paljon myös ja kuuntelin materiaalia aiheesta ja kokemuksista.

Tsemppiä sinulle!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Missä päin Suomea asut?

Minkä ikäinen olet?

Onko mielestäsi asuinpikkakunnallasi hyvät mielenterveyspalvelut?

Kauanko olit masentunut ennen kuin hait apua?

Kauanko kesti, että sait apua ja diagnoosin?

Saitko helposti ja nopeasti apua sitä haettuasi?

Oliko samaasi apu sinulle oikeaa ja hyvää, vai jouduitko taistelemaan saadaksesi hoitoa ja että paranemisesi alkoi?

Kauanko kesti avun ja diagnoosin saannista, että parannuit?

Kauanko olet nyt ollut parantunut?

Pelkäätkö että masennus uusii?

Mitä aiot tehdä sen eteen ettei se uusi?

Olen nyt 24-vuotias ja asun ja asuin terapian aikana Espoossa. On vaikea tarkasti sanoa, kauan olin masentunut ennen kuin hain apua. Oireilua oli ollut pitkään, mutta vasta kun oireet ilmenivät hyvin fyysisinä, hain apua. Eli käytännössä siinä vaiheessa, kun en enää päässyt sängystä ylös ja en kyennyt enää normaaleihin päivittäisiin toimintoihi , hakeuduin psykiatrin vastaanotolle.

Hakeuduin siis yksityiselle lääkärille suoraan, joten voin vain kertoa niiden toimivuudesta. Sain heti ajan psykiatrille, joka ohjeisti minut jatkuvaan Kelan alla toimivaan psykoterapiaan.

Lääkkeet sain heti lääkäriltä/psykiatrilta siltä istumalta. Ensimmäinen terapiakäynti oli ehkä parin viikon päästä tästä. Oli kesä-aikaa ja monet olivat lomalla, joten varmasti tämä vaikutti pääsyyn.

Olen siis tyytyväinen tähän saamaani apuun. En joutunut taistelemaan apua saadakseni, varmastikin, koska hakeuduin yksityiselle psykiatrille, joka antoi minulle lähetteen Kelaan, josta sain valita terapeutin pitkältä listalta terapeuteista, jotka toimivat heidän allaan.

Tuosta kun hakeuduin apuun on nyt neljä vuotta ja viimeisimmän vuoden aikana olen huomanut olevani täysin terve. Tottakai edelleen joudun keskittymään terveyteeni sekä fyysiseen että henkiseen, että en ajaudu samaan tilanteeseen uudellleen. Ylläpidän siis koko ajan terveyttäni. En pelkää uusiutumista. Jos eteen tulee isompia kriisejä tai ongelmia olen entistä valppaammpi hakemaan apua taas, ja tämän kokemuksen myötä myös olen henkisesti kypsempi ja oppineempi, jote uskon että löydän työkalut itseni "hoitoon" myös pitkälti omin avuinkin.

Ap

Ootko muka oikeasti toipunut? Ootko mukamas varma ettei paniikkikohtaus tai masennuskohtaus hyökkää enää koskaan?

Pystyitkö jatkamaan töissä diagnoosin saatuasi vai jouduitko sairauslomalle? Kuinka pitkäksi aikaa? Miten työnantaja suhtautui?

Pelkään itsekin romahtavani joku päivä ja tällaisessa elämäntilanteessa olisi pahinta jos vielä työkin menisi alta. :(

Vierailija kirjoitti:

Ootko muka oikeasti toipunut? Ootko mukamas varma ettei paniikkikohtaus tai masennuskohtaus hyökkää enää koskaan?

No toki en voi olla satavarma, etteikö se pahin "masennuskausi" iskisi uudelleen. Koen kuitenkin, että olen keränyt paljon tietoa ja taitoa tässä matkan varrella, jolla pystyn jatkossa itse soveltamaan näitä taitoja oikeassa elämässä. Masennus on nyt jälkikäteen katsottuna opettanut minulle enemmän kuin mikään toinen asia tai trauma elämässä. Se pakotti minut pysähtymään ja keskittymään itseeni ja ongelmiini. Kun tuon tuskaisen matkan on jo kerran pohjasta pintaan käynyt, uskon että osaan jatkossa sen käydä helpommin. Varmasti tulee ahdistusta ja on tullutkin toisinaan, mutta nykyään omaan paremmat selviytymistaidot näille epätoivon hetkille.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Pystyitkö jatkamaan töissä diagnoosin saatuasi vai jouduitko sairauslomalle? Kuinka pitkäksi aikaa? Miten työnantaja suhtautui?

Pelkään itsekin romahtavani joku päivä ja tällaisessa elämäntilanteessa olisi pahinta jos vielä työkin menisi alta. :(

En pystynyt jatkamaan alkuun töissä. Opiskelin ja myös opinnot jouduin keskeyttämään. Olin ehkä kuukauden sairauslomalla, mutta sen jälkeen menin hampaat irvessä töihin ja tein etänä kouluhommia.

Alkuun oli hyvin raskasta, ja välillä jouduin ottamaan sairaspäiviä työviikkojen välillä. Ihan vain siksi että en pystynyt menemään töihin, koska aivoni olivat ihan "seis", ajatus ei toiminut ja nukkuminen oli ainoa asia mikä hetkellisesti auttoi.

Omin siinä mielessä onnekas, että tein töitä koulun ohella mieheni äidin yrityksessä ja kerroin hänelle suoraan että en pysty tulla töihin ja että olen masemtunut. Hän oli erittäin ymmärtäväinen ja antoi minulle saikkua niin kauan kuin tarvitsen.

Kuten sanoin, olin onnekas tilanteessani ja varmastikaan suurimmalla osalla ei ole tällaista onnea työnantajan ja työpaikan kohdalla.

Toivottavasti saisit haettua itsellesi apua ja saamaan työkuviot silti pidettyä. Mitäs jos ottaisit alkuun lyhyen saikun? Sitten käyt terapiassa, ja yrität sen jälkeen pitää rutiineja elämässä. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän..

Tunnen yhden henkilön, joka otti useamman kuukauden saikkua paniikkikohtausten takia. Nykyään jatkaa samassa työpaikassa. Uskoisin, että monessa paikassa löytyy ymmärrystä, varsinkin jos olet jo pidemmän aikaa ollut työpaikallasi. Masennus on kuitenkin sairaus, ja siitä toipuu. Se ei ole pysyvä vamma tai persoonallisuuden häiriö, jonka takia et enää sopisi työhösi.

Toivottavasti työnantajasi ymmärtäisi.

Hakeudu psykiatrille, joka määrää sinulle sairausloman. Luulisi että se pätisi.

Ap