Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuka uskaltaa haukkua äitiänsä päin naamaa?
22.05.2013 |
Vai kunnioitetaanko vielä omia vanhempiaan lähes tilanteessa kuin tilanteessa? Oma äitini on tehnyt mielestäni virheitä tai väärin, mutta en ikimääilmassa voisi kuvitella, että menisin häntä näistä ojentamaan.
Kommentit (20)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tulisi mielenkään haukkua äitiäni. Arvostan, rakastan ja ihailenkin häntä.
Kyse ei ole uskaltamisesta, vaan kunnioituksesta. Eipä olisi tullut pieneen mieleenkään haukkua äitiä. Koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen haukkunut ja arvostellut aikuisena. Kyseessä oli hänen epätasa-arvoinen kohtelu meitä lapsia kohtaan. Kaikki mitä minä tein oli huonosti / väärin, mutta jos siskoni tekin samat asiat niin ne olikin ihan ok ja hyväksyttäviä asioita. Ei ole kiva olla jatkuvan haukkumisen ja arvostelun kohteena.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 14:04"]
Kyse ei ole uskaltamisesta, vaan kunnioituksesta. Eipä olisi tullut pieneen mieleenkään haukkua äitiä. Koskaan.
[/quote]
Puhut vähän, mutta asiaa! Kyse on kunnioittamisesta tai sen puutteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En uskalla. Kääntää kuitenkin kaiken näppärästi minun syykseni. Esim. antaa lapselle vääränkokoisia vaatteita lahjaksi. Edes siitä ei saa sanoa mitään.
En voi sietää äitiäni mutta hän ei suostu ymmärtämään sitäkään. En toidellakaan arvosta enkä ihaile enkä edes rakasta häntä. Siihen minulla on oikeus!
"Kuka uskaltaa haukkua äitiänsä päin naamaa?"
Onko toi haaste vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koskaan.
Muistan 4-5-vuotiaana sanoneeni äitiäni paskapääksi. Ja se oli viimeinen kerta. Äiti käski pyytää anteeksi ja se tuntui ihan hirveältä.
Teini-iässä olin kamala, rasittava jne, mutta koskaan ei olisi tullut mieleenkään, että voisin vanhemmille sanoa "päin naamaa" jotain rumaa. Olen edelleen aika hyväntahtoinen ihminen.
Meillä kasvatettiin kunnioittamaan vanhempia, siis myös suvun muita vanhempia ihmisiä. Siksi olikin järkytys, kun puolisoni ja erään ystävän perheessä saatettiin mummon selän takana naureskella tämän edesottamuksille tai tavoille. Minusta se oli loukkaavaa. Vanhemmat ansaitsevat mielestäni kunnioitusta ja jos tekevät jotain todella väärin, niin asiasta ei voi vakavasti puhua, mutta ei juoruilla suvun kanssa selän takana.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 14:12"]
En koskaan.
Muistan 4-5-vuotiaana sanoneeni äitiäni paskapääksi. Ja se oli viimeinen kerta. Äiti käski pyytää anteeksi ja se tuntui ihan hirveältä.
Teini-iässä olin kamala, rasittava jne, mutta koskaan ei olisi tullut mieleenkään, että voisin vanhemmille sanoa "päin naamaa" jotain rumaa. Olen edelleen aika hyväntahtoinen ihminen.
Meillä kasvatettiin kunnioittamaan vanhempia, siis myös suvun muita vanhempia ihmisiä. Siksi olikin järkytys, kun puolisoni ja erään ystävän perheessä saatettiin mummon selän takana naureskella tämän edesottamuksille tai tavoille. Minusta se oli loukkaavaa. Vanhemmat ansaitsevat mielestäni kunnioitusta ja jos tekevät jotain todella väärin, niin asiasta ei voi vakavasti puhua, mutta ei juoruilla suvun kanssa selän takana.
[/quote]
Siis "asiasta VOI vakavasti puhua..." :D
Ja ei minunkaan mielestä äiti toimi aina oikein ja usein loukkaakin minua, mutta pidän mölyt mahassa, enkä siitä puolisollenikaan valittaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 14:11"]
"Kuka uskaltaa haukkua äitiänsä päin naamaa?"
Onko toi haaste vai?
[/quote]
Ei nyt sentään! :D
ap
Olen ihan hirvittävällä tavalla haukkunut äitini kun olen ollut nuori/lapsi.
Enää sellainen ei tulisi mieleenkään. Minulla on tosi kiltti äiti, vähän liiankin kiltti. Nykyään minulla on sellainen hyvin suojeleva asenne, hän on jo 70-vuotias, vaikka on erittäin toimintakykyinen ja reipas ihminen.
Olen iloinen siitä, että äiti vaikuttaa nauttivan aktiivisesta elämästään ja tavallisista päivistä. Hän oli se, joka opetti minulle 70-luvulla, että tavallinen arki on ihan kaikkein parasta. Olen joskus ajatellut että hän on kamalan hölmö, mutta sitten vieläkin pyörittelen päässäni kaikkia viisaita asioita, joita hän on joskus sanonut ja palaan aina niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ole niinkään uskaltamiskysymys kuin viitsimiskysymys. Ja halu olla loukkaamatta ketään turhaan.
Moni esim. kasvatukseen tai elämänfilosofiaan liittyvä asia, jota äidissäni näin aikuisena arvioin huonoksi on sellaisia, että ne ymmärtää loogisiksi ratkaisuiksi HÄNEN näkökulmastaan. Kun me lapset olimme pieniä 1950-70 -luvuilla, lapsien kasvatus oli erilaista kuin nykyään, samoin naisten asema ja ylipäätään ajatukset ns. hyvästä elämästä. Olisi aika historiatonta ja tyhmää mennä häntä tuomitsemaan 2010-luvun arvojen perusteella.
Jos hän NYT tekee mielestäni huonoja valintoja, voin kyllä sanoa siitä suoraan hänelle. Mutta se ei ole haukkumista, se on rakentavaa kritiikkiä ja arkista erimieltäoloa lähiperheenjäsenen kanssa.
Haukkuminen on taas asia erikseen, minä en hauku oikeastaan ketään koskaan. Siis huuda haukkumasanoja kenellekään päin näköä.
Minä.
Ja onneksi olen sanonut.
Äitini on viimeinkin oppinut, että kaikki ei aina mene, kuten hänestä kuuluisi mennä eikä se kuitenkan automaattisesti tarkoita, että asiat tehtäisiin väärin.
Äitini on ihana ja hyvä äiti, mutta hän on ollut myös tietyllä tavalla hyvin tunneköyhä omien lapsuudentraumojensa takia. Vasta yli 50-vuotiaana hän ymmärsi, että pilaa suhteensa vielä omiinkin lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa, jos ei päästä menneisyydestä irti.
Ja niinpä hän päästi.
Isona syynä olin minä, joka muutaman kerran sanoi asiat todella suoraan ja käytännössä rumasti. Vihjailut eikä kauniit puheet auttaneet.
Ei siinä ole kyse uskaltamisesta eikä edes kunnioituksesta, vaan ihan vain hyvistä tavoista. Miksi ketään pitäisi haukkua päin naamaa? Ei sellaisella mitään saavuta.
Saatan tölväistä, jos äiti tulee reviirilleni liikaa, jankuttaa esimerkiksi jotain asiaa kunnes hermostun. Yleensä suhtaudun äitiini kuitenkin suojelevasti, mutta en ehkä sanoisi kunnioittavani, sillä äiti on myötäilijä, joka on antanut talloa itseään ja lapsiaan.
Minä "uskallan".
Mitä uskaltamista siinä on, että sanoo asiat niinkuin ne on? Toki läheskään kaikilla ei ole juoppo-pelihullua äitiä joka vielä luulee saavansa lastenlapsia yökylään mokailtuaan monesti.... Tai joka kehtaa antaa lastenkasvatusneuvoja, kun kaksi omaansa on on aivan pallo hukassa.
Itse en koe olevani missään kiitollisuudenvelassa saatikka, että kunnioittaisin mitään mitä hän on elämässään tehnyt. Itse en ole mitään elämäneväitä sieltä suunnalta saanut koskaan, onneksi en joutunut asumaan siellä koko lapsuuttani. Siitä kaikki kiitos mummolleni, joka on mulle enemmän äiti kuin omani ja häntä en kehtaisi ikimaailmassa haukkua edes selän takana.
En, tosin ei ole syytäkään varsinaisesti haukkua mutta muutaman mielipiteen voisin sanoa mutta en halua pahoittaa hänen mieltään.
Ei tosin ole tapana haukkua yhtään ketään päin näköä koska en halua loukata ihmisiä. En usko, että totuuksien kertominen muuttaa mitään. Nielen mieluummin ärtymykseni jotta kaikki olivat tyytyväsempiä :)
Alue: Aihe vapaa
Uskallan todellakin ja nuorempana olen lukemattomat kerrat niin tehnytkin. Nyt kun itse alan olla kohta nelikymppinen ja äiti seitsenkymppinen, olen jo kuitenkin tarpeeksi kypsä etten enää loukkaa äitiäni haukkumisilla, jotka ei mitenkään hyödytä edes.