Miten tajusitte, että lapsuudenkotinne on rikas tai köyhä?

Uskoin aikuisuuteen asti, että lapsuudenkoti oli täydellisen keskituloinen. Vasta isän kuoltua ymmärsin, miten paljon hän omisti.

Minä ajattelin, että kaikilla on kuten meillä. Vasta aikusempana olen tajunnut kuinka hyvätuloisia vanhempani olivat.

Mutta kai lapset usein kuvittelevat juuri niin, että asiat ovat samoin kuin kotonaan. Esim. eräs ystäväni on kertonut luullensa, että kaikkien vanhemmat ovat väkivaltaisia :(

Meillä oli kaksi kotia. Siitä tiesin, että olimme varakkaita. Ei siis mökkiä vaan ihan kotia. Isoja omakotitaloja kaksi kappaletta. Toinen espoossa ja toinen maaseudulla.

En tiennyt, miten kovilla laman aikana oltiin. Minulla oli niin kiire opiskelujeni ja harrastusteni kanssa.

No tietääkseni ei ole rikas eikä köyhä-vaan keskituloinen ollut. Nyt jo isotuloinen kun mukana äidin mies jolla iso palkka.

Ja lapsena huomasin, että olin varakkaammasta perheestä kun parhaat ystävät, jotka ei esim. matkustelleet koskaan, kun me tehtiin thaimaan matkoja yms. Mutta ei mulla ollutkaan niitä rikkaimpia kavereina. :D Myös se, että vaikka kuinka valitettais rahan puutetta, niin yhtäkkiä sitä rahaa aina onkin jossain sivutilillä tms, mistä en edes mitään tiedä.

Ala-asteella kasarilla juppikautena kyllä huomasi eron.

Itse yh-äidin lapsi vuokrakaksiossa ja kavereita oli ok-taloissa. Vaatteista, leluista ja ylipäätään rahankäytöstä nyt puhumattakaan.

No me haettiin jotain avustuksia ja ulosottomies kävi säännöllisesti. Tajusin aika pienenä, ehkä jo 10-vuotiaana, että ei ole tavallista. Vanhempani kyllä kävivät töissä, mutta äiti ei hallinnut yhtään rahan käyttöä ja isä antoi äidin huolehtia laskut, joita unohti maksaa.

Se kun kerroin et lennettiin yksityiskoneella Gstaadiin hiihtolomalle ja kaverit ei uskonut.

Minulle selvisi hyvin hissukseen vasta teininä että isä tienasi aika hyvin. Koti oli aika iso ja mökkikin hommattiin, mutta muuten elettiin tosi säästäväisesti. Ulkomailla ei käyty juuri koskaan ja muutenkin "humpuukiin" ei pistetty rahaa. Oikeastaan vasta aikuisena ymmärsin että vanhemmat oli vaan kamalan säästäväisiä eikä se ollut mikään pakon sanelema juttu vaan oma valinta. Ehkä osin siksi sitä rahaa sitten olikin.

Lapsuudessa tämä penninvenytys tarttui niin hyvin että pitää vielä kymmenienkin vuosien jälkeen käydä kamalaa vääntöä itsensä kanssa jos jotain kivaa haluaisi ostaa itselleen.. Minusta on tullut samanlainen kuin isästäkin: rahaa pitää olla säästössä iso kasa pahaa päivää varten - vaikka voi olla että sitä pahaa päivää ei edes koskaan tule:/

Vierailija kirjoitti:

No me haettiin jotain avustuksia ja ulosottomies kävi säännöllisesti. Tajusin aika pienenä, ehkä jo 10-vuotiaana, että ei ole tavallista. Vanhempani kyllä kävivät töissä, mutta äiti ei hallinnut yhtään rahan käyttöä ja isä antoi äidin huolehtia laskut, joita unohti maksaa.

Tuo ulosottomiesten käynti on varmasti olltu todella pelottavaa :( millä luvulla he tulivat kotiin ja mitä veivät? mitä jättivät?

Onko sinulla ok välit nyt kotiisi?

En lapsena edes ajatellut että vanhempani olivat hyvätuloisia. Vasta aikuisena yksi parhaimmista lapsuudenystävistäni kertoi kuinka kateellinen hän oli aina ollut koska minulla oli niin paljon enemmän. Valitettavasti siihen loppui myös ystävyys, hänen toimesta ja ilmeisesti vain siitä syystä että olin rikkaan perheen lapsi.

Ainoat ulkomaan matkat oli sukulaisille Ruotsiin (kaverit kävi Epsanjassa), välillä äiti sanoi että "nyt on vähän tiukempaa" rahasta. Isommat lahjat oli "joulu+synttäri yhdistetty lahja". Teknologia tuli aina huomattavasti jälkijunassa; videonauhuri, tietokone, netti, neloskanava näkyviin... Ja jälkikäteen tietää, että 70-luvun Lada oli jo 20v sitten aika korni perheauto.

Meillä ei koskaan ollut "puutetta" mistään. Tokikaan ei saatu oikeastaan koskaan mitään mitä haluttiin tai kinuttiin. Äidin lapsuus oli ollut köyhä ja se näkyi vaikka rahaa kyllä oli. Mitään kallista ei ostettu, Tiimarista ja muista halpakaupoista kyllä osteltiin milloin mitäkin krääsää. Samaten äiti saattoi viettää tuntikausia sovituskopissa vaatteiden kanssa ostamatta kuitenkaan mitään. Sitten jos minä olisin halunnut saada uuden paidan niin siitä tehtiin kauhea taistelu ... Monesti käytiin äidin kanssa isossa kaupungissa ostoksilla ja kun isä tiedusteli mitä ostin niin jouduin sanomaan etten yhtään mitään kun äiti ei halunnut ostaa mulle edes yhtä paitaa.

Sitten kun muutin omilleni, niin sain isältä vuosittain rahaa. Avustusraha+opintotuki+työt niin saatoin ostaa jopa vaatteita itselleni.

Kun parhaalla kaverilla oli aina uusia vaatteita, kello jne.

Meillä käytiin ostamassa uusia vaatteita vain ennen koulun alkua elokuussa. Yhtenä syksynä ei voitukaan, koska pesukone hajosi ja isän piti ostaa osamaksulla jostain Expertin takahuoneesta B-luokan pesukone, jossa oli kauhea lommo sivussa ja se saatiin ostettua halvalla. Ennen koulun alkua isä sitten selitti, että älä välitä, jos joku sanoo, että sullahan on samat vaatteet kuin viime vuonna, käydään sitten kohta ostamassa uusia vaatteita.

Kun autonkuljettaja vei ja haki koulusta Cadillacilla ja naapureilla oli vain Ladoja ja pikku-Fiiatteja. Tämä tapahtui 70-luvulla.

Ala-asteella tajusin varmaan tokalla, että kaverilla ei asiat ole yhtä hyvin kuin itselläni. Kummallakin yh-äiti, mutta resurssit kotona eri tasoa. Vähän myöhemmin tajusin toisella kaverilla vuorostaan olevan ihan eri resurssit kuin minulla. 

Olin lapsena kinunnut kaupassa riisifruttia. Kotona avasin pakkauksen, joka lipesi otteestani ja lensi tiskialtaaseen. Äiti sai järkyttävät raivarit. En unohda sitä häpeää koskaan.

Kun itse saan lapsia, en aio koskaan purkaa rahahuoliani heihin, vaan teen kaikkeni, että he kokevat olevansa samalla viivalla kuin muut.

Keskituloinen olimme ja toki 80-90 luvun korot söivät elintasoa. Äitini sukunimi köyhä ja isä ei niin kun ne tykkää koulutuksesta

Kun kaverit alkoivat kysellä isäni hienosta autosta. Olin 12-vuotias tyttö ja olin kiinnostunut lähinnä hevosista. Mulle meidän auto oli ihan normaali, mutta oli kuulemma tosi kallis erikoismalli, joku Mersu 65 AMG tms.

Meillä oli kotona todella ankeaa. Esim. ostettiin syksyllä yhdet kouluvaatteet ja niitä sitten käytettiin koko vuosi. Viikonloppuna pestiin ne ainoat farkut. Aina halvinta juustoa ja omppuja. Perunaa ja ruskeaa kastiketta. Näin ollen "tiesin", että olimme köyhiä enkä vaatinut mitään.

Kun äitini kuoli nuorena, oli melkoinen yllätys perunkirjoituksessa, kun selvisi, että vanhempieni omaisuus oli yli miljoonan. Eipä se raha ole senkään jälkeen näkynyt. Pesä on edelleen jakamatta. Isä ostaa punalappuisia tuotteita kaupasta ja käyttää 80-l kalsareita.