Miten tajusitte, että lapsuudenkotinne on rikas tai köyhä?

Vanhemmat kyllä teki selväksi että ollaan köyhiä, ja mihinkään ei ole rahaa. Muistan jo alle kouluikäisenä kuunnelleeni heidän rahahuoliaan, ja ikinä en esim uskaltanut pyytää itselleni mitään. Ja jos jotain tarvitsi esim kouluun, tuntui se kauhean pahalta ja välttelin pyytämista viimeiseen saakka. Kun sitten piti pyytää, tuli siitä kauhea huokailu ja valitus, vaikka kyse olisi luokkaa markasta. Esim luokkaretkellä en vaan tehnyt mitään mikä olisi vienyt rahaa, koska en uskaltanut kysyä. Muiden lasketellessa istuin rinteen alla odottamassa yksin... Ankea lapsuus.

Vasta aikuisena tajusin, että ehkä meillä oli rahaa. Silloin se oli jotenkin ihan luonnollista, että vanhemmat maksoi monta tonnia kuukaudessa, että sain opiskella jollain opistolla huuhaa juttuja ja bilettää. Ainoa mitä oli "kotiin tuomisina" oli elämänkokemus. Minä vielä nostin siitä opintotuet ulos ja pidin ne. Ja rahaa ilmestyy aina jostain vaikka sitä ikinä ei ole. Aikuisena sössin luottotietoni niin vanhempani vain veti pois takaamansa lainan ja maksoi sen, että sain nopeasti velkajärjestelyn. Tämän jälkeen havahduin, että olen koko aikuisikäni kupannut vanhempiani. Se hävetti ihan hemmetisti millainen "prinsessa" minä olen oikeasti ollut. Nykyään kieltäydyn rahasta ja taloudellisesta avustamisesta. Silti välillä tilille ilmestyy ylimääräistä ilman lupaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No me haettiin jotain avustuksia ja ulosottomies kävi säännöllisesti. Tajusin aika pienenä, ehkä jo 10-vuotiaana, että ei ole tavallista. Vanhempani kyllä kävivät töissä, mutta äiti ei hallinnut yhtään rahan käyttöä ja isä antoi äidin huolehtia laskut, joita unohti maksaa.

Tuo ulosottomiesten käynti on varmasti olltu todella pelottavaa :( millä luvulla he tulivat kotiin ja mitä veivät? mitä jättivät?

Onko sinulla ok välit nyt kotiisi?

Itse asiassa pieni paikkakunta ja ulosottomies oli ihan tuttu, isän työkaverin aviomies ja asui meiltä 500 metrin päässä. Minulla on aina ollut hyvät välit vanhempiini. He eivät elä enää. Meillä oli kaikesta huolimatta rakastava koti. Äidillä vain oli jotain masennusta, sen tajusin vasta aikuisena. Hänellä oli rankka lapsuus, joten juonsi juorensa varmasti siitä. Ei isää, mummo pisti äidin vakituisesti oman äitinsä hoitoon ja äiti joutui huolehtimaan myös hankalasta perheettömästä enostaan isoäitinsä kuoltua. Tuskinpa tiedän edes kaikkea.

Myös meillä ostettiin syksyllä uudet vaatteet kun koulu alkoi. Niitä vaatteita käytettiin sitten syksyllä, talvella, keväällä ja kesällä ehkä leikattiin farkut farkkushortseiksi, koska kesävaatteisiin ei ollut rahaa.

Takit, paidat, urheiluhousut ja muut laitettiin talteen, jos ne kävivät pieniksi, jotta 3 vuotta nuorempi siskoni voisi käyttää niitä 2-3 vuoden päästä.

Muistan hyvin kun yksi kaveri oli meillä yökylässä ja äiti teki perunamuussia & ruskeaa kastiketta. Kaveri kysyi, että eikö ole pizzaa, heillä on aina pizzaa pakastimessa. No ei ollut pizzaa, Juomaksi sai maitoa ja kaveri kysyi, että eikö ole Cokista, heillä on aina kokista jääkaapissa. Sen jälkeen se kaveri ei tullut meille enää yökylään.

Oikeastaan vasta aikuisena tajusin, että olimme melko vähätuloisia. Mitään minulta ei varsinaisesti lapsena puuttunut, mutta huuli pyöreänä olen kuunnellut miten muut ikäiseni ovat viettäneet hiihtolomat Alpeilla ja selittävät miten lapsena aina kävivät Kanarialla. 

Olen syntynyt -79 ja lapsena en edes tiennyt mitkä on Alpit saati edes haaveillut ulkomaille menosta. Matkustimme autolla teltta takaluukussa kesälomalla ja siinä se. 

Muutin toiseen kaupunkiin, jossa ikätoverini ihmettelivät miten olin selvinnyt aikuisuuteen ilman joka vuotisia laskettelureissuja ja rantalomia. 

En myöskään tiennyt, että ikäiseni ovat lapsena/nuorena käyttäneet Converseja tai kånkenin reppuja, luulin niiden olevan uusi nykyajan juttu.

Vanhemmat eivät koskaan antaneet viikkorahaa, en edes oikein tajunnut että useimmat luokkakaverit todellakin saivat vanhemmiltaan rahaa joka viikko + usein uusia vaatteita ja mitä nyt halusivatkin.

Puhelin oli katkolla koska laskuun ei ollut varaa. Jouduin menemään puhelinkopille jos halusin soittaa pikapuhelun jollekin kaverille. (Ei sitäkään usein.)

Auto oli, mutta se oli hyvin vanha ja isä rukkaili sitä jatkuvasti että se ylipäätänsä lähti käyntiin.

Viimeistään silloin tajusin että koti oli KÖYHÄ, kun tammipakkasilla ei ollut varaa hiiliin. Lämpömittari näytti 14-15 C sisällä. Pidin tukkani lyhyenä jotta pesu kattilassa lämmitetyllä vesitilkalla olisi ollut helpompi juttu.

En koskaan kuullut kenenkään kaverin kertovan vastaavasta, tosin en olisi itse kehdannut kertoa heille köyhyydestämme, joten todennäköisesti meitä köyhiä toki oli ikäluokassa useampia. Asiasta ei vain puhuttu, koska se koettiin häpeälliseksi.

kaveri oli kesälomalla purjehtimassa jossain Ranskassa perheensä kanssa. Me käytiin Puuhamaassa, mutta isä odotti autossa sen 5-6 tuntia, jotta ei tarvinnut maksaa pääsymaksua turhaan.

Paras kaverini asui mummonsa kanssa. Ei niillä ollut juuri mitään. Lukion kävi ja kouluttautui.

Olin aina kateellinen kaverille, joka kertoi, että sai 100 markkaa viikkorahaa. Koulun jälkeen se kävi aina ostamassa irtokarkkeja ja kaikkea muuta lähikaupasta. Olin niin kateellinen, että varastin isän rahapussista 300 markkaa ja ostin kauhean läjän tavaraa. Tottakai isä huomasi sen ja sain kotiarestia, koska ne rahat oli tarkoitettu ruokalaskun maksamiseen. Jouduin isän kanssa menemään kauppaan selittämään, että tarvitsemme lisäaikaa maksamiseen.

Vaatteita sai ostaa vain kirpputorilta. Kerran teininä halusin farkut jostain kaupasta, eikä äiti suostunut ostamaan, koska ne maksoi yli 20 euroa.

Isä oli pankinjohtaja, mutta en jotenkin ymmärtänyt ennenkuin ala-asteen lopussa, että tulotaso oli varsin hyvä. Koskaan ei tullut vastaan sellaista tilannetta, että jotain pyydettyä asiaa ei olisi voitu ostaa tai ei olisi ostettu. Matkusteltiin paljon ulkomailla, sitä ei kavereiden perheissä tehty.

Yksinhuoltaja äidin kanssa, kolme lasta ja olimme köyhiä.

Hyvin epämukavaa oli pyytää rahaa koulun luokkaretkiin ja leirikouluun. Vaikka kyse oli vain tyyliin 10mk viikossa. Joskus jouduin valehtelemaan, että unohdin kun ei ollut antaa edes tuota.

Koulun vaatimien urheiluvälineiden ja vaatteiden hankkiminen oli työlästä. Vaikka näitä kierrätettiin kaikkien lasten kesken. Ikinä eivät olleet sopivia, niillä vaan yritettiin pärjätä.

Vaatekertoja oli kahdet, haaroista rikkinäisiä farkkuja. Alusvaatteita oli 2-3. Aina sai hävetä. Urheiluvarusterahoilla olisi saatu yhdet lisää. Puhtaina ne pidettiin kyllä.

Autoa ei ollut, pyörällä mentiin kaikkialle. Usein liian pienellä. Matkusteltu ei, eikä käyty huvipuistoissa. Kesät oltiin vaan kotona. Uitiin lähi rannalla.

Ei oltu suosittuja lapsia kaveriporukoissa, kiusattuja ennemmin. Harrastaa ei voitu.

Nykyisin hätäännyn, jos ei ole rahaa säästössä. Kulutan, mutta herkästi saan huonon omantunnon ja kadun. En osaa nauttia. En tykkää matkustella kuin kotimaassa. En käytä omiin vaatteisiin rahaa, lapsille ostan kohtuudella ja merkkiä (kestävät paremmin). Ruokaan käytän rahaa, olen lohtusyöjä.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan vasta aikuisena tajusin, että olimme melko vähätuloisia. Mitään minulta ei varsinaisesti lapsena puuttunut, mutta huuli pyöreänä olen kuunnellut miten muut ikäiseni ovat viettäneet hiihtolomat Alpeilla ja selittävät miten lapsena aina kävivät Kanarialla. 

Olen syntynyt -79 ja lapsena en edes tiennyt mitkä on Alpit saati edes haaveillut ulkomaille menosta. Matkustimme autolla teltta takaluukussa kesälomalla ja siinä se. 

Muutin toiseen kaupunkiin, jossa ikätoverini ihmettelivät miten olin selvinnyt aikuisuuteen ilman joka vuotisia laskettelureissuja ja rantalomia. 

En myöskään tiennyt, että ikäiseni ovat lapsena/nuorena käyttäneet Converseja tai kånkenin reppuja, luulin niiden olevan uusi nykyajan juttu.

Ihan sama meillä. Olen -80 ja mulla ei koskaan ollut nuorena tennareita. Lenkkarit oli jotka kävivät sitten kaikkeen. Kesällä snttilan alennusmyynnistä ostettiin seuraavan talven kouluvaatteet. Muistan kun mulla oli yhdet farkut ja 2 koulupaitaa. Toista pidin alkuviikon ja toista loppuviikon. Ei maksullisia harrastuksia enkä tosiaan edes ajatellut lomamatkoja. Ensimmäisen ulkomaanmatkan tein 25 vuotiaana kun valmistuin ja olin töissä.

Ihan samaa oli kuin 21:llä! Rutiköyhiä oltiin. Päälle narsku-äitini huokaili usein myös miten kalliita lääkkeeni ja sairaalakuluni ovatkaan, ja taas meni (ruoka)rahat minun sairauteni hoitoon! Samoin syyllistetiin just vaate-, koulukirjahankinnoista, liian kalliista ruuista(vaikka hedelmistä jne.). Ei todellakaan harrastuksia saati mitään ulkomaan matkoja. Esim. joku wc-paperi ja laastari olivat usein lopussa/laastaria ei ollut edes muka varaa ostaa jne.,ihan älyttömiä juttuja osa kutne tuo euron laastari ettei muka voisi hankkia! Siis ihan perustarpeetkin oli todellakin työn ja tuskan takana peloissaan yrittää vaatia ja etenkin saada, miks lie pitänyt hankkia liuta penskoja tuon köyhyytensä ja kurjuutensa keskelle kärsimään kanssaan, en ikinä voi ymmärtää kyllä.

En kyllä ikinä hanki itse lapsia, niin kamala lapsuus oli tuon rahattomuuden ohella muutenkin, liian paljon piti kanta ajo pienenä aikuisten ongelmia ja tapella minimaalisista resursseista sisarusparven keskellä. Itsellä on vielä aikuisenakin tuo "en tarvitse/ansaitse mitään"kaiken suhteen ja elämänhalu muutenkin aina ollut nollassa, koska en ole onnistunut nousemaan köyhyydestä vaikka sentään opiskelin ja tuo mollaus ja syyllistäminen kaikesta kaikuu yhä pääkopassa:(

Isäni kuoli kun olin lapsi ja köyhyys alkoi siitä. Äiti masentui eikä jaksanut enää olla perheenäiti, ei hommannut uutta miestä vaan kääntyi sisäänpäin. Vanhassa omakotitalossa, jossa asuttiin jäi remontti kesken ja oli aina jokin paikka rikki. Veden kanssa oli ongelmia (kaivon pumppu ei toiminut tai viemäri tökki). Sitten ei toiminut pesukone. Elettiin kuin 50-luvulla vaikka oltiin 80-luvulla.

Silti sitä köyhyyttä ei oikein tajunnut lapsena. Isä oli Karjalan evakoita ja invalidi, meille lapsille kai periytyi jonkinlainen ylpeys. Ettei ole mitään hävettävää siinä, jos joutuu ponnistamaan tyhjästä.

Koulut käytiin hyvin ja loppuun asti, me kaikki kolme sisarusta. Opiskeluaika oltiin tosi köyhiä, tehtiin kaikki vapaat töitä. Mutta nyt viisikymppisinä ei olla enää köyhiä, on hyvät asunnot ja kauniisti puetut lapset. Ei me rikkaitakaan olla, mut rahaa on aina jollain sivutilillä sen verran, ettei tule hätä.

Vierailija kirjoitti:

Uskoin aikuisuuteen asti, että lapsuudenkoti oli täydellisen keskituloinen. Vasta isän kuoltua ymmärsin, miten paljon hän omisti.

Sama

Olen syntynyt -91. Lapsuuteni vietin sijaiskodissa.

90 luvun lama sitten laitoi sijaisperheeni yrityksen konkurssiin, ja siitä jäi velkaa.

Lapsena en tietysti tajunnut mikä on konkurssi jne.

Olisin halunnut NIIIIN kovasti päästä ratsastamaan ja kisaamaan. Samoten olisin halunnut oppia pianoa soittamaan. Ainut ”hyvä” harrastus jota sain harrastaa oli koulun järjestämät tanssitunnit. Mutta ei ollut rahaa. Nyt mietin, minne on käytetty ”minusta saamat” rahat? Ja eikö sosiaalihuolto, olisi voinut tulla vastaan kustannuksissa?

Nyt sitten aikuisen alotin ratsastuksen, ja harmittaa niin paljon että en lapsena päässyt ratsastamaan.

Lapsuuden koti oli, jos ei kuitenkaan köyhä, niin pienituloinen. Lapsia oli kuitenkin 3.

Tilannetta mutkisti eniten ehkä rahan käyttö, riippuvuudet veivät pienistä palkoista erittäin suuren osan. Kulutusluottoja pankista oli otettu varmaan kaikki mitä vain sai. En muista oliko vielä jotain "elloslainaa" tai vastaavaa. Lainoja ei koskaan ehditty maksaa pois. Kuolinpesät olivat velkaiset molemmilla vanhemmilla.

Mutta tämän tajusin vasta nuorena aikuisena, kun lukemat näin paperilla.

Lapsesta asti olen käynyt äitini kanssa sosiaalitoimistossa. Muistan kuinka äiti lainasi rahaa sukulaisilta ja välillä takaisinmaksu venyi. Ei ollut sukulaisiin sitten hyviä välejä. Muistan kun olin luokkaretki rukalle ja minulla oli vain yksi takki, ei tietenkään sellainen, joka olisi lasketteluun sopinut. Opettajani antoi tästä palautetta minulle. Liikuntatunnilla verkkahousuni olivat n 15 cm liian lyhyet, mutta koska oli suunnistusta, saatoin pukea pitkävartiset kumisaappaan jalkaani ja se ei näkynyt muille. Suksia minulla ei ollut, tai luistimia, niin ne olivat "unohtuneet" kotiin. Tajusin jo hyvin nuorena, että meillä ei ollut rahaa, paitsi silloin jos äiti kovasti halusi itselleen jotakin. 

Tämä on aiheuttanut itselleni sen, että aikuisiällä olen aikamoinen työnarkomaani ja lapseni saavat harrastaa. Pidän aina huolen siitä, että heiltä ei mitään puutu vaatteiden tai harrastamisen suhteen.  Kokemani nälkä lapsuudessa painaa mieletäni vieläkin, enkä koskaan halua, että lapseni joutuvat kokemaan samaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle selvisi hyvin hissukseen vasta teininä että isä tienasi aika hyvin. Koti oli aika iso ja mökkikin hommattiin, mutta muuten elettiin tosi säästäväisesti. Ulkomailla ei käyty juuri koskaan ja muutenkin "humpuukiin" ei pistetty rahaa. Oikeastaan vasta aikuisena ymmärsin että vanhemmat oli vaan kamalan säästäväisiä eikä se ollut mikään pakon sanelema juttu vaan oma valinta. Ehkä osin siksi sitä rahaa sitten olikin.

Lapsuudessa tämä penninvenytys tarttui niin hyvin että pitää vielä kymmenienkin vuosien jälkeen käydä kamalaa vääntöä itsensä kanssa jos jotain kivaa haluaisi ostaa itselleen.. Minusta on tullut samanlainen kuin isästäkin: rahaa pitää olla säästössä iso kasa pahaa päivää varten - vaikka voi olla että sitä pahaa päivää ei edes koskaan tule:/

Jos sinulla on perhettä niin oletko saita heitä kohtaan? Esm.lapset eivät saisi maksaa.

Mieheni kasvanut perheessä missä säästettiin kaikessa lähinnä lapsiin koskevassa. Tosin vanhemilla on aina ollut rahaa. Nytkin eläkkeellä koti etelässä, mökki täällä.

Se köyhyyteen vetoaminen oli kusetusta ettei laoset mitään pyytäis. Saattaa vielä aikusenakin toistaa kun papukaija miten huonoti oli rahaa lapsuudenperheessä. Itse olen köyhemmistä oloista, mutta ankeeta ei ollut.