Miten tajusitte, että lapsuudenkotinne on rikas tai köyhä?

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kotona todella ankeaa. Esim. ostettiin syksyllä yhdet kouluvaatteet ja niitä sitten käytettiin koko vuosi. Viikonloppuna pestiin ne ainoat farkut. Aina halvinta juustoa ja omppuja. Perunaa ja ruskeaa kastiketta. Näin ollen "tiesin", että olimme köyhiä enkä vaatinut mitään.

Kun äitini kuoli nuorena, oli melkoinen yllätys perunkirjoituksessa, kun selvisi, että vanhempieni omaisuus oli yli miljoonan. Eipä se raha ole senkään jälkeen näkynyt. Pesä on edelleen jakamatta. Isä ostaa punalappuisia tuotteita kaupasta ja käyttää 80-l kalsareita.

Mulla yksi koulukaveri sai ysiluokan jälkeiselle luokkaretkelle uudet farkut. Lukiossa seuraavana syksynä hänellä oli koko ajan ne samat farkut päällä. Pikku hiljaa ne lahkeet alkoivat koppuroitua ja minä kysyin, eikö hän koskaan pese niitä. Hän vastasi, että "Eihän farkkuja tarvitse pestä!" Hänen isänsä oli DI ja äiti lääkäri ja heillä oli iso asunto Munkkiniemessä ja antiikkihuonekaluja. Saimaalta he omistivat kokonaisen saaren, mutta vuoteen 1988 asti perheen auto oli vuoden 1970 Volvo Amazon. Kaveri sai sen sitten omaksi ajopelikseen, kun sai ajokortin ja ylpeili sillä, että se on uusimman vuosimallin Amazon. Kun hän lukion jälkeen meni opiskelemaan, hän sai vanhemmilta opiskelijakämpäksi kaksion Munkkiniemestä. 

Niistä vaatteista ei tosiaan voi kauheasti päätellä. Vaikka olisikin aina vaan ne yhdet farkut jalassa.

Vierailija kirjoitti:

(Äitini yli 60v ei ole vieläkään koskaan syönyt ravintolassa)

No etkö voisi häntä nyt aikuisena joskus viedä?

Luulin koko lapsuuteni, että olimme köyhiä. Vaatteita ei saanut kuin kirpparilta, matkoja ei tehty ja kaikkeen tuli aina vastaus, että ei ole rahaa. Oli yllätys kuulla vanhempana, että sekä äidillä että isällä oli 5000-7000 euron kuukausitulot. Ei siis mitään upporikkaita, mutta ei nyt köyhiäkään. En vieläkään ymmärrä mihin rahat menivät. Sijoituksiskaan ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

(Äitini yli 60v ei ole vieläkään koskaan syönyt ravintolassa)

No etkö voisi häntä nyt aikuisena joskus viedä?

Ei hän halua. Abc on hänen mielestään hyvä paikka joskus juhlapäivänä käydä syömässä

Oltiin sekä että: eli opetettiin köyhyyteen mutta kaikkea oli ja päälle lisääkin. Ei siinä sellaisia mietitty ollenkaan.

Mm. siitä, kun oltiin kaupassa ostamassa kumisaappaita kouluun, oli joku ala-asteen retki tulossa. Halusin ne mustat kontiot, jotka kaikilla muillakin pojilla oli. Mutta eihän niihin ollut varaa ja minä itkin. Miettikää nyt, kaikilla muilla pojilla mustat kontiot ja yhdellä "tyttöjen" kusenkellertävän valkoiset hai-saappaat. Vaatteet oli samat läpi vuoden ja takit, toppahaalarit, kengät yms meni niin monta vuotta kuin ne päälle mahtui. Urheiluvälineet mitä koulussa tarvi, ostettiin aina käytettynä lehti-ilmoituksista mm. keltaisesta pörssistä. Ja niin edelleen.

Nyt 30 vuoden päästä kun miettii, niin mitään meiltä ei koskaan puuttunut, vaikkei ollutkaan uusia hienoja leluja kuten muilla oli, ei tietokoneita eikä samanlaisia kumisaappaita kuin muilla pojilla. Meillä oli hyvä koti ja sain onnellisen lapsuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

(Äitini yli 60v ei ole vieläkään koskaan syönyt ravintolassa)

No etkö voisi häntä nyt aikuisena joskus viedä?

Ei hän halua. Abc on hänen mielestään hyvä paikka joskus juhlapäivänä käydä syömässä

Ymmärrän tuon hyvin. Jos ei ole koskaan käynyt ravintolassa, niin pelkkä ajatuskin voi olla pelottava. Ei siitä tilanteesta pysty nauttimaan, jos joutuu jännittämään osaako toimia oikein. Ja he hienot ruuatkin voi maistua omaan suuhun oudoilta.

Köyhiä oltiin, mutta vain minä jouduin siitä kärsimään. Siskoni sai kuitenkin harrastaa kallista harrastusta, mutta samaan aikaan en itse saanut edes uusia alushousuja tai sukkia. Olisin tarvinnut myös uuden talvitakin, mutta oli kuulemma liian kallis, joten ainakin pari kylmää talvea jouduin kulkemaan ohuessa rikkinäisessä kesätakissa ja rumassa kutittaneessa villapaidassa ja palelemaan. Siskolla oli kyllä kunnollinen talvitakkikin. Itse en myöskään harrastanut mitään.

Köyhiä oltiin. Mitään ylimääräistä ei saatu koskaan ja se kerrottiin ettei ole rahaa. Äidillä ei tainnut olla koskaan vakituista työpaikkaa. Isä oli tehtaassa töissä. Sen harrastukseen ja matkoihin kyllä oli kai rahaa, muut saatiin olla ilman.

Vaatteita oli muutama ja nekin määräsi äiti että millaiset ostetaan. Ikinä ei kuunnellut meidän lasten toiveita. Nuoremmat siskot käytti multa pieniksi jääneet kuteet.

Lapsuus oli kaikkiaan ankea ja kurja. En mielelläni muistele. Vanhempien kanssa en ole nykyään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Köyhiä oltiin, mutta vain minä jouduin siitä kärsimään. Siskoni sai kuitenkin harrastaa kallista harrastusta, mutta samaan aikaan en itse saanut edes uusia alushousuja tai sukkia. Olisin tarvinnut myös uuden talvitakin, mutta oli kuulemma liian kallis, joten ainakin pari kylmää talvea jouduin kulkemaan ohuessa rikkinäisessä kesätakissa ja rumassa kutittaneessa villapaidassa ja palelemaan. Siskolla oli kyllä kunnollinen talvitakkikin. Itse en myöskään harrastanut mitään.

Tuollainen jako ja suosiminen on kyllä paha juttu. Se ei ollut sinun vikasi kuitenkaan jos vanhemmat toimivat noin. Tuntuu kurjalta puolestasi todella. Halia.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin sekä että: eli opetettiin köyhyyteen mutta kaikkea oli ja päälle lisääkin. Ei siinä sellaisia mietitty ollenkaan.

Tämä oli hyvä sillä en vielä tänäpäivänäkään arvota ollenkaan ihmisiä rahojensa mukaan, on sekä köyhiä että superrikaita ystäviä ja kukaan ei näe rahoja esteenä ystävyyteen.

Lapsena naapurin lapset söi juustoa, kotona ei ollut sitä koskaan. Kinkkuajin vain Jouluna.

Uusia vaatteita sain vain keväällä ja syksyllä 1-2.

Mutta kodissamme asui rakkaus joka on kantanut läpi vuosikymmenten.

Tajusin vasta aikuisena, että perheemme oli todella hyvätuloisia. Automme ovat aina olleet vanhoja, koti vähän miten kuten (kaikilla naapureilla mielestäni hienompi). Mutta isä oli yrittäjä ja vasta aikuisena olen saanut tietää, että pärjäsi erittäin hyvin, omaisuutta kertynyt huomattavan paljon mutta se on kaikki pörssissä. Saimme kuitenkin kaikki lapset harrastaa mitä halusimme  kuten musiikki, laskettelu, ratsastus, laskuvarjohyppy jne. En silloin tajunnut että tämä on luksusta, tajusin vasta aikuisena.

Itse olen yksinhuoltaja, keskinkertaisilla tuloilla (3500€/kk brutto). Pienestä budjetista huolimatta olen pitänyt tärkeänä, että lapseni saa kokemuksia ja mahdollisuuksia. Niinpä olen valinnut asua pienessä omistuskaksiossa, jossa makuuhuone on lapsella ja minä nukun olohuoneessa. Asumme siis ahtaasti mutta hyvällä paikalla ja meillä on yltäkylläinen elämä ja mahdollisuus tehdä ja harrastaa mitä halutaan, matkustaa jne. Jos rahaa on rajallisesti, kannattaa valita mistä tinkii! Jos kaikki menee asumiseen, ei ole varaa tehdä enää mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin vasta aikuisena, että perheemme oli todella hyvätuloisia. Automme ovat aina olleet vanhoja, koti vähän miten kuten (kaikilla naapureilla mielestäni hienompi). Mutta isä oli yrittäjä ja vasta aikuisena olen saanut tietää, että pärjäsi erittäin hyvin, omaisuutta kertynyt huomattavan paljon mutta se on kaikki pörssissä. Saimme kuitenkin kaikki lapset harrastaa mitä halusimme  kuten musiikki, laskettelu, ratsastus, laskuvarjohyppy jne. En silloin tajunnut että tämä on luksusta, tajusin vasta aikuisena.

Itse olen yksinhuoltaja, keskinkertaisilla tuloilla (3500€/kk brutto). Pienestä budjetista huolimatta olen pitänyt tärkeänä, että lapseni saa kokemuksia ja mahdollisuuksia. Niinpä olen valinnut asua pienessä omistuskaksiossa, jossa makuuhuone on lapsella ja minä nukun olohuoneessa. Asumme siis ahtaasti mutta hyvällä paikalla ja meillä on yltäkylläinen elämä ja mahdollisuus tehdä ja harrastaa mitä halutaan, matkustaa jne. Jos rahaa on rajallisesti, kannattaa valita mistä tinkii! Jos kaikki menee asumiseen, ei ole varaa tehdä enää mitään.

Ja tämä siis Helsingissä, jossain maakuntakaupungissa olisi kevyesti varaa paljon isompaan asuntoon, kotipaikkakunnallani vaikka omakotitaloon, mutta elämämme on Helsingissä.

En pysty muistamaan juuri sitä hetkeä kun tajusin, ehkä pikkuhiljaa. Vanhempieni tulot kuitenkin laskivat rajusti joskus ollessani yläasteella. Sanoivat että saa vain yhden joululahjan, pitää ostaa vaatteensa omilla rahoillaan ja salakuuntelin kun puhuivat miten hädin tuskin saa sähkölaskun maksettua. Joskus jääkapissa ei ollut kuin pari maitopurkkia.

Ei me nyt rutiköyhiä oltu, mutta asutiin kolme henkeä vuokrakaksiossa ja vanhemmat tehdastöissä. Auto joku vanha romu, eikä ollut puhelinta. Vanhemmat kävi puhelinkioskista soittamassa jos oli tarvis. Äiti teki kaiken ruoan ja leipomukset omin käsin, mitään eineksiä, vanukkaita tai limsoja ei osteltu. Uusia vaatteita sai lähinnä silloin kun koulu alkoi. Lomat viettiin mummolassa itäsuomessa hyttysten syötävinä. Kerrostalojen vieressä oli omakotitalo-alue, jossa osa mun kavereista asui todella hulppeissa taloissa: useita "ylimääräisiä" huoneita, keittiöt meidän kaksion kokoisia ja täynnä kaikkia herkkuja joita sai ottaa tuosta vaan, uima-altaita, kaikki maailman lelut ja pelit jne. Nokian rikastamia, tajusin tämän vasta aikuisena. Ei sitä jotenkin lapsena osannut ajatella, että nuo ne ovat rikkaita ja me köyhiä. Ajattelin kaiketi vain, että kavereilla on tällaista ja meillä tällaista. En muistaakseni edes varsinaisesti ollut kateellinen. Ehkä mikropitsoista ja vanukkaista :-D Meillä ei edes ollut mikroa. Jotkut näiden rikkaiden kavereiden vanhemmat oli tosi kireitä ja pelottavia, ja palasin kuitenkin aina onnellisena omaan kotiini.

Melko nuorena sitä jo tajusi. Meillä oli iso okt, kalliit autot ja sain suunnilleen kaiken mitä halusin. Pienellä paikkakunnalla kohtasi tosi usein happamia naamoja ikätovereilta, jotka eivät tunteneet minua mutta olivat hirmu kateellisia tai opetettu kotona vihaamaan varakkaampia. En voinut puhua kavereille esim. hevosestani mitään eikä kukaan kysellyt vaikka vietin jossain vaiheessa teininä kaiken vapaa-ajan tallilla. Opiskeluaikana yliopistossa Helsingissä sitä huomasi että olin juu ihan varakkaista oloista muttei vanhemmat minulle mitään opiskelukämppiä ostaneet, loma-ajat olin kesätöissä enkä Balilla eikä minulla ollut varaa pitää hevosta enää pk-seudulla. Kaikki on lopuksi niin suhteellista. Opiskeluaikana kämppikseni oli yh-äidin kasvatti ja kyräili minulle silloin tällöin kateuksissaan vaikka autostani. Yllättäin hän on nyt itse ihan hyväpalkkaisessa työssä ja hyväpalkkaisen miehen kanssa- en usko että jakelee kuitenkaan rahaa köyhemmilleen, varmaan kyräilee niille joilla on teslat, huvilat ja jahdit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle selvisi hyvin hissukseen vasta teininä että isä tienasi aika hyvin. Koti oli aika iso ja mökkikin hommattiin, mutta muuten elettiin tosi säästäväisesti. Ulkomailla ei käyty juuri koskaan ja muutenkin "humpuukiin" ei pistetty rahaa. Oikeastaan vasta aikuisena ymmärsin että vanhemmat oli vaan kamalan säästäväisiä eikä se ollut mikään pakon sanelema juttu vaan oma valinta. Ehkä osin siksi sitä rahaa sitten olikin.

Lapsuudessa tämä penninvenytys tarttui niin hyvin että pitää vielä kymmenienkin vuosien jälkeen käydä kamalaa vääntöä itsensä kanssa jos jotain kivaa haluaisi ostaa itselleen.. Minusta on tullut samanlainen kuin isästäkin: rahaa pitää olla säästössä iso kasa pahaa päivää varten - vaikka voi olla että sitä pahaa päivää ei edes koskaan tule:/

Jos sinulla on perhettä niin oletko saita heitä kohtaan? Esm.lapset eivät saisi maksaa.

Mieheni kasvanut perheessä missä säästettiin kaikessa lähinnä lapsiin koskevassa. Tosin vanhemilla on aina ollut rahaa. Nytkin eläkkeellä koti etelässä, mökki täällä.

Se köyhyyteen vetoaminen oli kusetusta ettei laoset mitään pyytäis. Saattaa vielä aikusenakin toistaa kun papukaija miten huonoti oli rahaa lapsuudenperheessä. Itse olen köyhemmistä oloista, mutta ankeeta ei ollut.

Täältä löytyy kokemusta tuosta ettei lapsiin panosteta.

Minun vanhemmat olivat oikeasti, jos ei varakkaita, niin oikein hyvin toimeentulevia, mutta periaate oli tuo, ettei lapsiin voitu laittaa rahaa. Minulle valitettiin koko ajan siitä kuinka on rahat tiukilla, ei ole varaa ja opetettiin kantamaan syyllisyyttä siitä, että minuun sitä rahaa kuitenkin kuluu. Luulin oikeasti lähes aikuisuuteen saakka että olemme köyhiä kunnes kerran näin tiliotteen pöydällä ja isot palkkasummat selvisi sen myötä, ja kun sain selville että vanhemmilla on useita sijoitusasuntojakin. Ulospäin puitteet oli kyllä kunnossa, että muille näkyy: iso talo, hienot autot pihassa, kesämökki. Mutta ei lapsena tällaisia osannut katsoa, varsinkin kun oma elämä oli ankeaa ja köyhää. Perheen sisällä kitsasteltiin kaikessa ja erityisesti lapsiin liittyen. Ruoka oli halvinta, vaatteet kierrätettyä, ei matkustelua, huvipuistoja. Itselleen vanhemmat kyllä ostelivat mutta pitivät ne minulta suureksi osin piilossa, luulivat etten huomaa, kaikkea en varmasti huomannutkaan. Leluja oli jonkin verran mutta pienituloisempien kavereiden perheissä oli enemmän ja heillä sain myös maistaa muroja yms herkkuja, joita kotiin ei ollut "varaa" ostaa. Samoin videoiden katselut, pelikonsolit, kaapeli-tv yms oli asioita jotka koin kavereiden luona. Hirveä ahdistus oli aina jos jotain tarvitsin. Muistan vielä kuinka pidin vanhemmilleni esitelmiä jonkin tarpeellisuudesta ja etsin jo valmiiksi jostain mainoksesta halvimman, jota sitten anelin. Joskus ostivat minulle yllättäen jotain mutta se oli vain keino hallita. Sitä tavaraa vasten, vaikkei olisi sitä edes halunnut ottaa vastaan, joutui kiitollisuudenvelkaan ja olemaan mieleinen. Näitä ostoksista jaksettiin sitten muistuttaa.

18-vuotiaana piti muuttaa kotoa pois ja sen jälkeen vanhemmat alkoi näkyvämmin rahaa kuluttaa, kotiin ilmestyi kaikki pelit ja vehkeet, sisustus uusittiin, rempattiin. Niin pitkään kun heihin yhteyttä pidin (eivät olleet muutenkaan mitään vuoden vanhempia) jaksoivat valittaa kuinka rahat on tiukilla, vaikka tiesin jo totuuden. Ne hetket jolloin köyhänä opiskelijana, jäädessäni ilman kesätöitä, jouduin anelemaan vanhemmilta lainaa edes, olivat todella ahdistavia. Muutaman satasen lainastakin alkoi valitus kuinka tiukille nyt joutuvat, vaikka rahaa oikeasti oli vaikka millä mitalla.

Näin aikuisena minulla on hankala suhde rahaan. Olen kova säästämään mutta tuhlaan silti niin tarpeelliseen kuin turhaan ja koen siitä hirveää syyllisyyttä. Omiin lapsiini panostan, vähän liikaakin. Enkä puhu heille aikuisten raha-asioista.

Varmaan vasta yläasteella tajusin että meillä oli tosi vähän rahaa, olin ns. eliittikoulussa jossa suurin osa tuli tosi varakkaista perheistä. Ei sitä lapsena ajatellut, mulla oli ihana turvallinen koti johon ne rikkaidenkin kakarat tulivat mielellään koulun jälkeen koska meillä oli aina joku kotona ja ruokaa tarjolla kaikille jotka talossa ruoka-aikaan sattuivat olemaan. 

Teininä se sitten iski kasvoille kuin märkä rätti kun tajusi että jos halusin merkkifarkut tms ne piti ostaa itseansaituilla rahoilla eikä kaikkeen voinut aina pyytää rahaa vanhemmilta niin kuin kaverit tekivät.

Mutta eipä siitä traumoja jäänyt, riitti että oli rakastavat vanhemmat ja perusturvallinen koti jossa ei tarvinnut ikinä pelätä eikä nähdä nälkää.