Pitääkö lastenne isovanhemmat yhteyttä? Surettaa meidän tilanne

Meillä on asiat hyvin eli meidän perheessä on kaksi aikuista, jotka lapsia suunnitellessaan miettivät, onko meistä vanhemmiksi vai kuvittelemmeko, että lastenteon hauskuu kuuluu meille, velvollisuudet isovanhemmille.

Alle 5v lapsi ei kysele isovanhemmista, jos sinä et tee lapselle selväksi, että isovanhempia kuuluu ikävöidä ja pitää harmitella, kun nämä eivät tee sinun tehtäviäsi.

Koko perheesi hyötyisi tuesta joten mars neuvolaan pyytämään teille perhetyöntekijää, jolla on ammattikoulutus kaltaistesi avustamisessa. Hän näyttää elämisen mallia ja kuuntelee ongelmasi ja löytää niihin kanssasi ratkaisut.

Ymmärrän hyvin isovanhempia: heillä on vihdoinkin aikaa toisilleen, ehkä vain muutaman vuoden ajan. He ovat aikanaan lapset hoitaneet ja maailmalle laittaneet, ei ole kenenkään edun mukaista, että he joutuvat palaamaan pikkulapsielämään siksi, että sinä olet niin päättänyt.

Sukujuhlissa sinä kuulet sen, mitä haluat kuulla. Mummille hänen uhrauksensa perheen eteen ovat iso juttu, hän kun joutuu luopumaan omasta elämästään saamatta tilalle mitään.

Ei meillä miehen vanhemmat (eronneet) tapaa lapsiamme ollenkaan. Ovat suoraan sanoneet, että heillä on omat ongelmansa, eivätkä jaksa ja halua olla yhteydessä. Masennusta, alkoholismia ym.

Toiset isovanhemmat ovat mukana elämässämme. Pitkä välimatka, mutta useamman kerran vuodessa näemme. Kun lapset olivat pieniä avun ja yhteyden puute harmitti. Nyt en enää edes mieti sitä, kun lapset kasvaneet. Mahtaisivatko tuntea toista mummuaan, jos tulisi kadulla vastaan.

Nro 2, oletko ihan hullu?

SInusta siis on omituista toivoa yhteydenpitoa sukulaisiin? Kun lapsia hankkii, ei saa toivoa, että myös isovanhemmat välittäisi heistä?

Miten ihmeessä esimerkiksi se puhelu vaikka muutaman kerran kuukaudessa estäisi heitä elämästä vapaata elämäänsä?

Anteeksi nyt vaan, mutta en yhtään ihmettele masennusta ja muita ongelmia, mitä nykyisin paljon on, jos sinusta jo lähtökohtaisesti on VÄÄRIN toivoa, että sukulaiset on perheestänne kiinnostuneita.

[quote author="Vierailija" time="19.05.2013 klo 14:53"]

Nro 2, oletko ihan hullu?

SInusta siis on omituista toivoa yhteydenpitoa sukulaisiin? Kun lapsia hankkii, ei saa toivoa, että myös isovanhemmat välittäisi heistä?

Miten ihmeessä esimerkiksi se puhelu vaikka muutaman kerran kuukaudessa estäisi heitä elämästä vapaata elämäänsä?

Anteeksi nyt vaan, mutta en yhtään ihmettele masennusta ja muita ongelmia, mitä nykyisin paljon on, jos sinusta jo lähtökohtaisesti on VÄÄRIN toivoa, että sukulaiset on perheestänne kiinnostuneita.

[/quote]

Minusta on väärin roikkua edellisessä sukupolvessa ja edellyttää, että he ovat hoitoapuna. Ymmärtäisin ap:n tuohtumuksen, jos hän kertoisi hoitavansa omia isovanhempiaan osana perhettä. Ehei, jostain syystä tuo hoitoapu ja välittäminen menee aina niin päin,että vanhemman on tehtävä nuoremman elämä kivaksi ja hoidettava lapsia, koska niistä on tekijälleen vaivaa.

Ap kertoi soittavansa anopille ja kertovansa kuulumisia. Entä jos se anoppi ei ihmeemmin halua kuunnella ap:n juoruilua vaan juttelisi mieluummin poikansa kanssa? Mutta ei voi, koska ap on ominut perheen viestintävastaavan tehtävät.

Kun lapsia hankkii, pitää kysyä, tekeekö niitä sopivan puolison kanssa. Vain silloin on oikeus odottaa isovanhempien kiinnostusta.

Ohhoh, nro 2/5 on kyllä mielisairas. Kyllä sääliksi käy sinun lapsiasi, jos asenteesi on tuo

Aivan kummallisia vastauksia ja ap:n syyllistämistä. Minä ymmärsi tekstistä ettei hän odota isovanhempien hoitavan lapset puolestaan vaan, että he olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan edes sen verran, että kyselisivät kuulumisia. Kyllä jokainen perhe joskus tarvitsee hoitoapua, eikä se merkitse sitä, että sälyttää kasvatusvastuun muille.

Mikä ihme kommentti oli tuo, että ap olisi viestintävastaava perheessä, joka soittelee ja juoruilee anopille, eikä anna äidin ja pojan pitää yhteyttä. Mistä se tuli? On täällä taas idiootteja liikkeellä.

Ap:lle, kyllä olisin tilanteessasi surullinen ja harmistunut. Meillä onneksi isovanhemmat haluavat kuulua lastenlasten elämään. He eivät välttämättä jatkuvasti soittele ja kysy kuulumisia, mutta aina heille voi mennä ja vietämme aikaa yhdessä. He myös aina hoitavat lapsiamme silloin, kun apua tarvitsemme. Vastaavasti me myös autamme heitä esim. tietokonepulmissa, kun mieheni on sillä alalla tai remppahommissa ym.

Ja alle 5v muuten varmasti voi kysellä isovanhempien perään ;)

älä ap välitä tyhmistä kommenteista! noita katkeroituneita riittää.... :-/

Meillä minun vanhemmat sekä mieheni isä viettävät erittäin mielellään aikaa lastenlastensa kanssa. välillä soittavatkin että voisiko ne tulla kylään yms. Mieheni äiti taas haluaisi viettää aikaa vain yhden lapsemme kanssa. viimeksi kun tämä lapsemme oli muutaman tunnin anoppini luona niin nuorimmainen alkoi itkeä että hänkin haluaa mutta eipä anoppi häntä ottanut. Sen jälkeen päätimme mieheni kanssa että jos meidän kaikki lapset ei hänelle kelpaa  niin sitten ei tarvitse kenenkään mennä kylään yms. Ei kivaa tämäkään, mutta onneksi on nuo kolme muuta ihanaa isovanhempaa!

Ja kyllä  minusta ap, huolesi kuulostaa  normaalilta. voisitko kysyä asiaa suoraan miehesi vanhemmilta?

[quote author="Vierailija" time="19.05.2013 klo 14:42"]

Omat vanhempani ovat kuolleet, mutta miehen vanhemmat on elossa ja asuvat puolen tunnin ajomatkan päässä. Molemmat vanhemmat on terveitä ja eläkkellä, hieman yli 60v. Elävät hyvin aktiivista elämää, eli käyvät tansseissa, kylpylässä, tapaavat paljon ystäviä jne...

Meillä on kaksi alle 5v lasta ja minua on alkanut surettaa ihan mielettömästi tilanteemme etenkin, kun naapurustossa, töissä jne. näen, kuinka niin monella on paljon läheisiä, jotka tukevat lasten kasvatuksessa ja ihan vapaaehtoisesti.

En oletakaan, että isovanhemmat hoitaisi lapsiamme jatkuvasti. Mutta on alkanut harmittaa, kun koskaan sieltä ei tule aloitetta, että he voisivat viettää lasten kanssa aikaa. Kerran vuodessa ovat vuorokauden meillä ja se on yhteinen syntymäpäivälahja minulle ja heidän pojalle (molemmilla synttärit kesällä), eli siis lahja meille. Ja kivahan se on ollut kerran vuodessa käydä syömässä ja olla yksi yö hotellissa.

Näemme noin kerran kahdessa kuukaudessa ja tuntuu että anopilla on kiire pois ja siellä kylässä ollessamme tuntuu, että olemme jotenkin tiellä.

No, mutta eniten minua harmittaa yhteydenpito. Eli minä olen soitellut anopille ja kysynyt kuulumisia ja kertonut lapsista. Anoppi ei koskaan soita minulle eikä miehelleni, eikä kysy lapsista mitään. Siis minusta olisi niin ihanaa, että isovanhemmat ihan oma-aloitteisesti edes soittaisivat (!) ja kysyisivät lasten kuulumisia ja miten sujuu.

En ole hirviöminiä, en ole ladellut mitään ehtoja anopille miten heidän tulee lasten kanssa olla tai mitä saa tehdä. Olen aina ilahtunut todella paljon pienestäkin avusta ja kiittänyt vuolaasti.

Mutta ei voi mitään, harmittaa tilanteemme etenkin lasten kannalta. He kyselevät isovanhemmista ja koko perhe hyötyisi tuesta. Aina lasten kasvattaminen ei ole helppoa, meilläkin on ollut sairastelua ja muita ongelmia. Sitten kuitenkin sukujuhlissa anoppi antaa ymmärtää, että on todella paljon lasten kanssa. Saattaa esim. kovaan ääneen sanoa juhlapöydässä, että hän kyllä aina auttaa kun tarvetta on, nämä on niin mummon rakkaita jne... Todella kummallista :/  

Onko surullisuuteni teistä normaalia? Miten teillä on asiat?

[/quote]

Voi kun täällä ollut viime päivinä paljon miniöiden tekemiä aloituksia, missä he haluavat määrittää, millaisia isovanhempia miehen vanhempien pitäisi olla.

On se raskasta, kun ihmiset ei hyppää miniän pillin mukaan.

Toivottavasti pojat olisi homoja, niin ei tulisi yhtään miniää taloon. Minä en ainakaan halua yhtään outoa eukkoa määräämään, miten minun pitäisi hyppiä kun hän käskee. Miehillä ei tätä ongelmaa ole, joten toivottavasti pojat toisi kotiin vävypoikia

Juurihan luettelit pitkn listan asioita, joita isovanhemmilta odotat Pitää soitella, pitää tulla avuksi, pitää sitä ja pitää tätä.

Käykö mielessäsi lainkaan, että sinä ja lapsesi eivät ole kenenkään muun elämän keskipiste, kaikesta päätellen et ole tärkeä edes miehellesi. Hän kun ei näköjään ole järjestänyt teille yhteisiä viikonlopulomia jne. ja hankkinut siksi ajaksi MLL:n hoitajan.

Isovanhemmuus ei ole sitä, että tekee miniän tahdon mukaan! Suurin osa isovanhemmista tietää jo nyt, että lapsenlapsiin ei kannata satsata, koska nämä eivät kuitenkaan käy palvelutalossa tai ota luokseen, kun vanhus ei jaksa yksin.

Tänäänkin vanhainkodeissa jne, on tuhansia yksinäisiä vanhuksia, joiden lapsenlapset eivät voi sen vertaa nähdä vaivaa, että olisivat soittaneet ja menneet käymään. Miksi ihmeessä siis isovanhempien pitäisi tuhlata elämänsä lapsenhoitoon, kun siitä ei seuraa muuta kuin äärettömän yksinäinen vanhuus. Kannattaa käyttää eläkepäivät ystäviin ja harrastuksiin, niiden kautta saa enemmän kuin uhrautumalla lasten perheiden vuoksi.

surullisuutesi on normaalia, mutta jos suret asiaa jatkuvasti etkä pääse siitä yli, niin se häiritsee eläämääsi, voisit käyttää suremiseen menevän ajan paljon paremmin. Muistelen vaan lukeneeni viime aikona monta samanlaista avausta, ja jos kirjoittaja olet sinä, niin on pakko sanoa, että yritä nyt vaan hvyäksyä tilanne, koska et tosiaankaan asialle voi mitään, suremalla sitä jatkuvasti vaan haittaat omaa ja perheesi normaalia elämää. 

Onhan se surullista, jos isovanhemmat eivät jaksa välittää lapsenlapsistaan, mutta näin se vaan joskus on eikä sille voi mitään. Lapsille kyllä riitää omat vanhemmat, ei isovanhemmat ole mikään välttämättömyys, mitä tarvitsee hyvään elämään.

Onkohan sinun vaikea hyväksyä isovanhempien kiinnostuksen puutetta, koska omat vanhempasi ovat kuolleet? Ehkä sinun pitäisi käsitellä se omien vanhempien kuolema, jotta pääsistä eteenpäin elämässä? 

Enkä todella tarkoita tällä mitään pahaa, tuli vaan mieleen, että jos tämä asia painaa sinua niin paljon, että jäät vellomaan siihen, se häiritsee ihan turhaan elämääsi, voisit käyttää siihen menevän energian johonkin paljon mukavampaankin.

Ei ole ap ainut, meitä on monia muitakin. 

Meillä onneksi miehen vanhemmat kiinnostuneita lapsestamme ja tapaamme säännöllisesti. 

Omat vanhemmat voivat hyvin olla yli puoli vuottakin soittamatta tai ottamatta mitään yhteyttä. En edes pyydä heiltä apua kuin äärimmäisessä hädässä (n. 1-2 krt vuodessa). Viimeksi vastatus oli että pitää mennä ruokakauppaan juuri silloin. Kyse oli puolen tunnin avuntarpeesta ja lapsi on isompi, ei mikään energinen taapero. Molemmat ovat eläkkeellä ja asuvat ihan meidän lähellä. Aikaa siis on. Ystävilleen, etenkin niille joilla ei ole lapsenlapsia vanhempani hehkuttavat lapsesta. On kuin hän olisi statussymboli, jonka kuvaa vilautetaan sosiaalisissa tilanteissa. 

Me kyllä hoidamme lapsemme itse, siitä ei ole kyse. Haluaisin vaan minäkin, että voisimme olla läheisiä sukumme kanssa ja kasvaa perheessä, jossa välitetään ja huomioidaan toisia ja ollaan kiinnostuneita toisten elämästä. Ehkä joskus autetaankin. Kaikkihan me joskus apua tarvitaan. 

Ei ole ap ainut, meitä on monia muitakin. 

Meillä onneksi miehen vanhemmat kiinnostuneita lapsestamme ja tapaamme säännöllisesti. 

Omat vanhemmat voivat hyvin olla yli puoli vuottakin soittamatta tai ottamatta mitään yhteyttä. En edes pyydä heiltä apua kuin äärimmäisessä hädässä (n. 1-2 krt vuodessa). Viimeksi vastatus oli että pitää mennä ruokakauppaan juuri silloin. Kyse oli puolen tunnin avuntarpeesta ja lapsi on isompi, ei mikään energinen taapero. Molemmat ovat eläkkeellä ja asuvat ihan meidän lähellä. Aikaa siis on. Ystävilleen, etenkin niille joilla ei ole lapsenlapsia vanhempani hehkuttavat lapsesta. On kuin hän olisi statussymboli, jonka kuvaa vilautetaan sosiaalisissa tilanteissa. 

Me kyllä hoidamme lapsemme itse, siitä ei ole kyse. Haluaisin vaan minäkin, että voisimme olla läheisiä sukumme kanssa ja kasvaa perheessä, jossa välitetään ja huomioidaan toisia ja ollaan kiinnostuneita toisten elämästä. Ehkä joskus autetaankin. Kaikkihan me joskus apua tarvitaan. 

Mummo ei soita koskaan. Me käymme 1- 2 krt vuodessa (matka useita satoja km). Vaari ei ole koskaan nähnyt lapsiamme, toinen vaari kuollut. Toinen mummo soittelee välillä.Tapaamme joitakin kertoja vuodessa (on autettava, sairas ihminen). Muu suku välinpitämätöntä.

Lapset hoidamme itse. Erittäin harvoin palkattu hoitaja. Onneksi lapset kasvavat ja uskon että stressi tukiverkottomuudesta helpottaa kun molemmat pian ovat koulussa ja voivat olla yksinkin.

Olen sitä mieltä, että täytyy olla psyykkisesti sairas ihminen, jos ei tunne mitään kiintymystä omia lapsenlapsiaan kohtaan. Meillä kaikki isovanhemmat ovat kiinnostuneita lapsenlapsistaan ja pyytävät oma-aloitteisesti kylään. Molemmat mummot ovat vielä työelämässä, mutta silti haluavat käyttää vähää vapaa-aikaansa lastenlastensa ja lastensa kanssa. Itse käyn joka toinen viikonloppu tapaamassa vaariani lasteni kanssa, ja aivan varmasti huolehdimme myös omista vanhemmista kun sen aika on. Olen ajatellut, että itse tulen huomioimaan jokaisen lapsenlapsen, vaikka kaikki kolme lastani hankkisivat suurperheen. Voimia ap:lle, syystä olet surullinen! Voisitko ehkä löytää lapsillesi "varamummon"? Olen kuullut, että joillakin järjestöillä on tällaista toimintaa.

[quote author="Vierailija" time="19.05.2013 klo 20:59"]

Olen sitä mieltä, että täytyy olla psyykkisesti sairas ihminen, jos ei tunne mitään kiintymystä omia lapsenlapsiaan kohtaan. Meillä kaikki isovanhemmat ovat kiinnostuneita lapsenlapsistaan ja pyytävät oma-aloitteisesti kylään. Molemmat mummot ovat vielä työelämässä, mutta silti haluavat käyttää vähää vapaa-aikaansa lastenlastensa ja lastensa kanssa. Itse käyn joka toinen viikonloppu tapaamassa vaariani lasteni kanssa, ja aivan varmasti huolehdimme myös omista vanhemmista kun sen aika on. Olen ajatellut, että itse tulen huomioimaan jokaisen lapsenlapsen, vaikka kaikki kolme lastani hankkisivat suurperheen. Voimia ap:lle, syystä olet surullinen! Voisitko ehkä löytää lapsillesi "varamummon"? Olen kuullut, että joillakin järjestöillä on tällaista toimintaa.

[/quote]

Minusta taas on sairasta olettaa, että lapsenlapset ovat niin tärkeitä, että oma elämä jää elämättä. Mikä ihmeen isoäitimyytti tällä palstalla oikein nostaa päätään? Jos on hyväksyttyä, että omat vanhemmat eivät halua olla lastensa kanssa niin miksi ei voida hyväksyä sitä, että isovanhemmat tekevät samoin?

Miehen vanhemmat on samanlaisia. Tosin miehen siskon lapset on kyllä NIIIIIIN ihania ja ostetaan kaikkea mahdollista, kesät on lapset mökillä heidän kanssaan ja meidän lapsi ei mahdu kun ei ole nukkumapaikkaa. Lapsi ei edes tunne enää serkkujaan, viimeksi nähnyt pitkälle yli vuosi sitten. Synttärikutsuja ei luonnollisesti tule eikä muutakaan. Kun käydään siellä ja meidän lapsi on mukana, serkut mätkyttää karkkia ja eivät tosiaankaan tarjoa. :D Miehellä on tästä asiasta niin paha mieli ettei mekää vietetä siellä mökillä aikaa. Luulen että tää johtuu siitä kun meidän perheolot on hyvin erilaiset, mä paheksun lasten aikana viinalla läträämistä ja olen saattanut näyttää vähän pelokkaalta kun miehen porukat dokailee ja lapset leikkii laiturilla. :( En ole ikinä sanonu suoraan mutta kaipa se näkyy naamasta jos vituttaa. Olen ehkä ylivarovainen joo mutta sellanen kännissä ajettavalla ruohonleikkurilla ajelu lapsi kyydissä on minusta hullua. Tää erilainen elämäntapa meidät on varmaan ajanut erilleen, ja koska ei eletä kuten he siellä wt-mökillään niin jäädään sitten ulkopuolelle. Musta tää on ihan ok mutta lapsen puolesta harmittaa, että ovat niin urpoja ne isovanhemmat että jättävät sitten yhteydenpidon lapseen, ei kortteja eikä lahjoja synttäreinä eikä mitään. :( Mieskään ei juo lasten aikana, on kärsinyt lapsena isänsä juomisesta ja tietää tunteen. Mies on myös vieras sisarensa lapsille, en oikein voi ees uskoa että ovat sukua...

Ja se on ärsyttävää, että meitä pidetään snobeina kun ei haluta dokailla lasten aikana ja osallistua sellasiin kirkkaan viinan peijaisiin joita siellä mökillä järkätään. :(

Joten aloittajalle, voisko teilläkin olla jotain tällaista taustalla..? Ettei vanhemapansa pidä teidän tavasta elää?

[quote author="Vierailija" time="19.05.2013 klo 15:48"]

[quote author="Vierailija" time="19.05.2013 klo 14:42"]

Omat vanhempani ovat kuolleet, mutta miehen vanhemmat on elossa ja asuvat puolen tunnin ajomatkan päässä. Molemmat vanhemmat on terveitä ja eläkkellä, hieman yli 60v. Elävät hyvin aktiivista elämää, eli käyvät tansseissa, kylpylässä, tapaavat paljon ystäviä jne...

Meillä on kaksi alle 5v lasta ja minua on alkanut surettaa ihan mielettömästi tilanteemme etenkin, kun naapurustossa, töissä jne. näen, kuinka niin monella on paljon läheisiä, jotka tukevat lasten kasvatuksessa ja ihan vapaaehtoisesti.

En oletakaan, että isovanhemmat hoitaisi lapsiamme jatkuvasti. Mutta on alkanut harmittaa, kun koskaan sieltä ei tule aloitetta, että he voisivat viettää lasten kanssa aikaa. Kerran vuodessa ovat vuorokauden meillä ja se on yhteinen syntymäpäivälahja minulle ja heidän pojalle (molemmilla synttärit kesällä), eli siis lahja meille. Ja kivahan se on ollut kerran vuodessa käydä syömässä ja olla yksi yö hotellissa.

Näemme noin kerran kahdessa kuukaudessa ja tuntuu että anopilla on kiire pois ja siellä kylässä ollessamme tuntuu, että olemme jotenkin tiellä.

No, mutta eniten minua harmittaa yhteydenpito. Eli minä olen soitellut anopille ja kysynyt kuulumisia ja kertonut lapsista. Anoppi ei koskaan soita minulle eikä miehelleni, eikä kysy lapsista mitään. Siis minusta olisi niin ihanaa, että isovanhemmat ihan oma-aloitteisesti edes soittaisivat (!) ja kysyisivät lasten kuulumisia ja miten sujuu.

En ole hirviöminiä, en ole ladellut mitään ehtoja anopille miten heidän tulee lasten kanssa olla tai mitä saa tehdä. Olen aina ilahtunut todella paljon pienestäkin avusta ja kiittänyt vuolaasti.

Mutta ei voi mitään, harmittaa tilanteemme etenkin lasten kannalta. He kyselevät isovanhemmista ja koko perhe hyötyisi tuesta. Aina lasten kasvattaminen ei ole helppoa, meilläkin on ollut sairastelua ja muita ongelmia. Sitten kuitenkin sukujuhlissa anoppi antaa ymmärtää, että on todella paljon lasten kanssa. Saattaa esim. kovaan ääneen sanoa juhlapöydässä, että hän kyllä aina auttaa kun tarvetta on, nämä on niin mummon rakkaita jne... Todella kummallista :/  

Onko surullisuuteni teistä normaalia? Miten teillä on asiat?

[/quote]

Voi kun täällä ollut viime päivinä paljon miniöiden tekemiä aloituksia, missä he haluavat määrittää, millaisia isovanhempia miehen vanhempien pitäisi olla.

On se raskasta, kun ihmiset ei hyppää miniän pillin mukaan.

Toivottavasti pojat olisi homoja, niin ei tulisi yhtään miniää taloon. Minä en ainakaan halua yhtään outoa eukkoa määräämään, miten minun pitäisi hyppiä kun hän käskee. Miehillä ei tätä ongelmaa ole, joten toivottavasti pojat toisi kotiin vävypoikia

[/quote]

Ai ei oo miehillä tätä ongelmaa aaahahhahaa!! :DD Et taida montaakaan homoparia tuntea??:D Niille se anoppikulta kuule vasta onkin punanen vaate; akanketale kasvattanu poikakullasta sen ja sen ja voi niitä akkoja.. :D

Kyllä mun mielestä on ihan normaalia surra, ettei isovanhempia kiinnosta lastenlastensa elämä. Turha sitten vanhana kitistä, jos lapsenlapsen eivät käy katsomassa. Harva lapsi lähtee vierasta ihmistä katsomaan.

Me olemme hyvin onnekkaita, kun isovanhemmat molemmin puolin pitävät paljon yhteyttä. Mun vanhemmat asuvat kaukana, mutta soittelevat sekä mulle että lapsille lähes päivittäin. Aina lomilla haluavat lapset heille pitemmäksi aikaa. Miehen isä on jo kuollut, mutta hänen äitinsä asuu lähellä ja auttaa meitä aina tarpeen mukaan ja aivan omasta halustaan. Tarjoutuu usein lapsenvahdiksi, tosin tarve on vähentynyt, kun lapset kasvavat. 

Täällähän on näitä mielenterveyspotilaita taas reilusti liikkeellä...

Mutta asiaan: kyllä lapsille isovanhemmat ja muut sukulaiset saavat olla tärkeitä, oikeastaan myös pitäisikin. Läheinen kiintymyssuhde myös muuhun aikuiseen kuin omiin vanhempiin on tärkeä.

Meillä isäni eli ukki pyörähtää pika pikaa ehkä kaksi kertaa vuodessa, eikä ole lapsista juuri kiinnostunut. Äitini sen sijaan on tyypillinen karjalaismummo, eli hoivaa ja touhuaa mieluusti lasten kanssa. Vastapalvelukseksi auttelemme äitiäni esim. puiden tekemisessä ja muissa jutuissa, vaikkei hän mitään edellyttäisikään. Esikoinen varsinkin on ollut oikein mummonpoika ihan tuosta 1-vuotiaasta saakka, ja ikävöi heti, jos viikkokin jää tapaamisissa väliin.

Mieheni isä on kuollut, ja hänen äitinsä asuu aika kaukana, joten tapaamiset ovat ehkä kerran vuodessa. Hän mieluusti katselee lasten kuvia yms. mutta ei itse juuri soittele kysyäkseen lapsista mitään eikä vaikuta kuitenkaan kovin innostuneelta "mummoilemaan". Lastemme tilanne on kuitenkin ihan onnellinen, kun heillä on edes yksi läheinen mummo. Lisäksi vielä äitini lapseton sisko käy lasten kanssa esim. marjassa ja tykkää touhuilla heidän kanssaan.

Ymmärrän ap:tä tosi hyvin, sillä sitä soisi, että omat lapset saisivat rakkautta suvulta ja tuntisivat olevansa tärkeitä. Jos ei ole tekemisissä eri sukupolvien kanssa, jää paljon paitsi. Isovanhemmat ovat tärkeitä kertomaan suvun menneisyydestä, entisistä ajoista, ylipäänsä sukulaisista ja elämästä. He opettavat lapsia suhtautumaan eri ikäisiin ihmisiin ja todella monissa kulttuureissa isovanhemmat osallistuvat lapsen elämään yhtä tiiviisti kuin lapsen vanhemmat.