Kuuluvatko pettymykset parisuhteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä kannata jäädä sellaiseen parisuhteeseen, missä joutuu oikeasti pettymään toiseen. Kannattaa varmastikin ennemmin elää yksin. Nämä pettymisten elämisen kanssa puhujat varmaan tarkoittavat sen tasoisia pettymyksiä, kuin että toinen puristaa hammastahnaa väärästä päästä.

Niin tämäkin on mielenkiintoista, että tätä on alapeukutettu. Mäkin olen mun miehelle takuulla melkoinen pettymys, mutta yhäkö nämä alapeukuttajat kannustavat miestäni vaan jatkamaan kanssani? Hahhah, no, sopiihan se mulle, mies kun tekee kaikki kotityöt ja hoitaa lapset. Ei syytä erota minusta, jatkakoot vain piikanani. (Olen mäkin häneen pettynyt, ei sillä).

t.kivikissaäiti

Eli näköjään ihmisten mielestä minuun kuuluikin pettyä ja silti vain kuuluu jatkaa sitä liittoa! Mitkä näkymät se avaakaan hyväuskoisten hyväksikäyttämiselle. No, siltä se välillä kuulostaakin, kun palstalaisten parisuhteista lukee.

t.kivikissaäiti

Tämä on oikeastaan ydinkysymys parisuhteen muodostumisessa ja " onnistumisessa".

Olennaista on ymmärtää että on matemaattinen mahdottomuus löytää kaikilta osin "täydellinen" kumppani.

Haettuja ominaisuuksia on niin paljon ja ihmiset niin monella tavalla geneettisesti, fyysisesti ja henkisesti erilaisia, että on viisainta vain hyväksyä vähemmän merkittävät puutteet.

Olennaista on että "kemia" ja seksi toimivat molempien mielestä riittävän hyvin.

Ja että ihmisten elämäntavat ja arvot ovat riittävän samansuuntaiset jotta arki edes jotenkin sujuu. Mielestäni on etsittävä ja kokeiltava seurustelua niin kauan että riittävän sopiva kumppani löytyy.

Muuten mies ja nainen ovat lähes aina henkisesti ja tavoiltaan erilaisia ja tämä on vain hyväksyttävä. Jos haluaa sielunkumppanin, on soitettava vanhalle tyttökaverille. Miehestä ei sellaista yleensä saa.

Ja jos haluaa miehestä kaverin shoppailuun ja tanssitunnille heteromiehistä ei sellaista kovin helposti löydä.

Riitoja tulee aina. Ja pettymyksiäkin. Ne ovat osa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä kannata jäädä sellaiseen parisuhteeseen, missä joutuu oikeasti pettymään toiseen. Kannattaa varmastikin ennemmin elää yksin. Nämä pettymisten elämisen kanssa puhujat varmaan tarkoittavat sen tasoisia pettymyksiä, kuin että toinen puristaa hammastahnaa väärästä päästä.

Niin. Pitää suhteuttaa pettymyksen vakavuus. Luulen kyllä, että eroavilla ne pettymykset ovat olleet oikeasti vakavia useilla. On mahdollista että toinen paljastuu vaikka väkivaltaiseksi vasta naimisiin menon jälkeen. Sellaista ei voi tietää useinkaan etukäteen. Ap kuvasi taas mielestäni aivan normaalia elämään kuuluvaa pettymistä joka ei ole vaarallista.

Taidat olla idiootti

Vierailija kirjoitti:

Tämä on oikeastaan ydinkysymys parisuhteen muodostumisessa ja " onnistumisessa".

Olennaista on ymmärtää että on matemaattinen mahdottomuus löytää kaikilta osin "täydellinen" kumppani.

Haettuja ominaisuuksia on niin paljon ja ihmiset niin monella tavalla geneettisesti, fyysisesti ja henkisesti erilaisia, että on viisainta vain hyväksyä vähemmän merkittävät puutteet.

Olennaista on että "kemia" ja seksi toimivat molempien mielestä riittävän hyvin.

Ja että ihmisten elämäntavat ja arvot ovat riittävän samansuuntaiset jotta arki edes jotenkin sujuu. Mielestäni on etsittävä ja kokeiltava seurustelua niin kauan että riittävän sopiva kumppani löytyy.

Muuten mies ja nainen ovat lähes aina henkisesti ja tavoiltaan erilaisia ja tämä on vain hyväksyttävä. Jos haluaa sielunkumppanin, on soitettava vanhalle tyttökaverille. Miehestä ei sellaista yleensä saa.

Ja jos haluaa miehestä kaverin shoppailuun ja tanssitunnille heteromiehistä ei sellaista kovin helposti löydä.

Riitoja tulee aina. Ja pettymyksiäkin. Ne ovat osa elämää.

Mitä järkeä on olla ihmisen kanssa, johon pettyy? Sitten ainakin itse suutun ja alan huutaa (tämä siis ennen kuin tiedostin kyseessä olevan pettymys). Ja kun suutun ja alan huutaa niin toisen mielestä olen kohtuuton, vaikka enhän ole, koska mulla on oikeus olla keskeneräinen ja olla käsittämättä, mistä huutamisessani on kyse ja olla tiedostamattani pettynyt ja huutaa vihaisena toiselle.

Toisella on oikeus suuttua siitä että mä huudan hänelle ja mulla on oikeus loukkaantua siitä, ettei minua ymmärretä.

Ikävähän se on, mutta miten tuossa kohta pettyminen oli hyvä asia? Sehän rikkoi tullessaan suhteen.

Petyin taas tänään. Mies innostuu jostain ja minä sitten muutan lomasuunnitelmani hänen suunnitelmiin sopiviksi ja sitten hän peruukin. En tiedä kumpaan petyn enemmän, ehkä itseeni kun vieläkään muista että hän tekee aina niin. Saa kaikki mukaan ja innostumaan ja sit onkin että enpä enään jaksakaan, ei huvita. Mä en kylläkään ihan oikeasti jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä kannata jäädä sellaiseen parisuhteeseen, missä joutuu oikeasti pettymään toiseen. Kannattaa varmastikin ennemmin elää yksin. Nämä pettymisten elämisen kanssa puhujat varmaan tarkoittavat sen tasoisia pettymyksiä, kuin että toinen puristaa hammastahnaa väärästä päästä.

Niin. Pitää suhteuttaa pettymyksen vakavuus. Luulen kyllä, että eroavilla ne pettymykset ovat olleet oikeasti vakavia useilla. On mahdollista että toinen paljastuu vaikka väkivaltaiseksi vasta naimisiin menon jälkeen. Sellaista ei voi tietää useinkaan etukäteen. Ap kuvasi taas mielestäni aivan normaalia elämään kuuluvaa pettymistä joka ei ole vaarallista.

Minkätakia ihmiset sanovat, ettei pettyminen ole vaarallista? Ei tietenkään ole. Miksi se olisi vaarallista? Mutta siis onhan se nyt aivan perkeleen vittumaisen helvetin paskaa. Miksi sitä pitäisi sietää, jos toinen on niin idiootti, että voisikin löytää paremman vaikkapa tai viihtyisi ennemmin yksin kuin niin paskan kanssa?

Aika pian minäkin paukahdin naimisiin koska ikää oli jo ja halusin vauvan. Sain myös. Tiesdin kyllä että ei tämä kestä forever mutta yrittänyttä ei laiteta. Olemme onnellisesti eronneet aika päiviä sitten ja hyvä näin. Avioliitto kesti yli sen mitä uskoinkaan eli n 10 v. 

Ihana kun näille teineille alkaa paljastua elämän oikealaita, lol.

Ap, ei se tuohon jää...

Mua ainakin alkaa oksettaa jos petyn, että mitä sellainen ihminen joka ei ole tasoiseni on edes lähestynyt minua? Ei ole tajunnut tulevansa olemaan pettymys minulle. Häpäisee minut siis.

Vierailija kirjoitti:

Petyin taas tänään. Mies innostuu jostain ja minä sitten muutan lomasuunnitelmani hänen suunnitelmiin sopiviksi ja sitten hän peruukin. En tiedä kumpaan petyn enemmän, ehkä itseeni kun vieläkään muista että hän tekee aina niin. Saa kaikki mukaan ja innostumaan ja sit onkin että enpä enään jaksakaan, ei huvita. Mä en kylläkään ihan oikeasti jaksa.

Kai sanoit tuosta miehelle, kuinka tunnet? Voisi sitten ottaa opikseen. Jos vaan myönnyt ja jäät myhäilemään, niin ei varmaan edes tajua.

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä kannata jäädä sellaiseen parisuhteeseen, missä joutuu oikeasti pettymään toiseen. Kannattaa varmastikin ennemmin elää yksin. Nämä pettymisten elämisen kanssa puhujat varmaan tarkoittavat sen tasoisia pettymyksiä, kuin että toinen puristaa hammastahnaa väärästä päästä.

Aloittaja kirjoitti:

"Esimerkiksi mies ihastui minuun suurelta osin siksi, että piti minua suorastaan enkelimäisen kilttinä, rauhallisena ja sen takia helppona kumppanina. Tosiasiassa olen sellainen vain vieraiden seurassa. Läheisteni nähden saatan olla hyvinkin äkkipikainen ja tempperamenttinen." .

Kyse on siis siitä, että kumpikaan ei ollut luonteeltaan (yhtään) sellainen kuin piti olla. Se on syy erota. Seurustelun tarkoitus on aina selvittää, ovatko ihmiset henkisesti toisilleen sopivia, jos eivät tulee erota, ei jäädä kitumaan. Tämän takia on niin paljon onnettomia ihmisiä, kun ajatellaan ettei olla onnellisuuden arvoisia ja tyydytään johonkin "kai se on ihan hyvä":än. Vaikka jokainen on.

Tottakai myös erilaiset kompromissit kuuluvat suhteeseen, mutta ne on eri asioita.

On upeaa, että pystytte avoimesti puhumaan tunteistanne, negatiivisistakin. Kukaan ihminen voi tuskin toista koskaan sataprosenttisesti miellyttää, mutta parisuhteeseen kuuluvat myös kompromissit ja toisen erilaisuuden sietäminen, tietenkin siinä määrin, missä sen katsoo mielekkääksi. Jos lopputulema on silti molempien mielestä positiivinen, en olisi kovin huolissani. Monet pariskunnat pyörittelevät ihan samoja asioita päässään, mutta eivät pysty avautumaan niistä toisilleen. Sellainen yhteys on suuri lahja, josta kannattaa pitää kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Mua ainakin alkaa oksettaa jos petyn, että mitä sellainen ihminen joka ei ole tasoiseni on edes lähestynyt minua? Ei ole tajunnut tulevansa olemaan pettymys minulle. Häpäisee minut siis.

Esimerkiksi äitini on tällainen. Mitä luuli voivansa ryhtyä äidiks(en)i. Naapurin lasten äidit olivat paljon tasokkaampia, myös isäni suvun muiden lasten äidit. Ja ennenkuin joku tulee motalisoimaan niin äitinikin mielestä naapurin (tai hänen sukulaistensa) lapset käyttäytyivät aina paremmin kuin minä, joten olin selkeästikin pettymys myös äidilleni. Kai mä sit syntymälläni häpäisin hänet. Mutta hän häpäisi minut kuvittelemalla olevani minulle riittävän tasokas kasvattaja. Tiedoksesi äiti, jos luet tätä: sä et todellakaan ollut. Se isän uusikin on paljon lämpimämpi ihminen kuin sinä.

No voi pylly, kuka nosti vanhan ketjun! No, olisi mielenkiintoista kuulla mikä on ap:n ja miehen tilanne nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä kannata jäädä sellaiseen parisuhteeseen, missä joutuu oikeasti pettymään toiseen. Kannattaa varmastikin ennemmin elää yksin. Nämä pettymisten elämisen kanssa puhujat varmaan tarkoittavat sen tasoisia pettymyksiä, kuin että toinen puristaa hammastahnaa väärästä päästä.

Aloittaja kirjoitti:

"Esimerkiksi mies ihastui minuun suurelta osin siksi, että piti minua suorastaan enkelimäisen kilttinä, rauhallisena ja sen takia helppona kumppanina. Tosiasiassa olen sellainen vain vieraiden seurassa. Läheisteni nähden saatan olla hyvinkin äkkipikainen ja tempperamenttinen." .

Kyse on siis siitä, että kumpikaan ei ollut luonteeltaan (yhtään) sellainen kuin piti olla. Se on syy erota. Seurustelun tarkoitus on aina selvittää, ovatko ihmiset henkisesti toisilleen sopivia, jos eivät tulee erota, ei jäädä kitumaan. Tämän takia on niin paljon onnettomia ihmisiä, kun ajatellaan ettei olla onnellisuuden arvoisia ja tyydytään johonkin "kai se on ihan hyvä":än. Vaikka jokainen on.

Tottakai myös erilaiset kompromissit kuuluvat suhteeseen, mutta ne on eri asioita.

Niin niin, tätä juuri tarkoitin. Ja sitten jengi alapeukuttaa. Että siis jos voi sietää pettymyksen, niin ei se varmaan hääppöinen ollut, vaan joku hammastahnan tasoinen. Isompien asioiden tullessa pettymyksiksi ainakin minä häivyn.

Tietynlaiset pettymykset kuuluvat parisuhteeseen.

Pitkässä parisuhteessa on niitä vuoristoratoja. On aikoja, jolloin elämä paiskaa poski edellä sinne asvalttiin, vettä sataa kaatamalla päälle ja sieltä pitäisi mutalammikoiden kautta nousta ylös. Sitten taas on niitä aikoja, jolloin toinen on Se Täydellinen Puoliso, lotosta napsahtaa 2,5 milliä tilille ja aurinko paistaa ja linnut laulaa.

Meillä jossain vaiheessa nämä vuorottelivat noin 4 kk sykleissä. Ensin puoliso oli tosi ihana ja rakas. Sitten se olikin maailman ärsyttävin ja inhottavin... Se vaan menee niin. Nyt meillä on sellainen tilanne, että kaikki on ihanaa, elämä on edessä ja ihania suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Ja vaikka kuinka sanotaan, että "seurustelkaa ensin että näette toistenne huonot puolet jnejnejne blaablaablaa", niin kyllä niitä mielenkiintoisia särmiä tulee esiin jatkuvasti. Kun tuntee toisen, osaa jo vähän ennustaakin, että tästä se tykkää (tai ei tykkää). Mutta miten voit seurusteluaikana harjoitella sitä, miten esim. lapsi muuttaa parisuhteen dynamiikkaa tai 200 000e asuntolaina? Ei niitä voi harjoitella.

Kuten joku sanoi, rakastumisen jälkeen tarvitaan tahtoa rakastaa.

Se rakkaus karkaa pois, jos ei pidä kiinni ja tahdo lujasti.

Aloittajan suurin virhe on, että hän varsin kokemattomana nuorena naisena hakee parisuhdevinkkejä vauvapalstalta, missä hyvä suhde on useimmiten jäänyt perhe-elämän varjoon tai sitten takana katkera ero.

Joo, aina ei voi olla kivaa toisen kanssa. Sitä suuremmalla syyllä kannattaisi edes nuorena olla kivaa.

Oisko se joskus niinkin, että ihmiset huonossa parisuhteessa vain kuvittelevat rakastavansa, kun eivät häivy paskasta parisuhteesta pettymyksen jälkeen? Jos se ei siis korjaannu? En käsitä. Eihän rakkaus sitä ole tai vaadi, että itsen kuuluu voida huonosti.