Lue keskustelun säännöt.
Lapsi ei halua tuoda kavereita meille, koska häpeää kotiamme :(
08.07.2020 |
Tyttö 11 vuotta on ollut koko kesän menossa kaverilta kaverille ja hyvä niin, että kavereita riittää. Kysyin eilen, että haluaisiko hän joskus tuoda jonkun kaverin meillekin. Tyttö sanoi, että ei ja kun kysyin että miksi, niin mietti kehtaako sanoa. Sanoi sitten kuitenkin, että kavereilla on kaikilla niin hienot kodit että häpeää meidän kotia. :( Enpä tuohon oikein osannut mitään sanoa, muuta kuin halata tyttöä ja todeta, että varmasti monilla on vieläkin kauheammat kodit ja meillä on kuitenkin perusasiat ihan kunnossa täällä.
Mutta nyt kun asiaa mietin, niin ymmärrän tyttöä ihan hyvin. On sellaisessa koulussa, missä suurin osa oppilaista tulee eräältä uudelta asuinalueelta, jolla on tietenkin hulppeita omakotitaloja ja rivi- ja kerrostaloasunnotkin luonnollisesti näyttävät hienoilta, kun ne on uusia ja siistejä. Myös harrastuskaverit ovat samoja kuin koulukaverit. Meillä on koti 80-luvun rivitalossa vähemmän viehättävällä asuinalueella ja ihan oikeassa tyttö siinä on, että kyllähän täällä on moni paikka rempallaan. Ihan asiallisen siistiä meillä kyllä on, mutta tytönkin huoneessa tapetti kieltämättä repsottaa, ikkunankarmit on rumat ruskeat ja entisen asukkaan kissa on niitä kynsinyt juuri tytön huoneesta, vessa on sellainen kaakeloimaton hirvitys ja keittiön kaapisto vetelee viimeisiään. Meillä vaan on ollut tässä muita, huomattavasti kiireellisempiä rahanreikiä, joten remontointiin ei ole ollut liiemmin varaa.
Mutta mitenhän tähän pitäisi reagoida? Jos laittaisin lomarahat siihen, että laitettaisiin edes tyttären huone sellaiseen kuntoon kuin tyttö haluaa? Uudet tapetit/maalit, katsottaisiin mitä niille ikkunankarmeille on tehtävissä, lattian hionta jne. Vai opettaisiko se liikaa materialistista elämänasennetta? Toisaalta tyttären harmistus vaikutti aidolta ja siksi ei tullut mieleenkään asiasta suuttua tai mitään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän toi asiaa esiin.
Kommentit (59)
Hei tää ketju on kyllä inspiroiva, tuli heti innostus alkaa katsomaan uusia verhokankaita ja muita huonetekstiileja. En siis ole sisutanut kotia sitten 6 vuoteen kun muutin tänne ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voiko vc.n lattian muovimattoa maalata tai laittaa tapetit vessaan.( Ei ole suihkua)
Voi, molempia, se oli mun kevään lomautusviikon projekti. Tai siis lattian, vanhan 80-luvun rivarin kuivien vessojen lattioiden muovimatot. Ne oli ihan hirveet kellanruskeat. Ensin vain huolellinen pesu maalarinpesulla, sitten kerros tartuntapohjamaalia ja kaksi kerrosta Betoluxia. Vaati kyllä huolellista maalaamista, ihan pienellä telalla, että sai tosi siistin jäljen, mutta hienot tuli. Ja siinä on sitten yks ongelma, pitää olla kaks vessaa, jotka maalaa vuorotellen, tuo projekti vie viikon verran aikaa kuivumisineen.
Seinät tapetoin jo kun muutin. Alakerrassa on seinän alaosa maalattu valkoiseksi ja yläosassa tavallinen kuitutapetti. Yläkerrassa on sellainen vähän muovipintaisen tuntuinen tapetti yhdellä seinällä, muut maalattu valkoisiksi. Mutta seinät tein niin, että revin ne 80-luvun muovitapetit pois alta ensin. Niitä en edes halunnut maalata. Ja välitiloja en muuten käynyt laatoittamaan, niissä on sitä valmista välitilalevyä, sikaflexillä kiinni. Ja hyvin on pysyneet, tuosta seinäprojektista on nyt 6,5 v. aikaa.
Isäni sanoi monesti, että voisin pyytää kavereita kotiini ettei aina tarvitsisi lähteä kylille heitä tapaamaan. No, kerran sitten toin kaverit meille mutta isä sattuikin olemaan todella huonolla tuulella ja käski jo pihalla kavereitani painumaan h*lvettiin meidän pihalta. Loppui kyläilyt ennenkuin alkoivatkaan.
Parempi vaan, kun ei ylimääräisiä kakaroita ravaa syömässä, meluamassa ja sotkemassa. Nähkööt ulkona tai niiden toisten luona.
Tytön kavereista saattaisi olla mukavaa nähdä toisenkinlainen koti, jos ovat tottuneet tosi hienoihin. Mä asuin hamstraamiseen taipuvaisen äidin kanssa kaksiossa. Meillä siis näytti kovin erilaiselta kuin keskiluokkaisten kavereiden omakoti/rivitalokodeissa, ja he vierailivat meillä käsittääkseni mielellään. Meillä oli erilaista ja rentoa ja hullua. En ketä tahansa satunnaista tuttavaa kehdannut kotiin kutsua, mutta oli helpottavaa kun uskalsin kutsua kavereita ja ystäviä. He tavallaan tunsivat minut paremmin kun näkivät kotinikin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse remontoisin ainakin lapsen oman huoneen. Miksi et muuten antaisi hänen vaikka itse maalata seiniä? Tai valitsemaan seinien värin tai tapetin. Hyvä oppia jo nuorena maalaamaan seiniä.
Lapsella voi olla riski syrjäytyä, jos hän ei voi kutsua ketään kotiinsa. Nyt vielä ainakin hänet kutsutaan muualle, mutta kiusaamisen ehkäisemiseksi ennakolta kutsumisten pitäisi yleensä olla vastavuoroisia. Tätä puolta kannattaa myös miettiä.
Vierailija kirjoitti:
Isäni sanoi monesti, että voisin pyytää kavereita kotiini ettei aina tarvitsisi lähteä kylille heitä tapaamaan. No, kerran sitten toin kaverit meille mutta isä sattuikin olemaan todella huonolla tuulella ja käski jo pihalla kavereitani painumaan h*lvettiin meidän pihalta. Loppui kyläilyt ennenkuin alkoivatkaan.
Meillä oli kanssa lapsuudessa niin herkästi hermostuva isä, että pyysin kaverin kyläilemään harvoin.
Itse olin yökylässä usein sukulaisilla edm.syystä.
Vieläkin nyt aikuisena koen olevani täysin vieraantunut perheestäni. Lapsuus ja nuoruus jolloin olin arkisin koulussa ja harrastuksissa ja viikonloput sukulaisilla muutti ajatusmaailmani erilaiseksi kuin perheenjäsenilläni.
Muidtan itsekin tuon häpeän pientä kotiamme ja vanhoja huonekaluja kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä samastun ap:n tyttäreen todella hyvin. Olin itse kutsunut nuorena 60-luvun taloomme kavereita, ja kaverit sitten selkäni takana olivat arvostelleet lattioita, seiniä, tapetteja ym. En sen jälkeen kehdannut kavereita meille kutsua, mutta en tästä vanhemmilleni kunnioituksesta sanonut. Pienellä remontilla olisivat saaneet asiallisemman kodin, mutta he käyttivät ylimääräiset uusiin autoihin ja ulkomaanmatkoihin. Ap:n aloitus oli todella symppis, ja vaikuttaa, että sydän on paikallaan! Merkkivaatekilpavarusteluun en koskaan lähtisi, mutta nyt koronakesänä ei ole ollenkaan huono idea tehdä miniremppa teinin huoneeseen.
Täällä oli aikoinaan aloitus, jossa osa vanhemmista kummasteli sitä, miksi heidän lastensa kaverit aina kulkevat harrastuksiin heidän kyydillään tai vierailevat ja syövät heidän luonaan ilman vastavuoroisuutta. Ehkäpä monien kohdalla syy on tämä: lapsi häpeää omien vanhempiensa asuntoaan tai autoaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan kuinka itse häpesin kotiamme lapsena/nuorena, meillä oli 80-luvulla rintamamiestalo jonne oli rehty halvalla remppaa 60/70-lukujen taitteessa eli värimaailma oli aivan karmaiseva. Huonekalut oli vanhoja ja kuluneita. Perheellämme ei ollut rahaa eikä resursseja kunnostaa paikkoja.
Ap, laita tyttäresi huone maalilla ja edullisilla hankinnoilla kivaksi. Valitkaa värit yhdessä ja maalatkaa /remontoikaa yhdessä. Kodin pinnat saa siistiksi aika pienellä rahalla ja myös oma viihtyvyytesi paranee.
Ymmärrän tyttöä aivan täysin. Olin peruskoulussa erityispainotteisella luokalla johon tuli oppilaita ympäri kaupunkia. Oma kaveriporukkani koostui sellaisista jotka asuivat juuri niillä uusilla omakotitaloalueilla tai vanhemmilla ns. hyvillä alueilla. Itse olin ainoa joka tuli huonomaineisesta kaupunginosasta ja asui vuokra-asunnossa. Itseäni ei se alue tai vuokra-asunto hävettänyt ollenkaan, vaan se miltä asunto näytti sisältä. Juurikin ne muovimatot ja kaikki muukin oli alkuperäistä. Asunto oli siis muutaman vuosikymmenen vanha. Sekin olisi ollut vielä siedettävää mutta kun lisätään äitini sisustukset niin lopputulos oli aika kamala. Kaikki huonekalut eri paria, joka paikassa jotain pitsiliinoja ja koriste-esineitä, kukille ei voinut hankkia ruukkuja vaan niitä oli tyyliin saunakiulussa ja muovirasioissa, jne. Kyllä meillä silti joskus harvoin kävi mun kavereita kylässä eivätkä tietenkään ikinä sanoneet mitään mutta ei se mulle mitenkään kivaa ollut. Päästin kylään vain pari lähintä kaveria, en halunnut järjestää esim synttäreitä kotonani.
Ehdotan että laitatte tytön huonetta näin aluksi. Jutelkaa ja miettikää mitä voisitte tehdä. Toria kannattaa hyödyntää, käsittääkseni siellä myydään myös remonttitarvikkeita? Edullisestikin voi saada kivan näköistä, ja kuten sanoin niin myös kuluneet ja vanhat pinnat voi saada siedettäväksi ja huomaamattomaksi kun muuten on nättiä. Esim. lattialle voi laittaa nätin ison maton ja muuten sitten huonekaluilla vanhaa lattiaa piiloon. Pinterestiä suosittelen myös ja Youtubessa on vaikka kuinka paljon room makeovereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja siis lapsen huone on aikoinaan hänelle remontoitu, ennen kuin syntyi. Eli ei ole mitään vuosikymmenten takaisia ne tapetit, ilmeisesti vaan olemme aika huonoja remontoijia kun ne alkoivat repsottamaan jo aika pian. Mutta onhan se varmaan ihan totta, että on ihan normaalia remontoida lapsen huone vauva-aikaisesta huoneesta (sikäli tehty kyllä sellaiseksi, että sopii pidemmänkin aikaa, eli ei mitään muumitapetteja kuitenkaan...) isomman lapsen huoneeksi viimeistään näillä main.
Entisen asukkaan kissa on tullut kynsimään tapetteja muuttonne jälkeen?!
Tiedän, että äitinä varmasti tunnet surua tyttäresi häpeästä ja varmaan mietit, oletko kyennyt tarjoamaan hänelle "riittävästi". Aivan varmasti olet. Olen itse lähtöisin tosi köyhästä perheestä, lapsuudenkotini oli vuokrakerrostalokolmiossa muovimattoineen. Asuimme vielä pienessä maalaiskunnassa, jossa kerrostalossa asuminen oli hieman oudoksuttavaa, kun sieltä sai omakotitalon pienemmilläkin tuloilla. Esiteini- ja teini-iässä häpesin kotiamme niin paljon, etten tuonut sinne ikinä kavereita tai edes poikaystävää.
Nyt aikuisena kuitenkin muistelen edesmenneitä vanhempiani ja kotiamme suurella lämmöllä. Sain heiltä kaiken, mitä he pystyivät antamaan. Kaikista tärkeintä oli, että minua rakastettiin ja minusta pidettiin huolta. Niiden kerrostalokolmioseinien sisällä oli hyvä kasvaa ja olla. Tuossa tyttösi iässä ja tuosta vähän vanhempana kaikki pinnalliset asiat ja sosiaalinen paine korostuvat valtavasti, mutta sitten taas aikuisena osaa arvostaa asioita ihan eri tavalla ja tiedostaa, mikä elämässä oikeasti on tärkeintä. Sinuna kääntäisin vahvuudeksi tuon ettei kämppä ole kuin sisustuslehden kuvastosta, tärkeintä on se, mitä tyttärellesi opetat ja minkälaista mallia annat. Vaikutat ihanalta äidiltä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En laittaisi mitään painoa tuolle tyttären sanomiselle. Lapset nyt tuossa iässä joskus häpeävät kotejaan, äitejään, veljiään, ties mitä, eikä tähän pidä reagoida alkamalla muuttaa häpeän kohteita, ellei tosiaan ole jotain vakavaa vikaa tyyliin jos kotinne olisi epäsiisti ja likainen. Remontoit sen mitä katsot tarpeelliseksi, mutta ei lapsen häpeiden mukaan, niiden kanssa hänen täytyy oppia tulemaan toimeen itse.
Ja oikeasti voi hävetä ihan mitä vaan. Itse olin nuorena niitä jotka asui hulppeassa omakotitalossa ja kaverini kerrostalossa. Minä häpesin meidän taloa, ja minusta olisi ollut hienoa asua kerrostalossa siellä samalla kaupungin vuokrakämppä-alueella kuin paras kaverini. Häpesin myös lääkäriäitiäni, joka oli minusta vanha ja tylsä verrattuna kaverini äitiin, joka oli saanut hänet 16-vuotiaana ja oli tyyliltään nuori pimu.
Juuri näin. On asia erikseen, jos koti on likainen tms., mutta nyt en ap:n sijassa tekisi oikeastaan mitään. Minulla on kaksi lasta, joista nuorempi osui hyvin muotitietoiselle luokalle, jossa ihan oikeasti tuli kiusatuksi, jos ei ollut merkkivaatteita. Lapsi itse on myös selvästi herkempi kuin esikoinen siinä, että haluaisi olla aika lailla kuten muut. Olen nyt hänelle lahjaksi ostanut merkkivaatteitakin, koska on niistä ilahtunut (ja silloin en ole muuta siis ostanut). Mutta olen hänelle sanonut, että on ihan loputon tie yrittää aina olla kuten muut, siis koko ajan uusia vaatteita, uusia puhelimia ym. ym. ja on hän sen ymmärtänytkin. Voi olla, että hän häpeää jotain meidän perheessä, mutta en voi sille mitään ja lapsi on itsekin alkanut käsittää, että eivät nämä tavaroilla leveilijät ehkä ihan mukavimpia ihmisiä ja parhaita ystäviä lopulta ole. Kukin elää tavallaan ja tyylillään, sen sietäminen on sitä nykyisin niin muodikasta suvaitsevaisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että äitinä varmasti tunnet surua tyttäresi häpeästä ja varmaan mietit, oletko kyennyt tarjoamaan hänelle "riittävästi". Aivan varmasti olet. Olen itse lähtöisin tosi köyhästä perheestä, lapsuudenkotini oli vuokrakerrostalokolmiossa muovimattoineen. Asuimme vielä pienessä maalaiskunnassa, jossa kerrostalossa asuminen oli hieman oudoksuttavaa, kun sieltä sai omakotitalon pienemmilläkin tuloilla. Esiteini- ja teini-iässä häpesin kotiamme niin paljon, etten tuonut sinne ikinä kavereita tai edes poikaystävää.
Nyt aikuisena kuitenkin muistelen edesmenneitä vanhempiani ja kotiamme suurella lämmöllä. Sain heiltä kaiken, mitä he pystyivät antamaan. Kaikista tärkeintä oli, että minua rakastettiin ja minusta pidettiin huolta. Niiden kerrostalokolmioseinien sisällä oli hyvä kasvaa ja olla. Tuossa tyttösi iässä ja tuosta vähän vanhempana kaikki pinnalliset asiat ja sosiaalinen paine korostuvat valtavasti, mutta sitten taas aikuisena osaa arvostaa asioita ihan eri tavalla ja tiedostaa, mikä elämässä oikeasti on tärkeintä. Sinuna kääntäisin vahvuudeksi tuon ettei kämppä ole kuin sisustuslehden kuvastosta, tärkeintä on se, mitä tyttärellesi opetat ja minkälaista mallia annat. Vaikutat ihanalta äidiltä :)
Juuri näin :) Lapsi ei mene rikki siitä, että koti ei ole yhtä "hieno" kuin muilla. Sen sijaan hienoissakin kodeissa voi tapahtua seinien sisällä mitä tahansa, josta lapsi oikeasti voi mennä rikki. Nyt teini-ikäisenä varmasti kotinne puitteita kipuilee, mutta jokaisella teinillä varmaan omat häpeän kohteensa. Kuuluu tuohon ikään, kuten täällä todettiinkin.
Toki voitte pikkubudjetilla toteuttaa kivan pienen pintarempan, sellainen varmasti piristää kaikkia kodin asukkaita. Mutta minusta se ei ole tärkein pointti, vaan se, että lapsi kasvaa ymmärtäen, ettei materia ja ulkoiset puitteet ole ratkaisevia tekijöitä elämässä. Ei siis liikaa paineita tytön miellyttämiseen :)
Meillä on laitettu tytön huone ihan hänen toiveidensa mukaan nätiksi, mutta se ei valitettavasti estä häpeää. Minäkin eronnut ja melko pienistä lähtökohdista kodin rakentanut se jälkeen. Paljon se on vaatinut, mutta lapsi ei arvosta sitä yhtään päinvastoin. Isällä on uudehko omakotitalo ja paljon varallisuutta, niin nykyään tyttö asuu pääosin isällään ja tulee luokseni vain pakotettuna kun isä käskee. Minä olen kuitenkin aina ollut (ja olen edelleen) se, joka huolehtii perustarpeista, lääkäriasioista jne. niin tilanne aiheuttaa ihan oikeitakin haasteita elämään, muitakin kuin oma suruni ja tuskani, joka on toki suuri. Ihan normaali minun kotini on, pienehkö toki mutta siisti ja toimiva. Mutta lapsi on siis suoraan sanonut, ettei kehtaa olla luonani, koska häpeää minua ja kotiani. Pari vuotta tässä on mennyt, eikä minulla käytännössä ole enää mitään tuntumaa lapseni arkielämään. :(
Mieti sopiva budjetti ja kysy tytöltä, haluaisiko hän suunnitella oman huoneen rempan ja toteuttaa sen itse x määrällä euroja. Ihan sama riittääkö se häpeän poistamiseen, mutta voisi olla kiva juttu muuten tytölle.
Minäkin häpesin sama asiaa lapsena. Se häpeän tunne oli aivan hirveää. Jouduin keksimään milloin mitäkin hätävalheita ettei meille "voinut" tulla. Häpesin kai vanhanaikaista ja rumaa sisustusta kaikista eniten, oli meilläkin yleensä ihan perussiistiä.
Mutta kysyisin tytöltä, että auttaisko huoneensa remontointi asiaan? Muutama kaveri hävisi elämästäni sen takia että eivät ymmärtäneet miksei meille "voi" koskaan tulla kylään.