Tekeekö isompi asunto, hienompi auto, kalliit vaatteet ja kengät ihmisestä oikeasti onnellisemman?

Kalliiden esineiden omistaminen ei ahdista minua. Lainasin firmani uutta autoa ja kuski ajoi auton lähes lunastuskuntoon, pellit oli rutussa kun lyhtypylvääseen ajoi. Ei tullut henkilövahinkoja. Yritykseni (ei minä) maksoi autokorjaamon laskun 8k€. Kuskilla ei ollut varaa maksaa korjaamolaskua.

Jos putki sanoisi poks, niin asunto-osakeyhtiössä LVI-asiat ovat taloyhtiön vastuulla. Uudessa asunnossa harvoin putket menee rikki.

Joku varasti Jopo polkupyörämme. Vakuutusyhtiö korvasi uuden pyörän.

Nämä kaikki ovat materiaa. Uuden saa rahalla tilalle.

Kyllä raha on tuonut onnellisuutta ja turvallisuutta.

Vaatimatonta elämää voi viettää omakotitalossakin. Voi käydä uimassa tai kävelyllä ja hoitaa puutarhaa, kasvattaa yrttejä ja kasviksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se vähän huulluutta, kun moni ihannoi materiaa ja ostaa kalliit asunnot, veneet, mökit ja raataa niskalimassa töitä, saadakseen ostettua lisää tai maksettua entistä, mutta se tärkein puuttuu eli aika, ei ole vapas-aikaa nauttia ostamistaan tavaroista.

Moni panee puoli milliä taloon, ollakseen siellä vain viikonloput ja nukkuakseen yöt, muu aika raadetaan töitä. Ja suurimmalla osalla ei edes ole mieleistä ja haluttua työtä, vaan on toisten käskytettävänä.

Ja sitten jossakin vaiheessa huomataan elämän olevan ohi.

Niin, toisaalta moni huhkii elämänsä saamatta mitään. 

Toki itsekin olen vähentänyt jo ponnisteluista, kun kaikki oleellinen on saavutettu. Mutta toisaalta muistan ne ajat, kun rimpuilin yt- prosessista toiseen ja huolena oli, voidaanko pitää se kämppä, joka oli kodiksi ostettu. 

Niin, tämä. Naurattaa, kun ihmiset luulee, että vain rikkaat ovat tehneet sen eteen paljon. Aivan kuin ei köyhillä ois yhtä paljon töitä, ellei enemmänkin, yleensä.

Eihän köyhyyden vaihtoehto ole vain niska limassa aamusta iltaan raataminen sen materian saavuttamiseksi. Onhan sellaisiakin rikkaita joiden ei tarvitse tehdä päivääkään työtä, jollei halua.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä teki. Kun sain perinnöksi ihan kivan summan rahaa ja hommasin juuri nuo ap:n mainitsemat asiat, muutuin onnellisemmaksi. Ennen kiljin bussilla töihin kun ei ollut varaa autoon, nyt menen Audi 6:lla

Ai kodinhoitajan ja kartanon? Tuskinpa hommasit.

Vierailija kirjoitti:

Eihän köyhyyden vaihtoehto ole vain niska limassa aamusta iltaan raataminen sen materian saavuttamiseksi. Onhan sellaisiakin rikkaita joiden ei tarvitse tehdä päivääkään työtä, jollei halua.

Kuten mä. Sellainen on oikeaa vaurautta. Jos sen eteen pitää raataa, se on köyhää. En ikinä ottaisi miestä, jolla on isot tulot ja paljon töitä. Mun silmissäni hän on köyhempi kuin ihminen, joka asuu pääomatuloillaan talvet etelässä ja purjehtii kesät Suomessa.

Olen asunut lapsen kanssa 24 m2 yksiössä ja 5 hengen uusperheeläisenä 50 m2 kaksiossa. Nauraisin katketakseni, jos joku tulisi sanomaan, ettei muutto 4 huoneen perheasuntoon varmaan tehnyt minua onnellisemmaksi. Joo, eipä

Vierailija kirjoitti:

Tutkitusti ei tee. 

Tuollaisesta saattaa onnellisuus hetkellisesti lisääntyä, mutta se tasaantuu, koska ihmisen aivot tottuvat kaikkeen. Paitsi jääpuikkoon aanuksessa.

Kyllä kun tietyt huolet rahan myötä väistyvät, tekee onnellisemmaksi. Ainakin minut teki suvun perinnön saaminen onnellisemmaksi. Koska nyt tiedän, ettei se joutunut vieraisiin käsiin ja että en itse ole enää koskaan köyhä. Joku sanoi hyvin, että raha antaa vaihtoehtoja, totta kai kun stressi sillä lievittyy sillä on myös pitkäaikaisia onnelistajuusvaikutuksia.

Toki rahalla ei saa kaikenlaista onnea, ei esim. ihmissuhteita (ellei sitä kautta, että on varaa osallistua aktiviteetteihin ja tavata ihmisiä), mutta jos niitä ihmissuhteita ei vain ole, niin köyhyys vain pahentaa asiaa.

Minut isompi asunto kyllä tekee onnellisemmaksi, kaikkein mieluiten isohko omakotitalo. Tarvitsen tilaa ympärilleni, opintoaikana asuin vuoden kaksiossa, ja seinät alkoivat kaatua päälle, kun kaupungissa ei ulkoilumahdollisuuksiakaan ollut ilman sitä omaa autoa. Bussilla ei päässyt omassa kotikaupungissa uimaan, pururadalle tms.

Siitä päästään omaan autoon, joka mielestäni on ehdoton, mutta sen hinnalla ei ole minulle mitään väliä, kunhan se on toimiva ja laadukas. 20 000 eurolla saa jo hyvän käytetyn auton, joka vastaa kaikkiin tarpeisiini.

Vaatteilla ja kengillä taas ei ole niin mitään väliä. Ainoa vaatekappale, johon käytän paria euroa enemmän rahaa, on liiviliikkeen rintaliivit. Koen, että ne ovat oikeasti hintansa väärti osto, koska minulla on isot rinnat ja paljon niska-hartiaongelmia. Kaikki muut vaatteet ostan kirppikseltä vasta, kun vanhat kirppislöydöt kukahtavat puhki.

Vierailija kirjoitti:

Onnellisuus on asenne.

Mulla on muija. EI mikään missi, mutta hemmetin mukava ihminen ja ollaan oltu yli 10 vuotta yhdessä, eikä kummallakaan ole haluja erota, joten todennäköisesti eletään yhdessä elämän loppuun saakka.

Meillä on auto. 800 euron arvoinen pikku pakettiauto, jolla heitettiin pieni kirpputoriturnee etelä-suomessa, nukuttiin siinä ja haettin Hesestä euron vegehampurilaisia nälkäämme :-)

Olemme viettäneet köyhää (työkyvyttömyyseläkeläisten), mutta hemmetin onnellista elämää.

Auto ja motskari ovat ikälopppuja kaiken tarvisemamme haemme käytettynä ja asumme vanhassa mörskässä, jossa kuitenkin viihdymme omassa rauhassamme elellen.

Olemme tehneet autolomia pienellä budjetilla Itä-eurooppaan ja Norjaan.

Jos olisi pätäkkää, uusi matkailuauto ja 1400 kuutioinen moottoripyörä toisi muutoksia elämäämme.

Ne olisivat uusia, mutta samalla jäisi kokematta se ilo ja onni, kun me saamme nämä vanhat romut toiminaan ja lähdemme seikkailuihin, joista ei koskaan tiedä kuinka ne päättyvät.

Muutama vuosi sitten Norjan vuoristossa auto hajosi pahasti, eikä meillä ollut varaa korjauttaa sitä.

Jätimme auton korjaamon pihaan (lupasivat hoidella raadon romikselle), pakkasimme kamamme rinkkoihin ja jatkoimme julkisilla kulkuneuvoilla takaisin kotiin.

ikimuistoinen seikkailu, joka olisi jäänyt kokematta jos olisimme olleet rikkaita :-)

👍👍👍❤️

Mitä se onnellisuus sitten lopulta on?

Mutta varakkaana tietenkin on yksi huoli vähemmän. Raha nimittäin huolettaa vain niitä, joilla sitä ei ole.

Minut raha tekee onnelliseksi. Mitä enemmän rahaa olisi sitä onnellisempi olisin. Kartano palvelijoineen ei silti kiinnosta minua, mieluummin vaikka viihtyisä villa Kanarialla.

Kyllä materia ainakin joissain tilanteissa helpottaa.

- Meidän lapset ovat olleet huonounisia. Kyllä se helpotti, kun muutettiin isompaan asuntoon ja edes toinen vanhempi sai nukkua hyvin.

- Nyt korona-aikana etätyöt ja koulut ovat sujuneet hyvin, kun on ollut kaikille oma nurkkaus ja saanut oven kiinni välissä.

- Kävelen paljon, ja on mukavaa, kun on kunnon säähän sopivat vaatteet. 25 asteen pakkasillakin on ollut mukava kävellä töistä kotiin, kun kerrankin raskin ostaa oikeasti laadukkaan ja lämpimän talvitakin tai räntäsateessa jäädä tarhasta kotiin tullessa lapsen kanssa ulos leikkimään. (Tai jälkimmäinen ei ole koskaan mukavaa, mutta siedettävää edes.)

Mulle ei autolla ole väliä, mutta ymmärrän, jos ajaa paljon, että auto on kivempi olla luotettava ja mukava. Ei se tien poskeen jääminen monella onnellisuutta nosta tai penkki, josta tulee selkä kipeäksi.

Jotkut ovat myös esteettisiä, eli saattavat vaikka nauttia kauniista sisustuksesta, joten ehkä se tuo heille onnea.

Vierailija kirjoitti:

Harvat kuitenkaan kuolinvuoteella tuntevat ahaaelämyksiä ja onnentunteita tai edes muistelevat, kuinka kaunis koti heillä oli tai auto tai kuinka paljon teki töitä, ei, vaan kuolinvuoteella usein kadutaan, miksi en viettänyt aikaani enemmän rakkaitten ihmisten seurassa, erityisesti lasten, kun siihen olisi ollut mahdollisuus ja nyt elämä on ohi, eikä elämää voi elää uudestaan.

Moni materiaalielämän sijaan olisi halunnut elää toisin, kokea elämyksiä, seikkailuja, iloa, onnea jne. itsensä ja läheisten kanssa.

"Iskä, tuutko futaamaan mun kanssa? - hetki, laitan kengät...". Ja sitten mennään omakotitalon takapihallemme, jossa on 20x30 m kenttä hänelle ja kavereilleen.

Olennaista on se, että tämä materiaalinen mahdollisuus on ihan selkeästi parempi kuin sellainen että jouduttaisiin erikseen lähteä kunnan kentälle, jos asumismuotomme olisi muu kuin omakotitalo.

Sama koskee autotallia, siellä väkästelemme yhdessä kalastusvälineitä tai rassaamme metsästysaseitani, tai hän treenaa kamppailulajinsa yksintreeniä. Ja aina saa kaverin minusta jos haluaa. Eipä olisi ikiomaa lämmitettyä autotallia verstashuoneineen (nyky)kerrostalossa, eikä välttämättä rivarissakaan.

Joten kyllä se materia vaan kummasti mahdollistaa ja edesauttaa yhdessätekemistä.

Vares-kirjan mukaan onnellisin on se, jolla on kuollessaan eniten leluja.

Mä kans ostan aina seuraavat asiat ”kalliilla”:

Rintsikat. Vihaisin sitä, jos ne ”tuntuisivat” päällä. Kun on laaturintsikat yllä, ne voi unohtaa. Itsellä C-kuppi ja löydän Lindexiltä n. 25e hintaisia liivejä, jotka täyttävät kriteerit.

Kengät: en halua mitään askellus, enkä asentovirheitä jalkoihini ja olen aika laiska etsimään uusia kenkiä, joten käyttöikä peittoaa kovemman hinnan.

Elektroniikka: Jos en saa haluamaani, olen ilman. Jos käytän jotain laitetta päivittäin, en halua taistella tai turhautua sen kanssa.

Plus yksi, mistä en köyhänäkään tinkinyt: Hammashoito. Haluan, että mulla on omat leegot suussa vielä mummonakin. Säännölliset tarkastukset ja hoidot.

Joka paikkaan pyöräily on mukavaa ja uskon, että voi tehdä onnellisemmaksi kuin autossa istuminen. (Itseni ainakin tekee.) Mutta se taas edellyttää sitä, että asuu paikassa, jossa kaikki on riittävän lähellä ja isoissa kaupungeissa sellaiset sijainnit eivät ole usein halpoja. Eli tuossa on se sijainti luksusta.

Se tekee ihmisestä onnellisemman, että hänellä on turvallinen olo ja mahdollisuus ratkaista ongelmansa (siihen tarvitaan usein rahaa). Status- ja ylikuluttaminen harvoin tekee kenestäkään onnellista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvat kuitenkaan kuolinvuoteella tuntevat ahaaelämyksiä ja onnentunteita tai edes muistelevat, kuinka kaunis koti heillä oli tai auto tai kuinka paljon teki töitä, ei, vaan kuolinvuoteella usein kadutaan, miksi en viettänyt aikaani enemmän rakkaitten ihmisten seurassa, erityisesti lasten, kun siihen olisi ollut mahdollisuus ja nyt elämä on ohi, eikä elämää voi elää uudestaan.

Moni materiaalielämän sijaan olisi halunnut elää toisin, kokea elämyksiä, seikkailuja, iloa, onnea jne. itsensä ja läheisten kanssa.

"Iskä, tuutko futaamaan mun kanssa? - hetki, laitan kengät...". Ja sitten mennään omakotitalon takapihallemme, jossa on 20x30 m kenttä hänelle ja kavereilleen.

Olennaista on se, että tämä materiaalinen mahdollisuus on ihan selkeästi parempi kuin sellainen että jouduttaisiin erikseen lähteä kunnan kentälle, jos asumismuotomme olisi muu kuin omakotitalo.

Sama koskee autotallia, siellä väkästelemme yhdessä kalastusvälineitä tai rassaamme metsästysaseitani, tai hän treenaa kamppailulajinsa yksintreeniä. Ja aina saa kaverin minusta jos haluaa. Eipä olisi ikiomaa lämmitettyä autotallia verstashuoneineen (nyky)kerrostalossa, eikä välttämättä rivarissakaan.

Joten kyllä se materia vaan kummasti mahdollistaa ja edesauttaa yhdessätekemistä.

Kaupungissakin voi mennä lapsen kansa kentälle potkimaan. Tai monilla alueilla pihalle. Toi on ihan tottumiskysymys minusta. Mutta asun itsekin nykyään okt:ssa syntyperäisenä hesalaisena ja katselin just taannoin helsinginreissulla naista, joka siistissä jakkupuvussa oli kipin kapin mukulakivikatua pitkin varmaankin menossa kalliseen keskustakotiinsa ja ajattelin, etten ole hänelle yhtään kateellinen vaan että mua ei sais tungettua yhteenkään näistä arvoasunnoista keskustan liepeillä, varsinkaan kesällä! Jo se, että omasta ikkunasta avautuu kaunis sileä nurmikko ja arvokkaan näköinen puutarha on niin suuri onni, että en vaihtais! Tää on asumista kuin mökillä koko ajan. Siksi rakastan taloani ja asumista pienen taajaman lähellä. Iso tontti, naapureihin ei mitään näköyhteyttä, silti heitä on tässä ympärillä. Ja talo tontteineen maksoi 90 000e. Aika halpaa, sanoisin. Täällä kun asuu ja tienaa rahat pääkaupunkiseudulla sijaitsevilla sijoitusasunnoilla, menee aika hyvin 👍

Kyllä asuinviihtyvyys on tuonut onnellisuutta. On mukavampi, kun enemmän tilaa ja oma piha käytössä. En kyllä kaipaa vuokrayksiöön laisinkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Joka paikkaan pyöräily on mukavaa ja uskon, että voi tehdä onnellisemmaksi kuin autossa istuminen. (Itseni ainakin tekee.) Mutta se taas edellyttää sitä, että asuu paikassa, jossa kaikki on riittävän lähellä ja isoissa kaupungeissa sellaiset sijainnit eivät ole usein halpoja. Eli tuossa on se sijainti luksusta.

Mitä ihanaa pyöräilyssä on? Kun asuin kaupungissa, menin mieluummin bussilla, metrolla tai ratikalla. Pyöräillessä tulee hiki ja ei saa mitään mukaan. Autolla ajamista olen rakastanut aina (toki en ejele keskusassa asujana autolla tietenkään), mutta siis heti jos voi mennä autolla (pitempi matka ja julkisilla ottaisi tupla-ajan), niin auto totta kai! Pyörä on vain siihen, jos jostain syystä haluaa välttää autoa. Mutta auto on aina paljon kivempi. Saa tavaraa mukaan, äänentoisto kaiuttimista on hyvä jne.