Muita avioliitossa jatkaneita petettyjä

jotka eivät enää osaa tai uskalla olla onnellisia ja huolettomia?

Meillä mies jäi kiinni parin kuukauden suhteesta työkaverin kanssa meidän 20 vuoden liiton jälkeen. Tie tähän päivään on ollut pitkä ja kivinen. Itse sairastuin vaikeaan masennukseen, joka on vaikuttanut koko perheen elämään. Miehen työkaveri vaihtoi työpaikkaa, joten hänkään ei ole enää kuvioissa. Mies lopetti suhteen ja eivät ole enää työkaverin kanssa puheväleissä. Olen nähnyt työhön liittyviä Skypeviestejä, jotka ovat hyvin kylmiä ja töykeitä sävyltään, joten uskon kyllä, että tuo suhde on ohi. Olemme käyneet yksityisellä perheterapeutilla selvittelemässä asioita ja moni solmu onkin selvinnyt.

Meillä menne nyt kohtuullisen hyvin. Mies on tosi pahoillaan aiheuttamastaan tuskasta ja sanoo, että jos olisi ymmärtänyt miten pahasti hänen tekonsa minuun sattui, olisi suhde jäänyt aloittamatta. Työkaveri oli ollut aloitteellinen ja tilaisuus oli tehnyt varkaan. No, selitykset ovat selityksiä ja vain mies ja työkaverinsa tietävät mikä on totuus.

Minua tapaus muutti niin, että en uskalla enää olla onnellinen. Mitä paremmin mies minua kohtelee ja mitä huomaavaisempi hän on, sitä enemmän ahdistun. Pelkään, että kohta tulee taas joku rysäys ja sitten sattuu. En vain uskalla enää laskea suojakilpiäni ja antaa vain mennä ja nauttia elämästä. Muutaman päivän voin tehdä niin, mutta sitten joka kerta outo surumielisyys valtaa minut ja alan taas vetäytyä kauemmaksi ja olla mahdollisimman passiivinen. Haluaisin olla oikeasti onnellinen, mutta mun sisällä on jotain, joka estää sen. Mies vannoo ja vakuuttaa, että ei satuta mua enää koskaan, mutta ne ovat vain sanoja. Sanoja olivat nekin, joita hänen suustaan tuli kun hän valehteli suhteen aikana menoistaan ja asioistaan.

Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Perinteiset lapset, koti ja sukulaiset painavat vaakakupissa paljon, samoin olemme yhdessä halunneet yrittää korjata avioliittomme. Mutta pääsenkö minä koskaan irti tästä möykystä sisälläni?

Kohtalotovereita?