Lähipiiri arvostelee kun emme halua adoptoida lasta

No eihän sitä adoptoidakkaan muodon vuoksi, vaan sydämestä.

Ja taidat olla oikeassa siinä, että turha mun on kommentoida sun ajatusmaailmaasi. Itse tiedät parhaiten.

Mutta en oikein ymmärrä välien katkaisemista läheisiin. Etkö voi jutella heidän kanssa? Ja jos eivät ymmärrä, käske olemaan hiljaa asiasta.

Ymmärrän jollain tavalla sen, mitä ap yrität selittää. Ja joka tapauksessa ette olisi adoptioon sopivia ehdokkaita nyt, vaan vasta jonkin ajan päästä, kun lapsettomuushoitojen tuska on osaltanne ohi. Ehkä silloin tuntuu erilaiselta adoption suhteen, tai sitten ei, mutta sitä ei voi kukaan muu tulla sanomaan puolestanne. Ja sukulaisiin kannattaa tosiaan pitää etäisyyttä, jos heiltä tulee jatkuvasti sanomista samasta aiheesta, eikä yritys vaihtaa puheenaihetta tai pyyntö lopettaa, lopeta sitä. Ei omaa pahaa oloa kannata jatkuvasti lisätä vain, koska sukulaisuus velvoittaa.

Miksi ihmeessä olette selitelleet asiaa kaukaisille sukulaisille tai edes sukulaisille ollenkaan? Eikö teissä siis ole mitään vikaa eli hoidot on tehty teidän omilla soluillanne?


Tsemppiä joka tapauksessa. Ehkä km:t oli hyvä juttu, jos olette noin heikoilla kantimilla juuri nyt :( Ei se omakaan lapsi ole ollenkaan helppo. Itse olen saman kokenut (lapsettomuus, keskenmeno, oma lapsi lopulta).

Minä olen synnyttänyt 4 lasta. Aina kun ietin, missä lapseni on tai mitä ne (pienet paholaiset) on tehneet, en mieti kuinka olen heitä vatsassa kantanut ja kivulla synnyttänyt. Ihan totta. Loppupeleissä kyse on ihmisten, siis aikuisten ja lasten kohtaamisesta, ei biologisesta perimästä.

Miksi sinä ap et lasta haluavana ottaisi elämääsi jotain pientä ihmistä, joka kaipaa aikuisen ohjausta ja rakkautta. Ei romanttinen (harvoin) alullepano, raskaus ja synnytys ole vanhemmuuden mittari kun kyse on elinikäisestä ihmissuhteesta. Minusta sinä ap vaikutat herkältä ja rakastavalta ihmiseltä ja soisin, että jakaisit vahvuuksiasi myös eteenpäin ja joku koditon lapsi olisi oiva "kohde". Jos voisit lakata ajattelmasta sinun ja iehesi henkiökohtaisia pahoja tunteita (tai pääsisitte niistä yli) antaisitte jollekin lapselle maailman parhaan kodin ja teiltä ei rakkautta puuttuisi. Usko pois, te olisitte onnellisia perheenä. Vavoisitte, riitelisitte, sotkisitte, rakastaisitte ja tukisitte.

Älkää miehenne kanssa haudatko adoptiomahdollisuutta.

En voi ottaa kantaa siihen, onko adoptio jollekin oikea vaihtoehto vai väärä.

Tunnen monta lasta/aikuista jotka on adoptoitu ja he ovat todella onnellisia ja ihania ihmisiä. Heille on ollut onni löytää itselleen vanhemmat, jotka ovat ottaneet heidät avosylin vastaan. Osa on ulkomailta tulleita ja erottuvat vanhemmistaan jo kaukaa, siinä mielessä, ettei olla tultu niistä vanhemmista ja silti nauru suussa sanovat näyttävänsä ihan heiltä. Minäkin olen sanonut joillekin, että oletteko ihan varmoja, ettei nuo ole oikeasti teidän biologisia lapsia, vaikka caucaasialaisilla vanhemmilla on aasialaisia lapsia, niin he ovat vanhempiensa liikkeet ja tavat oppineet.

Lapset ovat heidän, vaikka joku muu on ne synnyttänyt. Lapsilla on jossakin ollut tai ehkä on biologiset vanhemmat, mutta nyt heillä on äiti ja isä ja perhe, jossa heitä rakastetaan ja jotka heistä pitää huolen. Yhteiset surut ja murheet.

Tämä menee vähän ohi aiheen, mutta harvapa taitaa käsittää että adoptio lapsen saaminen poikkeaa todella paljon sen biologisen lapsen saamisesta. En halua loukata ketään kirjoituksellani, enkä myöskään kääntää veistä kenenkään haavoissa jos jollekkin tulee pahamieli pyydän anteeksi.

Mutta asiaan:

Myös adoptio lasta odotetaan ja se odotus yleensä kestää paljon kauemmin kuin 9kk. ehkä jopa vuosia. Lapsen saaminen on kaikille omansa lainen kokemus, mutta itse kun sain esikoiseni syliini, "en voinut uskoa" että tässä todellakin on nyt oma lapseni.

Mitä sitten tunteekaan adoptiolapsen saanut äiti joka on odattanut ja odottanut? Varmasti onnelliselta, mutta uskoisin että monia muitakin tunteita myllertää adoptiolapsen äidillä ja isällä.

Ja sitten alkaakin se arki uusine kuvioineen. Adoptiolapsen äidillä ei jyllää ne samat hormoonit kuin biologisen lapsen äidillä. Se voi olla myös plussaa, mutta kun esim. on kyseessä vauva ja vaikkapa yöheräilyt niin adoptiolapsen äidin keho ei ole ohjelmuitunut samalla tavalla heräilyyn kuin biologisen.

Vaikka ne tietyt hormoonit eivät jyllääkään, niin adoptiovanhemmatkin voivat uuvahtaa, kärsiä adoption jälkeisestä masennuksesta jne. 

Ja mitä tulee siihen adoptiolapseen niin paljon myös vaikuttaa perheen elämään se mistä lapsi on kotoisin, miten häntä on kohdeltu ja minkä ikäisenä hän tuli perheeseen. VAikka olisi kyseessä pieni vauva, myös hän voi kokea turvattomuutta päästessään uuteen perheeseen. Vauva kun kuulee jossain vaiheessa raskautta siellä kohdussa kaikenlaisia ääniä, tottuu niihin, mutta ne ovat sitten yks kaks poissa. JA oli vauva sitten missä tahnsa ennen uuden perheensä luokse päästyään, niin suuren muutoksen hän kokee.

Kun on kovasti toivonut lasta ja joutunut pettymään pahemman kerran, niin ei sitä välttämättä enää jaksa alkaa odottaa sitä adoptiolasta. Siinä kun on ne omat monimuotoiset kiekuransa. 

Monesti olen kuullut puhuttavan kuinka raskas prosessi tuo adoptio on ja se ettei jaksaisi sitä käydä läpi tarkoita ettei kykene sitä biologista lastakaan hoitamaan.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2013 klo 00:10"]

Miksi ihmeessä olette selitelleet asiaa kaukaisille sukulaisille tai edes sukulaisille ollenkaan? Eikö teissä siis ole mitään vikaa eli hoidot on tehty teidän omilla soluillanne?


Tsemppiä joka tapauksessa. Ehkä km:t oli hyvä juttu, jos olette noin heikoilla kantimilla juuri nyt :( Ei se omakaan lapsi ole ollenkaan helppo. Itse olen saman kokenut (lapsettomuus, keskenmeno, oma lapsi lopulta).

[/quote]

Ot, mutta... En ymmärrä tuota kommenttia että ei ole mitään vikaa jos on yritetty omilla soluilla. Meidänkin lapset on tehty siellä "koeputkessa" ihan omilla soluilla, mutta kyllä minussa silti oli "vikaa", josa asian haluaa niin ilmaista. Minulla oli endometrioosi, silloin ei välttämättä koskaan tule raskaaksi vaikka olisi sukusolut kunnossa 

Jatkan vielä: en tajua tuotakaan kommenttia, että keskenmenot ovat hyvä juttu jos on noni heikoilla. Eivätkö he ole heikoilla juuri keskenmenojen takia? Jos niitä ei olisi tullut, tilanne olisi ihan toinen, vai kuinka?

Eikö keskenmenoja ollut 4 kpl? Se neljäskö vasta oli paha juttu, mutta ne 3 aikaisempaa eivät? Jos jokainen nainen, jolla olisi keskenmenoja, luhistuisi toimintakyvyttömäksi, meillä olisi paljon enemmän eläkeläisiä alle 40v naisia (ja miehiä). Jotkut ihmiset ovat todella herkkiä, ja vanhemmuus on välillä aika raaka laji. Eikä vähiten siitä syystä, että tajuaa, että juuri sitä on itse niin paljon halunnut ja kun tätä vielä ympäristöstäkin osoitellaan, voi jaksaminen olla tosi kovilla. Kyllähän tälläkin palstalla mihin tahansa ongelmaketjuun TOISET ÄIDIT vastaavat, että "pitikö hankkia niitä lapsia" tai "miksi hankitte 2./3./4... lapsen" tai "miksi lisäännyit ADHD-miehen kanssa". Jos lasta on halunnut esim. 10 vuotta, ja siitä noin 5 vuotta käynyt läpi hoitoja, voi vanhemmuudeen raakuus ja se, että välillä sitä ei meinaa jaksaa, lävähtää silmille aika kipeästi. Keskenmenot ovat lapsettomuushoidoissa yleisiä, yleisempiä kuin muulloin. Miten aloittaja olisi selvinnyt esim. vammaisen tai erityislapsen kanssa?

[quote author="Vierailija" time="23.04.2013 klo 00:10"]

Miksi ihmeessä olette selitelleet asiaa kaukaisille sukulaisille tai edes sukulaisille ollenkaan? Eikö teissä siis ole mitään vikaa eli hoidot on tehty teidän omilla soluillanne?

[/quote]

Mielestäni oma äiti ja äidin äiti ei ole kovin kaukaista sukua. Ja tottakai kerrottiin alkuvaiheessa kun aloimme koehedelmöityksiä tehdä, olimme toivoa täynnä. Minulta on poistettu toinen munasarja. Omien yritysten jälkeen siirryimme hoitoihin. En tiedä miksi ei nappaa. Ja kyllä, hoidot tehtiin omilla soluilla.

Kuka väitti, että vasta neljäs keskenmeno olisi ollut paha juttu? 

[quote author="Vierailija" time="23.04.2013 klo 00:15"]

Minä olen synnyttänyt 4 lasta. Aina kun ietin, missä lapseni on tai mitä ne (pienet paholaiset) on tehneet, en mieti kuinka olen heitä vatsassa kantanut ja kivulla synnyttänyt. Ihan totta. Loppupeleissä kyse on ihmisten, siis aikuisten ja lasten kohtaamisesta, ei biologisesta perimästä.

Miksi sinä ap et lasta haluavana ottaisi elämääsi jotain pientä ihmistä, joka kaipaa aikuisen ohjausta ja rakkautta. Ei romanttinen (harvoin) alullepano, raskaus ja synnytys ole vanhemmuuden mittari kun kyse on elinikäisestä ihmissuhteesta. Minusta sinä ap vaikutat herkältä ja rakastavalta ihmiseltä ja soisin, että jakaisit vahvuuksiasi myös eteenpäin ja joku koditon lapsi olisi oiva "kohde". Jos voisit lakata ajattelmasta sinun ja iehesi henkiökohtaisia pahoja tunteita (tai pääsisitte niistä yli) antaisitte jollekin lapselle maailman parhaan kodin ja teiltä ei rakkautta puuttuisi. Usko pois, te olisitte onnellisia perheenä. Vavoisitte, riitelisitte, sotkisitte, rakastaisitte ja tukisitte.

Älkää miehenne kanssa haudatko adoptiomahdollisuutta.

[/quote]

Voi olla, että adoptio tulee myöhemmin varmemmaksi ja paremman tuntuiseksi, mutta nyt, kun edellisestä keskenmenosta on vasta 5 kuukautta aikaa, en tietyllä tavalla "jaksa" tehdä enää asian eteen mitään, varsinkaan kun oma äiti on hakannut itsetunnon nollaan. Toivon, että adoptio tuntuisi joku päivä vielä mahdollisuudelta, mutta nyt en tunne tarpeeksi vahvaa tunnetta sitä kohtaan.

Olen myös mielessäni käynyt läpi, kuinka ihanaa olisi antaa koti jollekkin, joka sitä tarvitsee, ja antaa rakkautta, jota riittäisi.

Minusta tuntuu kuitenkin, että kun en koe itse raskautta, synnytystä ja imetystä, että minusta puuttuisi jotain, ikään kuin kolaus itsetunnolle. Sitä tunnetta ei osaa selittää, mutta tuntuu, etten kelpaa lähipiirilleni, ellen saa kokea näitä asioita. Tiedän ajattelutavan olevan väärin, mutta tunteille ei voi mitään.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2013 klo 00:38"]

Eikö keskenmenoja ollut 4 kpl? Se neljäskö vasta oli paha juttu, mutta ne 3 aikaisempaa eivät? Jos jokainen nainen, jolla olisi keskenmenoja, luhistuisi toimintakyvyttömäksi, meillä olisi paljon enemmän eläkeläisiä alle 40v naisia (ja miehiä). Jotkut ihmiset ovat todella herkkiä, ja vanhemmuus on välillä aika raaka laji. Eikä vähiten siitä syystä, että tajuaa, että juuri sitä on itse niin paljon halunnut ja kun tätä vielä ympäristöstäkin osoitellaan, voi jaksaminen olla tosi kovilla. Kyllähän tälläkin palstalla mihin tahansa ongelmaketjuun TOISET ÄIDIT vastaavat, että "pitikö hankkia niitä lapsia" tai "miksi hankitte 2./3./4... lapsen" tai "miksi lisäännyit ADHD-miehen kanssa". Jos lasta on halunnut esim. 10 vuotta, ja siitä noin 5 vuotta käynyt läpi hoitoja, voi vanhemmuudeen raakuus ja se, että välillä sitä ei meinaa jaksaa, lävähtää silmille aika kipeästi. Keskenmenot ovat lapsettomuushoidoissa yleisiä, yleisempiä kuin muulloin. Miten aloittaja olisi selvinnyt esim. vammaisen tai erityislapsen kanssa?

[/quote]

Keskenmenoja oli kolme, ja jokainen tuntui kun maailma menee alta, koko se yrityksen tulos otetaan pois. Ja tottakai, jokainen keskenmeno tuntui aina vain hirveämmältä ja hirveämmältä. Neljäs olisi ollut myös musertava,  sen takia, että kolmannen jälkeen oma äiti alkoi naljailemaan asiasta.  Kommenttien  " ettekö nyt edes yhtä vaivaista kakaraa saa alkuun?" ja " Olisi tullut jos tarpeeksi kovasti olisitte yrittäneet, mitäs stressasit raskauttas, ihmekkään kun ei maailmaan saapunut"  jälkeen, olo ei ole mitä mahtavin.

Ihmeellisiä vastauksia. Tuntuu ettei monikaan joka vastasi oikein tajunnut ap:n pointtia.

Minä luulen tajuavani hieman. Meillä on kolme vuotta hoitoja takana, ei yhtäkään alkanutta raskautta. Ei siis keskenmenojen tuomaa tuskaa, ainoastaan jatkuva pettymys ja toivon hidas kuoleminen. Emme silti koe olevamme kykeneviä adoptoimaan. Eivät kaikki, jotka haluavat lapsen, pysty adoptoimaan. Ei se olisi reilua sille adoptiolapsellekaan, hän tarvitsisi vahvat ja rohkeat vanhemmat.

Meillekin tuota adoptiota tarjotaan kaiken ratkaisevana vaihtoehtona ja ihmetellään kun emme innoissamme siihen ryntää. Ulkopuolelta on helppo ratkaista toisten ongelmia, mutta se henkinen puoli jää ymmärtämättä. Ei asiat mene niin. Ja minä ainakin koen olevani rehellinen sanoessani, että minä en ole tarpeeksi vahva adoptioäidiksi. Mielummin niin kuin että ympäristön paineesta siihen lähtisin, eikö niin? Silti koen, että jos saisin lapsen olisin hänelle paras äiti. Vaikken olekaan tarpeeksi vahva adoptoimaan. Kivittäkää nyt te, jotka sanotte, että todelliselle äidille kelpaa lapsi kuin lapsi rakastettavaksi. Niitä todellisia äitejäkin on erilaisia, ei vain yhtä ainoaa epäitsekästä pyhimyskuvaa.

Ap:lle paljon voimia.

Jos ei ole tarpeeksi vahva adoptioäidiksi, miksi kuvittelee olevansa ylipäätään tarpeeksi vahva äidiksi? Pahoittelen, jos tämä loukkaa, mutta en vain pysty ymmärtämään.

Kyllä, adoptiolapsen kasvattaminen on rankkaa ja se voi olla täynnä ongelmia. Entäs sitten, jos se oma lapsi syntyisi vammaisena? Vammainen lapsi vasta vahvan äidin tarvitseekin...

Vai tarkoitatko sitä, että omaa lastaan rakastaa niin paljon, että siltä kestää mitä vaan, mutta se kakkosvaihtoehto, adoptiolapsi, sille ei sitten rakkautta riitäkään? Jos se ei ole täydellinen, niin sitä ei osaa rakastaa? Tämäkin tapaus kuulostaa vähän siltä, että vanhemmuuteen vaadittavaa kypsyyttä ei löydy.

Omaa sydäntään voi kouluttaa, sille voi opettaa uusia asioita ja sitä voi avartaa.

[quote author="Vierailija" time="23.04.2013 klo 09:53"]

Jos ei ole tarpeeksi vahva adoptioäidiksi, miksi kuvittelee olevansa ylipäätään tarpeeksi vahva äidiksi? Pahoittelen, jos tämä loukkaa, mutta en vain pysty ymmärtämään.[/quote]

Siksi, että oman biologisen (luomusti alulle saatetun) lapsen tekeminen ei vaadi ihmeitä. Ulkopuoliset eivät tenttaa sinua, käännä elämääsi nurinniskoin, haastattele ja arvostele. Sinun ei tarvitse ehkä hakea pankista lainaa voidaksesi matkustaa kohdemaahan. Sinun ei tarvitse olla jonossa epämääräistä aikaa, joka voi olla mitä vain parista vuodesta eteenpäin - ja siinä jonossa ollessasikin et voi olla varma, että saat yhtään mitään. Elämäsi ei ole vuodesta toiseen toisten riivittävänä.

Oikeasti monikaan niistä, jotka pystyvät oman lapsen alulle polkaisemaan, ei kelpaisi adoptiovanhemmaksi, vaan karsiutuisi jo alkukarsinnoissa.

Riittikö tämä selvitys?

Adoptio ei ole helppoa. Lisäksi adoptio on riski siinä mielessä kun ei tiedä lapsen taustoja. Vaikka se vauva on niin suloine npikkuinen, on lapsen äiti saattanut olla päihteiden/huumeiden käyttäjä raskausaikana ja lapsella saattaa olla sekkä terveydellisiä että kognitiivisia ongelmia lopun elämäänsä. Riskejä on luonnollisesti myös biologisen lapsen hankkimisessa (rauskaus ja synnytys eivät ole riskittömiä) mutta adoption kohdalla  riskit ovat suuremmat ja hankalammin hallinnoitavissa. Ja terveydelliset ongelmat saattavat aiheuttaa myöhemmin kognitiivisa ongelmia.

Olen todella pahoillani puolestasi, ap. Läheisesi ovat todella julmia. Jos sanominen ei auta niin itse ottaisin vähän etäisyyttä noihin ihmisiin.

Mun mielestä adoptio on aivan yhtä hyvä tapa saada lapsi kuin biologia, mutta en usko, että itsestäni olisi adoptioimaan. Meillä on siis yksi lapsi, mutta toista ei kuulu enkä tiedä saammeko lainkaan, yrityksestä ja hoidoista huolimatta. Mulla on siis pienen pieni aavistus lapsettomuuden aiheuttamasta tuskasta. Mulla on adoption kohdalla kaksi ongelmaa:

1. Adoptioon tulevat lapset ovat usein jo 1-3-vuotiaista tai vanhempia, ja usein he ovat kokeneet traumaattisia asioita varhaislapsuudessaan. Ja en usko, että osaisin "paikata" noita traumoja. Mulle on ollut välillä vaikeaa jo oman, ei-traumatisoituneen lapsen tunteiden kanssa.

2. Mun suurin motivaatio tulla äidiksi on se, että saan vaikuttaa lapsen elämään ja kasvuun syntymästä saakka. En osaa selittää tätä tarkasti, mutta tuo tekee sen, että mulla ei ole samanlaista motivaatiota adoptoida kuin yrittää biologista lasta.

Tietenkin maailman lastenkodeissa viruvien lasten kannalta tämä on kauhea ajattelutapa, mutta toisaalta ei vanhemmuuteen voi ryhtyä hyväntekeväisyydesta. Eikä adoptiolasta käsittääkseni "anneta" sellaiselle, joka haluaa ensisijaisesti "pelastaa" lapsen. Korostan, että minusta adoptiolapsi on yleisesti ottaen tietenkin adoptiovanhempien oma lapsi ja adoptio on todellakin aivan samanarvoinen tapa hankkia lapsi. Minusta ei vaan siihen ole.

Eli ymmärrän sinua hyvin ap. Hirveää, että joudut vielä lapsettomuuden lisäksi kärsimään tuollaisesta. Suojele itseäsi ja ole vähemmän tekemisissä perheesi kanssa.

Jos olet ap hyvin väsynyt tilanteeseen voi olla hyväksi käydä juttelemassa ammattilaisella tilanteestasi. Hän voi ulkopuolisena nostaa hyviä näkökulmia tilanteeseesi, joilla ehkä saat asiaan mielen rauhan. 

Adoptioon ei todellakaan kannata lähteä jos ei sitä halua eikä nykypäivänä ole mahdollistakaan saada adoption kautta lasta, jos sitä ei täysin halua. Tiedän yhden murheellisen tapauksen, jossa vanhemmat adoptoivat lapsen (on jo aikuinen), koska eivät saaneet omia ja kohtelivat tätä adoptiolasta koko lapsuuden todella ikävästi. Äiti ei ollut koskaan päässyt yli siitä ettei saanut biologisia lapsia.

Hei, mä haluaisin nyt kirjoittaa jotain helpottavaa, mutta ei tule mitään mieleen. Paitsi, et älä menetä toivoa ja usko ihmeisiin. Vaikka mikä mä oon mitään kannustamaan, kun itselläkin alkaa usko loppua.

Me ollaan myös yritetty lasta 5 vuotta, tai 5 vuotta + x-määrä kuukausia päälle. Ollaan vähän teitä nuorempia ja hoitoja on tehty omilla soluilla. Missään vaiheessa ei ole ehdotettu lainasolujen kokeilemista, koska kummastakaan ei ole missään vaiheessa mitään selittävää vikaa löydetty. Meidän suurin erottava tekijä on, että minä en ole koskaan ollutkaan raskaana.

Kyllähän te voitte vielä tehdä lisää hoitoja. Onko keskenmenojen syitä tutkittu? Itse näkisin teillä toivoa.

Me olemme päätyneet yrittämään adoptiota, tällä hetkellä käynnissä on paperisota. Täytyy kasata muutamia papereita Pelastakaa lapsille, että saadaan adoptioneuvonta käyntiin. Mutta sen verran sanoisin, että niissä papereissa täytyy selvittää, että mistä asti on adoptiota ajateltu ja kumman idea se oli? Ja onko tehty lapsettomuushoitoja ja onko ne nyt varmasti kaikki jo tehty. He haluavat, että neuvontaan tulevilla pareilla on selvät ajatukset. Jos pää on vielä sekaisin hoidoista tai keskenmenosta niin siellä ihan suositellaan odottamaan myös. Ehkä muutatte mielenne vaikka 2-5 vuoden kuluttua ja olette valmiita adoptioprosessiin.