Kuinka hyväksyä omat lähtökohdat elämään ja selvitä häpeän kanssa?

Terapia?

Minä käsittelin nuo ihan vain elämällä. Olen tosi tiiviisti miehen perheen kanssa tekemisissä, oman perheen kanssa en ollenkaan. Pelkäsin aluksi anoppiani, joka oli erittäin menestynyt virkanainen ja arastelin häntä. Oikeasti hän on maailman lämpimin ja hyväsydämisin ihminen maapallolla, joka täysin ilman numeroa auttaa ihmisiä eteenpäin. Hän on itse samanlaisista oloista kotoisin kuin minä, mutta kasvanut ihan uudeksi ihmiseksi. Hän on sanonut minulle, että ei kannata unohtaa kahta asiaa - mistä tulee ja ennen kaikkea minne menee. Ja että me vaikeista oloista eteenpäin ponnistaneet olemme jo tehneet huikean matkan, josta olla ylpeä.

Ei kai tästä häpeästä irti pääse ihan kokonaan koskaan ja onhan lapsuuden perhe semmoinen kivi aina matkassa. Mutta he veivät jo minulta aika monta vuotta. En anna viedä loppuja.

Häpeän tunne kertoo sen, että tunnet yhä syyllisyyttä asioista joihin et ole voinut vaikuttaa.

Älä hyvä ihminen jatka noilla ajatuksilla, tai annat tuon häpeän tehdä päätökset.

Kuten jo sanottiin, terapia olisi paikallaan.

Siitä perheen perustamisesta sanoisin, että:

Äidilläni on aika lailla samantapainen tausta kuin sinulla. Silti hän perusti perheen ja minulla on kodista, perheestä ja vanhemmistani oikein hyvät muistot. Meillä ei koskettu alkoholiin, eikä koskaan huudettu, ei myöskään mollattu ketään, vaan aina sai kokea olevansa kotona hyväksytty. Lapsuuden mallien toistaminen ei ole mitenkään itsestään selvää, ihminen voi myös päättää olla toistamatta niitä, ja sitten nähdä vaivaa sen eteen, ettei toista. Ihminen voi myös hyväksyä sen, että välillä erehtyy, omien lastensakin kanssa, pyytää anteeksi ja yrittää uudelleen. Näin minun äitini teki ja samaa olen yrittänyt omien lasteni kanssa.

Omat ongelmani minullakin toki oli ja voi olla, että osa niistä jollain lailla johtui äidinkin taustasta, mutta todennäköisesti niitä olisi ollut muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Terapia?

Mulla on samanlainen lapsuus kuin aplla ja oikeastaan pahempikin, kun sadisti isäni oli erittäin julman väkivaltainen meitä lapsia kohtaan.

Kuitenkaan en saa terapiaa tai muuta apua koska olen toimintakykyinen (akateeminen, työssäkäyvä, pärjäävä). Jotta saisi terapiaa pitää olla mt-diagnoosi. Mulla ei ole, vaikka olen erittäin traumatisoitunut. Myös sama häpeä kuin aplla, että vanhemmat eivät ole mitenkään kanssani tekemisissä eikä lapsillni ole ollenkaan isovanhempia.

Tällaista se on. Toki omalla rahalla voi mennä terapiaan mutta kerta on 110e ja kaksi vuotta maksaisi 20 000e. En nyt niin hyvätuloinen ole.

Olen vaan opetellut jotenkin sietämään taustaani. Luen self help kirjoja ja harrastan kundaliinijoogaa, nämä auttavat vähäsen.

Ap tsemppiä, et ole ainoa!

Mä aloittaisin siitä, että opiskelisin, mistä vanhempien alkoholismi johtaa juurensa ja millaisesta ongelmasta on kyse. Sitä kautta voisin ymmärtää ja antaa anteeksi heidän puutteensa vanhempina. Sen jälkeen päättäisin, että en enää ikinä syytä menneisyyttä nykyisyydestä, ottaisin itseäni niskasta kiinni ja alkaisin elää omaa elämääni. 

Nyyh..

Oma isä kuoli huumeisiin ollessani 2-vuotias.

Äiti siitä mielenterveysongelmien kierteeseen ja alkoholismiin.

En ole jutellut kohta 10 vuoteen.

Tässä sitä porskutetaan suvun ensimmäisemä yliopiston käyvänä kitisemättä jostain taustoista.

Elämäsi ohjausnarut ovat omissa käsissäsi, sekä valinta siitä mihin tahtiin niitä vetelet.

Turha turvautua mihinkään äiteihin tai sukulaisiin. Yksin on porskutettava elon tiellä.

Ihan samat taustat, päälle vielä sairastuminen somaattisesti loppuelämäksi jo lpasena, oliskohan ihan jo ton lapsuudenkodin "tarjoaman"stressin takia, lisämausteina koulukiusaamista ym. Olin ilmaa tai toisaalta sit kiusattava, naureskeltava, mollattava, mitätöivä syntipukki niin koulussa kuin kotona.

Aikuisuudesta ei ole tullut mitään, ilman rahaa ei voi muuttaa elämäänsä mitnekään paremmaksia ja voimat menee köyhyyden, sairauden, yksinäisyyden, masennuksen ja ahdistuksen kanssa kamppailuun. Jo joku kaupassakäynti vie suunnilleen päivän voimat. Ihmsiet ovat hylänneet minut enkä ihmettele nkä jaksisi itsekään oikein niitä, ei ole paljo nannettavaa asuntolaina, parisuhde- ja lapsikeskusteluihin, kun mitään niistä ei ole eikä tule itsellleni. Rahaa ei ainakaan mulla ole työttömänä terapiaan, ei edes vaikka saisin tuettuna, ja epäilen saisinko, kun olen toivottoman pitkäaikaistyötön.

Vierailija kirjoitti:

Mä aloittaisin siitä, että opiskelisin, mistä vanhempien alkoholismi johtaa juurensa ja millaisesta ongelmasta on kyse. Sitä kautta voisin ymmärtää ja antaa anteeksi heidän puutteensa vanhempina. Sen jälkeen päättäisin, että en enää ikinä syytä menneisyyttä nykyisyydestä, ottaisin itseäni niskasta kiinni ja alkaisin elää omaa elämääni. 

Tyypillinen hyvän perheen lapsi pätee taas.

Kun se ei ole mikään valinta tai päätös että ”en enää ajattele mennyttä”. Trauma on nimenomaan asia joka ei ole oman tahdon alainen vaan kiertää ajatuksissa vaikka miten päättää että en ajattele, en ajattele.

Tuollainen lapsuus ei myös ”jää taakse” silla ihan kaikissa elämän vaiheissa se oma vanhemmattomuus huutaa ja tulee läpsynä kasvoille. Eritoten kun saa lapsia.

Olen lapsia saatuani joutunut kymmenet kerrat selittelemään ällistelijöille miksi lapsillani ei ollut yhtäkään isovanhempaa ristiäisissä, miten meillä ei ole ainoatakan mummolaa, yhtään isovanhempaa elämässä, miten emme jouluna (tai muulloin) ole isovanhemmilla, miten meillä ei ole tukiverkkoa, miten emme saa lastenhoitoapua, miten emme sitä ja tätä ja tuota jne. Ne MUUT on inttämisellään ja ällistelyllään se ongelma. On todella kova normi että vanhempien kanssa ollaan läheisiä. Ja se on täysi TABU että mitään välejä ei ole. Ja kun käy ilmi ettei ole, niin siitä syytetään aikuista lsta, eikä niitä paskoja vanhempia jotka hakkasivat lapsiaan ja kaltoinkohtelivat.

Kyllä olisi helppo elämä jos vaan päätöksellä voisi unohtaa lapsuuden.

Oli niin tuttua tekstiä, että piti ihan katsoa etten ole itse kirjoittanut tuota. Itse olen myös alkoholisti isän ja ahdustuneen äidin lapsi. Olen akateemisesti koulutettu, mutta koen esimerkiksi epäonnistuneeni elämässä, koska en ole onnistunut saamaan koulutusta vastaavaa työtä. Saan vain pätkätöitä. Rinnassa myös jäytää välillä möykky vaikka kaikki olisi ns hyvin elämässä sillä hetkellä. Odotan aina pahinta ja olen myös miettinyt että onko minusta perhe-elämään. Parisuhteessakin ajattelen olevani jotenkin vaikea ja pelkään, että traumatisoisin omia lapsia, jos en tiedosta sokeita pisteitäni. Ei helpota sekään että olen 31 ja kohta pitäisi oikeasti miettiä sitä perheen perustamista, jos sellaisen haluaa..

Empatiakyvyttömät "survivorit"vois kerrankin pysyä poissa näistä ketjuista?! Kiva, että oot itse selvinnyt lapsuudestasi,ainakin omasta mielestäsi, en ainakaan itse haluaisi olla kyllä tuollainenkaan "vaikeuksista voittoon"-selviytyjä, joka ei omista yhtään empatiakykyä(sen ne sai siis sulta ainakin tuhottua/sulle ei sit ikinä kehittynytkään sitä).

Jos elämä on lapsuudesta alkaen köyhyyttä, muiden mt-omgelmia joita ne purkaa suhun  mm. raivokohtauksin ja väkivallalla, sairautta, kuoleman liipasimella oloa, köyhyyttä, turvattomuutta,ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, epätoivoa jne. niin mukavaa,kun joku tulee leijumaan miten itse "selviytyi"omalla psykopaattisella käytöksellään/tunteettomuudellaan(?)kaikesta pahasta ja nyt porskuttaa normaalina kunnon ihmisenä/menestyjänä! F**k off, please.

Ehkäpä jollain on sit ollut vielä vaikeampia juttuja, vielä kauemmin, on joutunut kestämään ne vielä enemmän yksinään kuin SINÄ, maailman napa selviytymistarinoinesi, mutta sitähän et voi mitenkään käsittää.

Ihmiset saa todella erilaiset lähtökohdat elämäänsä ja se ”takamatka” joka juopon/narsistin/hullun lapsella on, on niin iso että sitä ei oikein koskaan saa kurottua kiinni. Hyvien rakastavien vanhempien lapsi saa maratonin verran etumatkaa, ja lisäksi vielä koko elämänsä ajan apua, tukea, välittämistä ja hoivaa niiltä hyviltä vanhemmilta.

Se kaltoinkohdeltu lapsi oli lapsena yksin ja koko aikuiselämänsä yksin. Ei ole ketään kelle hädässä soittaa, keltä pyytää apua, kuka joskus auttaisi lastenhoidossa.

Tämä asia on kokonaisuudessaan se tabu, kun aina hoetaan että kaikilla on ihan samat mahdollisuudet menestyä. Vaan kun ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Oli niin tuttua tekstiä, että piti ihan katsoa etten ole itse kirjoittanut tuota. Itse olen myös alkoholisti isän ja ahdustuneen äidin lapsi. Olen akateemisesti koulutettu, mutta koen esimerkiksi epäonnistuneeni elämässä, koska en ole onnistunut saamaan koulutusta vastaavaa työtä. Saan vain pätkätöitä. Rinnassa myös jäytää välillä möykky vaikka kaikki olisi ns hyvin elämässä sillä hetkellä. Odotan aina pahinta ja olen myös miettinyt että onko minusta perhe-elämään. Parisuhteessakin ajattelen olevani jotenkin vaikea ja pelkään, että traumatisoisin omia lapsia, jos en tiedosta sokeita pisteitäni. Ei helpota sekään että olen 31 ja kohta pitäisi oikeasti miettiä sitä perheen perustamista, jos sellaisen haluaa..

Minulla myös se että koen itseni täydeksi nollaksi saavutuksistani huolimatta. En ole tähän ketjuun tullut millään selviytymiselläni ylpeilemään niinkuin joku tuolla jo väitti vqqn tilannehan on aivan päinvastoin. Eihän tässä ole selviydytty mitenkään.

Parisuhteet ovat minulla myös sitä että pyrin parhaani mukaan miellyttämään. Nykyisin osaan olla jo terveempi liittyen suhteisiin. Huonommuuden tunne silti seuraa. Joku ylempänä kirjoittikin ettei lähtökohtaan pidä unohtaa eikä sitä, mihin on menossa. Varmasti asia on näin, mutta kyllä kiva olisi unohtaa kaikki ne illat ja yöt kun peloissani odotin vanhempia kotiin "kauppareissulta" ja valvoin koko yön. Tai jos sanoin väärän sanan väärässä kohdassa sain samantien turpaan. Usein sain äidiltäni kuulla miten hänen elämänsä olenkaan pilannut. Muistan päiväkodissa kun muiden vanhemmat tulivat lastaan hakemaan ja minun vanhempani ei, tiesin heti että ovat humalassa. Tässäkin tilanteessa pieni lapsi koki häpeää. Muistan valehdelleeni tarhassa tädeille että äiti hakee parkkipaikalta, jolloin pääsin livahtamaan kävellen kotiin jossa sammuneet vanhempani olivat. Lapsesta saakka olen ollut mestari luovimaan tilanteita häpeän takia... Terapiaan olen yrittänyt hakeutua. Viimeksi psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi minulle että osaan hienosti käsitellä traumojani itse ja kyseenalaisti samalla tarpeeni terapiaan...

KIITOS kaikille tsemppaajille!

-ap

Tämähän se on, väkivaltaisten vanhempien lapset eivät saa mitään terapiaa tai apua lapsena koettuun traumaan joka haittaa elämää, kun puuttuu joku muodollinen diagnoosi.

Sitten millenniaaleista jokainen käy terapiassa kun ahdistaa, on vaikeaa, ei motivoi jne muut tuollaiset syyt, ja heille terapiat maksetaan.

Reilukerho.

Vaikeasta lapsuudesta ponnistaneet menevät vahvasti kahteen kategoriaan. 1. Elämässä hyvin/keskivertoa paremmin pärjääviin ja 2. Traumojen alle lytistyjiin. Tämä johtuu resilienssistä eli ihmisen kyvystä sietää mm. painetta ja stressiä. Toisaalta näkisin asian myös niin että osa käyttää voimavaranaan lapsuuttaan ja suorittaa (kuten ap itsestään kertoi) Tämän suorituskeskeisyyden alle voi kuitenkin jäädä niin paljon kipua ja traumaa että suorituskeskeisyys menee puolestaan överiksi.

Tsemppiä kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Vaikeasta lapsuudesta ponnistaneet menevät vahvasti kahteen kategoriaan. 1. Elämässä hyvin/keskivertoa paremmin pärjääviin ja 2. Traumojen alle lytistyjiin. Tämä johtuu resilienssistä eli ihmisen kyvystä sietää mm. painetta ja stressiä. Toisaalta näkisin asian myös niin että osa käyttää voimavaranaan lapsuuttaan ja suorittaa (kuten ap itsestään kertoi) Tämän suorituskeskeisyyden alle voi kuitenkin jäädä niin paljon kipua ja traumaa että suorituskeskeisyys menee puolestaan överiksi.

Tsemppiä kaikille!

Tämähän se juuri ironista onkin. Varmaan minäkin näytän menestyneelta tai ainakin elämässään mukamas hyvin pärjänneelta, koska olen yliopistot käynyt, työelämässä kuitenkin, on mies ja käydään matkoilla. Mutta sisälläni koen yhä sen lapsuuden tuskan ja huonommuuden vaikka kuinka saavuttaisin mitä. Luulin, että suurin haaveeni saada vaikka maisterin paperit niin toisi sisäisen rauhan tms tai hyvän kumppanin löytäminen. No tosiasiassa en ollut kuin hetken iloinen enkä edes juhlinut maisterin papereitani. Koen senkin nyt epäonnistumiseksi, koska en ole saanut oman alan töitä. Joo minäkin olen liian pärjäävä, liian huoliteltu ja liian hyvin selviytynyt terapiaa ajatellen. Vaikka sisällä aina jäytävä tuska ja huonommuuden tunne kertoo jotain ihan muuta. Kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille. Tämä edes vähän helpottaa kun tajuaa, että ei ole yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteesta huolimatta yksin tässä tilanteessa. Tsemppiä kaikille!

Oletteko käyneet psykiatrilla Kelan terapiaa varten? Kyllä sieltä tod näk joku ahdistus tai masennusdiagnoosi kirjoitetaan jos kertoo että lapsuus vaivaa ja olo on tyhjä tms mitä nyt oireina onkaan (jolla voi hakea terapiaa).

Vierailija kirjoitti:

Ihan samat taustat, päälle vielä sairastuminen somaattisesti loppuelämäksi jo lpasena, oliskohan ihan jo ton lapsuudenkodin "tarjoaman"stressin takia, lisämausteina koulukiusaamista ym. Olin ilmaa tai toisaalta sit kiusattava, naureskeltava, mollattava, mitätöivä syntipukki niin koulussa kuin kotona.

Aikuisuudesta ei ole tullut mitään, ilman rahaa ei voi muuttaa elämäänsä mitnekään paremmaksia ja voimat menee köyhyyden, sairauden, yksinäisyyden, masennuksen ja ahdistuksen kanssa kamppailuun. Jo joku kaupassakäynti vie suunnilleen päivän voimat. Ihmsiet ovat hylänneet minut enkä ihmettele nkä jaksisi itsekään oikein niitä, ei ole paljo nannettavaa asuntolaina, parisuhde- ja lapsikeskusteluihin, kun mitään niistä ei ole eikä tule itsellleni. Rahaa ei ainakaan mulla ole työttömänä terapiaan, ei edes vaikka saisin tuettuna, ja epäilen saisinko, kun olen toivottoman pitkäaikaistyötön.

Sama, ihan puhdas raha ratkaisisi niin monta nykyhetken ongelmaa ettei tosikaan.

Eihän näissä asioissa ole teillä mitään hävettävää, noin loogisesti ajatellen. Seurustelkaa vain loogisten kanssa.

Up