Kuinka hyväksyä omat lähtökohdat elämään ja selvitä häpeän kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vaikeasta lapsuudesta ponnistaneet menevät vahvasti kahteen kategoriaan. 1. Elämässä hyvin/keskivertoa paremmin pärjääviin ja 2. Traumojen alle lytistyjiin. Tämä johtuu resilienssistä eli ihmisen kyvystä sietää mm. painetta ja stressiä. Toisaalta näkisin asian myös niin että osa käyttää voimavaranaan lapsuuttaan ja suorittaa (kuten ap itsestään kertoi) Tämän suorituskeskeisyyden alle voi kuitenkin jäädä niin paljon kipua ja traumaa että suorituskeskeisyys menee puolestaan överiksi.

Tsemppiä kaikille!

Ap voisi olla ylpeä itsestään, koska on pärjäillyt. Sinänsä nuo olosuhteet ei mitään tavatonta ole, vaikka piiloteltuja ja hävettyjä oliskin.  Kaikki ei viitsi piilotella jos semmoista ei ole opetettu. Väkivaltaisia holistiperheitäkin enemmän kuin jaksaa laskea. Oliko ap pienemmän paikkakunnan silmätikku?  Ei kukaan kiellä elämästä kuten tahtoo,  kun kerran edellytyksiä on, eli ei ole pahemmin vaurioitunut. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset saa todella erilaiset lähtökohdat elämäänsä ja se ”takamatka” joka juopon/narsistin/hullun lapsella on, on niin iso että sitä ei oikein koskaan saa kurottua kiinni. Hyvien rakastavien vanhempien lapsi saa maratonin verran etumatkaa, ja lisäksi vielä koko elämänsä ajan apua, tukea, välittämistä ja hoivaa niiltä hyviltä vanhemmilta.

Se kaltoinkohdeltu lapsi oli lapsena yksin ja koko aikuiselämänsä yksin. Ei ole ketään kelle hädässä soittaa, keltä pyytää apua, kuka joskus auttaisi lastenhoidossa.

Tämä asia on kokonaisuudessaan se tabu, kun aina hoetaan että kaikilla on ihan samat mahdollisuudet menestyä. Vaan kun ei ole.

Juuri näin. Nykyään vielä tämä yksilöllistymiskultti tekee sen, että ns häviäjät ovat yhä eristyneempiä kun aiemmin mahkut parisuhteeseen ja perheen perustamiseen oli isommat. En sano että nuo itsessään korjaa elämää mutta kyllä tää nykyinen sivullisuuden ja osattomuuden kasvu on huolestuttavaa. Ja se henki että itsestä se on vaan kiinni ( vaikka päätä olisi uitettu paskasaavissa ensimmäiset kaksi vuosikymmentä). Toki traumoista on nykyään enemmän tietoa ja ymmärrystäkin kuin ennen, mutta moni joutuu ihan yksinään rämpimään tiedon äärelle ja sen prosessointi vaatii myös psyykkistä kuntoa itsessään, jota monella ei ole.

Itse menetin moneksi vuosikymmeneksi mahdollisuudet koulutukseen ystäviin omaan perheeseen ja ylipäänsä tolkkuun normaaliin elämään ja silti kumpikin vanhempani olivat ulospäin ns kunniallisia tai ainakin saaneet jotain aikaan elämässään. Koetan hyväksyä elämäni tälläisenä mutta tuntuu älyttömältä leikkiä parikymppistä viidenkymmenen lähetessä mitä tulee koulutukseen (mitä tämä maa palvoo yli kaiken) ja parempaan työmarkkinastatukseen. Vähän sellainen haistakaa vttu -mentaliteetti pukkaa, en jaksa vieläkään uskoa että olisin se ihmelapsi, jonka työpanos ja häikäisevä talentti on jossain korvaamaton. Ja yksin eläessä on aika järjetöntä alkaa rakentaa komeita kulisseja muille esiteltäväksi. Raha ei oikein itsessään motivoi ponnistelemaan, jos luvassa on vieläpä tod näk pätkää ja stressin lisääntymistä.

Kansa jakautuu somekimmeltäjiin ja rupusakkiin yksinäisissä yksiöissään. Upea maa, todella.

Kuten joku toinenkin sanoi, niin psykiatrille vaan hakemaan diagnoosia (esim. ahdistus / masennus) ja paperit vetämään Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. Näin minäkin sain 3 v. terapian, kuten moni muukin.

T. narsistien aikuinen lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapia?

Mulla on samanlainen lapsuus kuin aplla ja oikeastaan pahempikin, kun sadisti isäni oli erittäin julman väkivaltainen meitä lapsia kohtaan.

Kuitenkaan en saa terapiaa tai muuta apua koska olen toimintakykyinen (akateeminen, työssäkäyvä, pärjäävä). Jotta saisi terapiaa pitää olla mt-diagnoosi. Mulla ei ole, vaikka olen erittäin traumatisoitunut. Myös sama häpeä kuin aplla, että vanhemmat eivät ole mitenkään kanssani tekemisissä eikä lapsillni ole ollenkaan isovanhempia.

Tällaista se on. Toki omalla rahalla voi mennä terapiaan mutta kerta on 110e ja kaksi vuotta maksaisi 20 000e. En nyt niin hyvätuloinen ole.

Olen vaan opetellut jotenkin sietämään taustaani. Luen self help kirjoja ja harrastan kundaliinijoogaa, nämä auttavat vähäsen.

Ap tsemppiä, et ole ainoa!

Et vaikuta siltä ettei sinulla olisi mielenterveysongelmia. Toistuva kirjoittelusi tänne antaa viitteitä piilevästä masennuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapia?

Mulla on samanlainen lapsuus kuin aplla ja oikeastaan pahempikin, kun sadisti isäni oli erittäin julman väkivaltainen meitä lapsia kohtaan.

Kuitenkaan en saa terapiaa tai muuta apua koska olen toimintakykyinen (akateeminen, työssäkäyvä, pärjäävä). Jotta saisi terapiaa pitää olla mt-diagnoosi. Mulla ei ole, vaikka olen erittäin traumatisoitunut. Myös sama häpeä kuin aplla, että vanhemmat eivät ole mitenkään kanssani tekemisissä eikä lapsillni ole ollenkaan isovanhempia.

Tällaista se on. Toki omalla rahalla voi mennä terapiaan mutta kerta on 110e ja kaksi vuotta maksaisi 20 000e. En nyt niin hyvätuloinen ole.

Olen vaan opetellut jotenkin sietämään taustaani. Luen self help kirjoja ja harrastan kundaliinijoogaa, nämä auttavat vähäsen.

Ap tsemppiä, et ole ainoa!

Et vaikuta siltä ettei sinulla olisi mielenterveysongelmia. Toistuva kirjoittelusi tänne antaa viitteitä piilevästä masennuksesta.

Masennus on mielenterveyden häiriö, sillä saa diagnoosin ja terapiaa. Mt-ongelmia siis löytyy eikä se ole mikään häpeä tai syy olla hakeutumatta hoitoon. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Tämähän se on, väkivaltaisten vanhempien lapset eivät saa mitään terapiaa tai apua lapsena koettuun traumaan joka haittaa elämää, kun puuttuu joku muodollinen diagnoosi.

Sitten millenniaaleista jokainen käy terapiassa kun ahdistaa, on vaikeaa, ei motivoi jne muut tuollaiset syyt, ja heille terapiat maksetaan.

Reilukerho.

Mitä helvettiä juuri luin? Tämä millenniaali pääsi terapiaan käsittelemään vaikeaa lapsuuttaan vasta siinä vaiheessa, kun puoliso oli hirttänyt itsensä kodissamme.

Minä kävin kolme vuotta psykoterapiassa ja se auttoi paljon vastaavassa tilanteessa. Nyt käytän "tunne lukkosi" kirjan tehtäviä silloin kun vaikeat tunteet nousee pintaan. Printtasin niitä valmiiksi ison läjän, täyttelen sitten ja pohdin tilannetta, annan itselleni aina uudestaan lohtua ja armoa.

Jos ei ole saanut lapsena muilta rakkautta, se pitää itse antaa itselleen. Niin.. ei ole helppoa, mutta kyllä se minulta jo nykyään sujuu hyvin. Ja mieskin minulla on. Lapsia en aio hankkia koskaan, ajatuskin on ahdistava. Just se pelko että pilaisi ne täysin ja satuttaisi niitä yms.

En oikeastaan häpeä taustaani. Enää. Ehkä 25-vuotiaana tai joskus ennen 30v kuitenkin aloin puhumaan aika avoimesti masennuksesta ja ahdistuksesta.

Ja jos puhutaan lapsuudesta niin saatan sanoa että oli epävarmaa ja turvatonta kun oli alkkisvanhempi. Parempi vaan sanoa ääneen, ei se minun häpeäni ole!

Ja kumma kyllä, en tiedä miten tämä auttoi minua hirveästi, mutta puhuin 2 vuotta nuoremman pikkuveljeni kanssa ensimmäistä kertaa meidän lapsuudesta vasta samoihin aikoihin ehkä 27v. Siis kyllä me oltiin puhuttu kaikkea täysin harmitonta tyyliin mitä syötiin tai muistatko kun uitiin siellä lammella.. mutta me ei IKINÄ puhuttu tunnepuolen jutuista tai niistä pahoista asioista. Paitsi sitten aikuisina. Ja ne keskustelut auttoi paljon. Ehkä se auttoi, että joku toinenkin sanoo "kyllä, se oli totta. Se tapahtui, se oli kamalaa".

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan häpeä taustaani. Enää. Ehkä 25-vuotiaana tai joskus ennen 30v kuitenkin aloin puhumaan aika avoimesti masennuksesta ja ahdistuksesta.

Ja jos puhutaan lapsuudesta niin saatan sanoa että oli epävarmaa ja turvatonta kun oli alkkisvanhempi. Parempi vaan sanoa ääneen, ei se minun häpeäni ole!

Ja kumma kyllä, en tiedä miten tämä auttoi minua hirveästi, mutta puhuin 2 vuotta nuoremman pikkuveljeni kanssa ensimmäistä kertaa meidän lapsuudesta vasta samoihin aikoihin ehkä 27v. Siis kyllä me oltiin puhuttu kaikkea täysin harmitonta tyyliin mitä syötiin tai muistatko kun uitiin siellä lammella.. mutta me ei IKINÄ puhuttu tunnepuolen jutuista tai niistä pahoista asioista. Paitsi sitten aikuisina. Ja ne keskustelut auttoi paljon. Ehkä se auttoi, että joku toinenkin sanoo "kyllä, se oli totta. Se tapahtui, se oli kamalaa".

Varmasti. Minun sisarukseni toteavat etteivät muista mitään.