Hirveä kuolemanpelko

ap, tosiaan, kukaan ei tiedä noita asioita joista puhuit, ei uskovaiset, eivät muutkaan eläinlajit tiedä, elävät täysin tietämättöminä asiasta, eikä meidänkään tarvitse tietää, eikä ole olemassa mitään parempien kerhoa jotka pääsevät jonnekkin, mihin muut eivät pääse, tuollainen ajattelu on niin kovin ihmismäistä ja epäjumalallista. jos on jokin suurempi taho, ei se meitä kiusaa eikä rankaise, enkä usko että me edes olisimme tuon luojan tärkein asia ja vaikka olöisikin jokin luoja ei se välttämättä ole jumala eikä taivastakaan olisi, eikä helvettiä. monille ihmisille on vaikeaa hyväksyä tämä tiedottomuus, siksi ovat kehittäneet keksityn ratkaisun, jonka kanssa on helpompi elää. nykytietämyksen valossa tiedetään että kun kuolemme niin se on loppu. kaikki muu on puhdasta fiktiota, sitä on aivan turha miettiä, kun ei se johda minnekkään. tämä on osa ihmisenä olemista, täytyy vain hyväksyä tietämättömyytemme

Itse en ehkä pelkää niinkään kuolemaa, vaan sitä kuolemista.

Niitä hetkiä sairaalan vuoteella, kun minä tiedän kuolevani, mieheni tietää että minä kuolen ja lapseni tietävät että minä kuolen. Kun kaikki me tiedetään, että kohta äitiä ei perheessä enää ole milloinkaan ja pärjätä pitäisi.

Sitä minä pelkään.

Toivon kuolevani nopeasti niin, ettei kukaan sitä tiedosta, odota tai pelkää etukäteen.

tuo hallitsematon ja halvauttava kuoleman pelko vaikuttaa sellaiselta, että se on niin voimakas este elämälle, että mielestäni teidän kannattaa ehdottomasti hakeutua terapiaan kertomaan tuosta ongelmasta

Itselläni myös on ihan sairas kuolemanpelko. En pelkää kuolemista, vaan lähinnä sitä, miten lapset pärjäisivät ilman minua. Enkä tiedä, miksi pelkään sitä, sillä heillä on myös hyvä isä.

Pelkään myös, että menetän lapseni tai jonkun muun minulle tärkeän ihmisen. Tuo pelko on alkanut rajoittamaan elämääni suuresti.

Luin yhtä blogia (http://ontheroadtothelighthouse.blogspot.fi/2013/04/onni.html) tällä viikolla, missä sivuttiin tätä aihetta. Tuosta samasta naisesta oli joskus juttu Vauva-lehdessä, missä se kertoi tuosta piinaavasta kuolemanpelostaan. Mie samaistuin siihen ihan täysin.

Joskus se kirjoitti blogissaan, että olisi perustamassa vertaistukiryhmää nuorille äideille, jotka kärsivät kuoleman pelosta. Muistaakseni jossain pk-seudulla. En nyt löytänyt sitä postausta tuolta. Mutta kannattaa kysyä.

Kiva tuo blogi mutta en löytänyt kirjoituksia kuolemanpelosta. Olisikin kiva lukea blogia jossa kasvoilla käsitellään sitä. Mutta siitä ei näköjään ole sallittua puhua. Kait ihmiset sitten jossain aivoissaan haluavat uskoa ikuiseen sieluun ja eivät halua kasvoillaan pohtia kuoleman pelkoa ja sen lopullisuutta. Joku vertaistukiryhmä olisi ihana.tosin olisiko siitäkään apua itse asiaan? Jotenkin tuntuu hassulta nyt kaikki synnytyspelotkin ja hammaslääkäripelot ym. Kaiken pitää olla nykyään kivutonta mutta kuolemasta ei haluta puhua. Yritin puhua miehelleni kuolemanpelosta mutta hän ei halunnut puhua siitä..

Yritin myös kohdata kuolemanpelkoni silmästä silmään ja antautua sille. Ei tuntunut missään mitään. Oli normaali olo. Eli ei sitä voi etukäteen kohdata. Sellaista mitä emme käsitä niin emme voi kohdata. Sama kuin odottavaa pyytäisi meditoimaan itsensä synnytyskipuihin. 

Eli kuolema on yhä mysteeri ja pelättävä asia. Olisi kiva jos tästä syntyisi edes pientä keskustelua.

Ap

Jatkan vielä. Hassuinta on ajatella ihmisiä jotka elävät ikäänkuin kuplassa. Eivät halua nähdä mitään kamalaa. Eivät halua nähdä toisten kärsimystä. Elävät kuplassaan omien ystäviensä ja perheidensä kanssa välittämättä muista. Hassua miten se kupla kuitenkin on todella hauras ja valmis puhkeamaan milloin vain. Ei elämän realiteeteilta voi vain sulkea silmiään. Joskus se kupla puhkeaa..

Niin tuosta uskosta että olen sitä hyvin vahvasti pohtinut. En ole vastauksia löytänyt. Eli etsimisestä se ei ole ollut kiinni. Tietynlainen lapsenusko ja naiivisuus edelleen minussa on, että jos sittenkin....

Mutta aika hiljaista on ollut Jumalan puolelta. Ei ole rukouksiin vastattu koskaan. Miksi Jumala mukamas ei näyttäytyisi jos pyytää vastausta? Miksi hän ei vastaa kaikille? Miksi Jumala muka riippuisi uskosta? Entä jos itse uskoo Jumalaan ja pääsisi taivaaseen kaikesta huolimatta mutta sitten puoliso tai lapset ei uskoisikaan ja he eivät pääsisi. Mahtaisi olla mukavaa. Joo...uskonto ei vastaa kaikkeen kuten ei tiedekään. Ainut mitä tiedetään on se ettei mistään olla varmoja. Juuri tämä epätietoisuus pelottaa! Vähän kuin lapsella jolla on turvaton olo. Esim. pieni lapsi jonka vanhemmat ryyppää tai on paljon poissa kotoaan ja saa pelätä tuleeko ne kotiin jne. turvattomuus syö ihmistä ja hänen uskoaan. Ei Jumalan pitäisi olla turvaton vaan kaiken kestävä rakkaus. Vähän kuin vanhemman rakkaus omaan lapseen. Ei vanhemmallekaan opeteta olemaan vastaamatta jos lapsi kysyy jotain vai? 

Millainen sitten taivas olisi. Mietitäänpä. Hmm...ollaanko siellä töissä? ei, no mitä sitten tehtäisiin? Matkustetaanko? ei...no entä istutaan vaan saman pöydän ääressä ja ihmetellään olemusta ja seurataan maan tapahtumia vai? Eli siellä on ne ihmiset jotka ei koko elämän aikana sietäneet minua tai minä en sietänyt heitä? Varmaankin myös kiusaajani minkä takia elämäni meni persiilleen?..eli kaikki ollaan siellä yhdessä koossa ja kaikilla on taas hauskaa? Vai olisiko se kuitenkin maan kaltainen paikka missä jokaisella on rooli ja työ miten palvellaan taas Jumalaa ilman omaa tahtoa? No entä sitten millaiselta sillä näytetään? Ollaanko kaikki samannäköisiä? Vähän kuin jotkut kiinalaiset meille tai alienit? Ollaanko samannäköisiä kuin nuorena ja kauniina? No oliko kaikki kauniita nuorena? Entä se jolla oli kierot silmät ja iso nenä? Jos kaikki on kauniita ja nuoria taivaassa niin miten me tunnistamme omat sukulaisemme tai tuttumme? En, minä välttämättä tunnista omaa mummoani taivaassa jos hän on nuori. Eli periaatteessa melkein kuka vaan voi olla siellä mummoni, tai esittäytyä mummonani. Kun tässä ajatusleikissä pääsee tarpeeksi pitkälle niin onkohan jo liiankin fantasiaa vai onko vaan maan kaltainen paikka ongelmineen taas? Vai onko edes taivas vai vääräuskoisten helvetti? Kilpaillaanko siellä taas paremmuudesta ja kellä on eniten valtaa Jumalaan tai Jeesukseen? Onko rikkaat ja sosiaaliset taas suosiossa kuten muutenkin? 

Entä onko taivaassa myös kaikki meitä edeltäneet ihmiset ja eläimet. esim. neandertalin ihmiset ja dinosaurukset? Haluanko samaan paikkaan dinosaurusten kanssa? En, jos saan valita. En halua tulla syödyksi taivaassa.

No sitten tiede. Mennään olemattomuuden tilaan. Sinne mistä synnyttiin. Joo, eli mistä tiedän missä minä silloin olin? Jos se olikin kamala paikka mitä en vaan muista? Mitä jos olin jossain tyhjyyden tilassa ja tiedostin sen monia tuhansia vuosia ja sitten synnyin tänne? Mitä jos tiedostan sen paikan jotenkin? Hirveä ajatus. No, jos en tiedosta, niin kamala ajatus että katoan vaan ihan kuin en koskaan olisi ollutkaan täällä. Elämäni oli merkityksetön kuten kaikkien muidenkin. Miljoonat vuodet ilman tajuntaa, ei koskaan enää elämää. Ei mitään koskaan. Eli kuolema on sama kuin maailmanloppu tai universumin loppu. SE on henkilökohtainen loppu. Hirveä ajatus. Katoan vain johonkin äärettömyyteen kuten lapsenikin ja vanhempani ja puolisoni. Ei koskaan enää naurua tai mitään valon pilkahdusta missään. Ja vaikka en tiedostaisi sitä niin silti se ajatus tuntuu kauhealta. Ja aivan varmasti monet tiedostavat sen kuollessa...luulen ainakin. 

Näitä vaihtoehtoja kun tässä pyörittelee niin ei tiedä mihin sitä uskoo tai luottaa....tai mitä edes haluaisi?

Paras on kun ei vaan ajattele koko asiaa, mutta aina välillä se iskee juuri silloin kun kaikki on hyvin, tämä ei ole ikuista. Se pelko, että tämä ei kestä. Mikään ei kestä. Meillä ei ole mitään tarkoitusta täällä. Ainut mikä meille on tärkeää on tämä hetki ja kohta se on ohi. 

Olen syönyt lääkkeitä ahdistukseen ja ne auttaa hetkellisesti mutta ei ne vie pois niitä asioita mitkä elämässä on pielessä. Ainut mikä vie on kieltäminen, ei ajattele. Olen myös ollut psykoosissa ja siihen liittyi juuri se tunne kuolemisesta ja yksin jäämisestä. Että olen syntinen ja joudun yksin helvettiin ja kaikki muut pääsee täältä pois. Kukaan ei muista minua ja kaikki unohtavat. Koska en ollut tärkeä, niin ja taivaassa ei ole muistia. Niin ja joku pitää uhrata että muilla olisi asiat hyvin. Psykoosissa tunsin että se oli se totuus. Että minun pitää jäädä maapallolle yksin vaeltamaan ikuiseen pimeyteen. MInun pitää katsoa miten viimeinenkin valo ja aurinko sammuu..tämä oli minulle se totuus psykoosissa. Nyt tiedän että se kuuluu tautiin...se ei ollut totuus. Mutta silti minussa joku osa pelkää sitä että mitä jos se onkin kohtaloni? Mitä jos joku pitääkin uhrata muiden vuoksi? 

Pelkään kuolemista ja kuolemaa ihan hirvästi eikä siihen tunnu auttavan mikään. Sitä ei voi valita kuoleeko vai ei. Kukaan ei voi minulle saada tunnetta turvallisesta kuolemisesta tai turvallisesta lopusta. En pysty hallitsemaan sitä. 

ap