Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
12v v tyttö haluaa vain maata kännykällä huoneessaan ja syödä, kuulemma ihan parasta maailmassa on tubettajat ja ruoka!
29.06.2020 |
Pihalle on ostettu trampoliini mutta alkuhuuman jälkeen ei ole siinä pomppinut. Leikkipuistoihin ei tahdo mennä, kun ei jaksa ajaa pyörällä ja samasta syystä ei myöskään lähde uimaan ellei saa autokyytiä. Ystäviä ei oikein ole, menee lukkoon ja alkaa mumista sekä järsiä kynsiään jos joku tekee tuttavuutta. Ennen ystäviä oli, paljonkin mutta jostain syystä nämä ystävyydet sammuivat ja entiset kaverit ovat kuulemma ihan tyhmiä.
Olen huolissani tuosta että vain makaa ja syö! Silloin kun on ruoka-aika ei ole nälkä, mutta sitten käy koko ajan hakemassa leipää ja leikkeitä huoneeseensa. Omaa rahaa jos on, niin käy ostamassa keksejä tai sipsejä. Huoneesa roskis pursuaa tyhjiä keksipaketteja, mehupurkkeja, suklaapatukan kääreitä... Miehen kanta asiaan on, että antaa kasvavan lapsen syödä.
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
Tässä on jälleen hyvä esimerkki pieleen menneestä kasvatuksesta. Minkäänlaisia virikkeitä ja yhteisiä harrastuksia vanhempien kanssa ei lapsuudessa ole ollut ja nyt sitten niitetään sitä viljaa, mitä on lapsuudessa kylvetty.
Pöh! Mun äitini valitti 80-luvulla jatkuvasti, miksi vaan luen kirjoja kotona koko ajan. Yritti hommata minulle väkisin harrastuksia, pianotunnilla kävin. Kavereistakin - tai niiden puutteesta - äiti murehti, mutta minulla oli yksi oikeasti hyvä ystävä ja se oli tarpeeksi. Hänkin tykkäsi lukea, joten keskustelimme kirjoista :-)
Minusta tuli normaali aikuinen. Minulla on yliopistotutkinto, työ, oma perhe ja asunto. Äitini oli ekstrovertti, minä intrompi tapaus, joten äiti ei vain tajunnut luonteenpiirteitäni. Olen edelleen itsekseni kotona viihtyvää sorttia, mitä nyt töissä käyn ja se riittää sosiaalisuudeksi vallan hyvin. Etätyöt olisivat ihana asia. Harrastan lukemista, luovia hommia, lenkkeilyä ja salia (yksin taas). Tykkään olla omissa oloissani.
Nautin koronaeristyksestä :-D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.
Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.
Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla, ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..
Ap
No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.
Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.
Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.
Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.
Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.
Mitä "rajaa" ei ole olemassa mikäli lapsi pystyy kävelemään sen yli siten, että alkaa huutaa. Oikea raja vaatii myös sen kurinpidon millä sen ylittäminen estetään.
Yksinäisyyteenkään ei voi puuttua käytännössä muuten kuin siten, että pakolla ohjaa lapsen muuhun käytökseen kuin siihen nettiriippuvaisuuteen. Ei vanhempi voi pakottaa ketään toista lasta omalle lapselleen kaveriksi.
Pointti onkin siinä, että lapsen tukeminen ja kasvatus ei ole sillä hoidettu, että vanhempi ottaa puhelimen pois ja lapsi huutaa aikansa. Siitä se työ vasta alkaa. Ap:n lapsella lienee sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta, jota pakenee syömällä ja puhelimella roikkumalla. Ne eivät katoa, vaikka puhelin lähtisi. 12-vuotias on vielä lapsi ja tarvitsee aikuisen tukea näiden solmujen avaamiseksi. Pelkkä huudattaminen ja puhelimen poisottaminen ei riitä.
Etkö ymmärrä, että netti- ja herkkuriippuvuus itsessään synnyttävät "sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta"? Aika todennäköistä on, että ne itseasiassa ovat näiden lapsen ongelmien ainut syy.
Toki, mutta riippuvuutta tarvitsee hoitaa kokonaisvaltaisesti lasta ja arjen rutiineja tukemalla, pelkkä puhelimen ottaminen pois ei riitä. Jos 12-vuotias käyttäisi huumeita, sinäkin varmaan ymmärtäisit ettei pelkkä fyysisen riippuvuuden hoitaminen riitä lapsen hoitamiseksi kuntoon.
Huumeriippuvuus on kemiallinen riippuvuus. Ei se ole rinnastettavissa tähän.
Muutenkin on aistittavissa, että ihmeellisesti pelkäät sitä, että lapsella on paha mieli. Ikään kuin lapsi menisi rikki siitä tai että pahan mielen tuottaminen lapselle olisi jonkin "lapsen oikeuden" vastaista. Tilalle tarjoat sitten liibalaabaa ja hienoja sanoja.
Lapsella saa olla paha mieli ja lapselle saa tulla paha mieli rajojen asettamisesta. Vanhemman tehtävä on asettaa rajat JA tukea lasta sen jälkeenkin. Siksi pelkkä neuvo "puhelin pois" ei riitä ja on laiskan vanhemman puhetta siinä missä rajattomuuskin. Pahimmillaan tiukasti rajoitettu ja ilman tukea jäänyt lapsi kapinoi tiukkoja rajoja vastaan somettamalla salaa tai hakeutumalla vielä haitallisempien ajanviettotapojen pariin.
Jos olet katsonut Supernannyä, niin siinäkin tarjotaan rajojen ja rutiinien asettamisen vastapainoksi palkintoja, rakkautta ja yhteistä tekemistä.
Vanhemmuus on raskasta, jos haluaa kasvattaa tasapainoisia, terveitä ja hyvinvoivia lapsia. Pelkkä "kuri" ja "rankaiseminen" ei siihen riitä, vaikka terveet rajat ovatkin osa kokonaisuutta.
Mietitäänpä mikä on "rajan" ja "kurin" ero. Raja on viiva maassa jonka suhteen on sanottu, että sitä ei saa ylittää. Kuri taas on sitä, että viivan sijasta paikalta löytyy piikkilanka-aita ja rajavartijat.
Siirtyminen kurin pitämisestä rajojen asettamiseen on aikaansaanut tämän päivän lapsissa juuri täsmälleen sen mitä voi ajatellakin. Eli lapset ovat alkaneet mieltää asian niin, ettei oikeita pakkoja ole vaan on vain erilaisia suosituksia ja mielipiteitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.
Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.
Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla, ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..
Ap
No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.
Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.
Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.
Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.
Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.
Mitä "rajaa" ei ole olemassa mikäli lapsi pystyy kävelemään sen yli siten, että alkaa huutaa. Oikea raja vaatii myös sen kurinpidon millä sen ylittäminen estetään.
Yksinäisyyteenkään ei voi puuttua käytännössä muuten kuin siten, että pakolla ohjaa lapsen muuhun käytökseen kuin siihen nettiriippuvaisuuteen. Ei vanhempi voi pakottaa ketään toista lasta omalle lapselleen kaveriksi.
Pointti onkin siinä, että lapsen tukeminen ja kasvatus ei ole sillä hoidettu, että vanhempi ottaa puhelimen pois ja lapsi huutaa aikansa. Siitä se työ vasta alkaa. Ap:n lapsella lienee sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta, jota pakenee syömällä ja puhelimella roikkumalla. Ne eivät katoa, vaikka puhelin lähtisi. 12-vuotias on vielä lapsi ja tarvitsee aikuisen tukea näiden solmujen avaamiseksi. Pelkkä huudattaminen ja puhelimen poisottaminen ei riitä.
Etkö ymmärrä, että netti- ja herkkuriippuvuus itsessään synnyttävät "sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta"? Aika todennäköistä on, että ne itseasiassa ovat näiden lapsen ongelmien ainut syy.
Toki, mutta riippuvuutta tarvitsee hoitaa kokonaisvaltaisesti lasta ja arjen rutiineja tukemalla, pelkkä puhelimen ottaminen pois ei riitä. Jos 12-vuotias käyttäisi huumeita, sinäkin varmaan ymmärtäisit ettei pelkkä fyysisen riippuvuuden hoitaminen riitä lapsen hoitamiseksi kuntoon.
Huumeriippuvuus on kemiallinen riippuvuus. Ei se ole rinnastettavissa tähän.
Muutenkin on aistittavissa, että ihmeellisesti pelkäät sitä, että lapsella on paha mieli. Ikään kuin lapsi menisi rikki siitä tai että pahan mielen tuottaminen lapselle olisi jonkin "lapsen oikeuden" vastaista. Tilalle tarjoat sitten liibalaabaa ja hienoja sanoja.
Lapsella saa olla paha mieli ja lapselle saa tulla paha mieli rajojen asettamisesta. Vanhemman tehtävä on asettaa rajat JA tukea lasta sen jälkeenkin. Siksi pelkkä neuvo "puhelin pois" ei riitä ja on laiskan vanhemman puhetta siinä missä rajattomuuskin. Pahimmillaan tiukasti rajoitettu ja ilman tukea jäänyt lapsi kapinoi tiukkoja rajoja vastaan somettamalla salaa tai hakeutumalla vielä haitallisempien ajanviettotapojen pariin.
Jos olet katsonut Supernannyä, niin siinäkin tarjotaan rajojen ja rutiinien asettamisen vastapainoksi palkintoja, rakkautta ja yhteistä tekemistä.
Vanhemmuus on raskasta, jos haluaa kasvattaa tasapainoisia, terveitä ja hyvinvoivia lapsia. Pelkkä "kuri" ja "rankaiseminen" ei siihen riitä, vaikka terveet rajat ovatkin osa kokonaisuutta.
Mietitäänpä mikä on "rajan" ja "kurin" ero. Raja on viiva maassa jonka suhteen on sanottu, että sitä ei saa ylittää. Kuri taas on sitä, että viivan sijasta paikalta löytyy piikkilanka-aita ja rajavartijat.
Siirtyminen kurin pitämisestä rajojen asettamiseen on aikaansaanut tämän päivän lapsissa juuri täsmälleen sen mitä voi ajatellakin. Eli lapset ovat alkaneet mieltää asian niin, ettei oikeita pakkoja ole vaan on vain erilaisia suosituksia ja mielipiteitä.
Sua vissiin kuritettiin lapsena kun et millään ymmärrä, että pelkkä kuri (mitä se edes tarkoittaa?) ei ole vastaus kasvatusongelmiin.
Tää kurikeskustelu on kuin lastenkasvatuksen "rajat kiinni". Kuvitellaan että lapset on sillä kasvatettu kun "pidetään kuri" ja rangaistaan lapset ruotuun. Populistisia ja yksinkertaistettuja vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, lapsista viis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.
Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.
Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla, ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..
Ap
No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.
Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.
Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.
Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.
Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.
Mitä "rajaa" ei ole olemassa mikäli lapsi pystyy kävelemään sen yli siten, että alkaa huutaa. Oikea raja vaatii myös sen kurinpidon millä sen ylittäminen estetään.
Yksinäisyyteenkään ei voi puuttua käytännössä muuten kuin siten, että pakolla ohjaa lapsen muuhun käytökseen kuin siihen nettiriippuvaisuuteen. Ei vanhempi voi pakottaa ketään toista lasta omalle lapselleen kaveriksi.
Pointti onkin siinä, että lapsen tukeminen ja kasvatus ei ole sillä hoidettu, että vanhempi ottaa puhelimen pois ja lapsi huutaa aikansa. Siitä se työ vasta alkaa. Ap:n lapsella lienee sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta, jota pakenee syömällä ja puhelimella roikkumalla. Ne eivät katoa, vaikka puhelin lähtisi. 12-vuotias on vielä lapsi ja tarvitsee aikuisen tukea näiden solmujen avaamiseksi. Pelkkä huudattaminen ja puhelimen poisottaminen ei riitä.
Etkö ymmärrä, että netti- ja herkkuriippuvuus itsessään synnyttävät "sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta"? Aika todennäköistä on, että ne itseasiassa ovat näiden lapsen ongelmien ainut syy.
Toki, mutta riippuvuutta tarvitsee hoitaa kokonaisvaltaisesti lasta ja arjen rutiineja tukemalla, pelkkä puhelimen ottaminen pois ei riitä. Jos 12-vuotias käyttäisi huumeita, sinäkin varmaan ymmärtäisit ettei pelkkä fyysisen riippuvuuden hoitaminen riitä lapsen hoitamiseksi kuntoon.
Huumeriippuvuus on kemiallinen riippuvuus. Ei se ole rinnastettavissa tähän.
Muutenkin on aistittavissa, että ihmeellisesti pelkäät sitä, että lapsella on paha mieli. Ikään kuin lapsi menisi rikki siitä tai että pahan mielen tuottaminen lapselle olisi jonkin "lapsen oikeuden" vastaista. Tilalle tarjoat sitten liibalaabaa ja hienoja sanoja.
Lapsella saa olla paha mieli ja lapselle saa tulla paha mieli rajojen asettamisesta. Vanhemman tehtävä on asettaa rajat JA tukea lasta sen jälkeenkin. Siksi pelkkä neuvo "puhelin pois" ei riitä ja on laiskan vanhemman puhetta siinä missä rajattomuuskin. Pahimmillaan tiukasti rajoitettu ja ilman tukea jäänyt lapsi kapinoi tiukkoja rajoja vastaan somettamalla salaa tai hakeutumalla vielä haitallisempien ajanviettotapojen pariin.
Jos olet katsonut Supernannyä, niin siinäkin tarjotaan rajojen ja rutiinien asettamisen vastapainoksi palkintoja, rakkautta ja yhteistä tekemistä.
Vanhemmuus on raskasta, jos haluaa kasvattaa tasapainoisia, terveitä ja hyvinvoivia lapsia. Pelkkä "kuri" ja "rankaiseminen" ei siihen riitä, vaikka terveet rajat ovatkin osa kokonaisuutta.
En ole seurannu Supernannyä niin intensiivisesti, että voisin kommentoida tarkasti, mutta ei kai siinäkään ohjelmassa tehdä vaihtokauppoja tyyliin " jos et käytä kännykkää niin saat xxx"
Silloinhan lapsi oppii saamaan aina jotain.
Elämän kuitenkin pitäisi opettaa mysö kohtaamaan ja sietämään pettymyksiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi lapsella on ylipäätään rahaa ostella sipsejä? Miksi kaapeista löytyy herkkuja ja sipsejä, joita viedä salaa huoneeseen? Miksette rajoita ruutuaikaa?
Jos lapsi ei syö ruoka-ajalla kunnon ruokaa, niin sitten ei syö ollenkaan. Tuossa iässä opitaan tärkeitä sosiaalisia taitoja ja kroppakin tarvitsee liikuntaa normaaliin kehittymiseen.
Varmaan 30 vuoden päästä traumat siitä että nuoruus mennyt ruudun tuijottamiseen ja sitten vanhempien syyttely kun pelit ja vehkeet jo tuolloin aivan muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.
Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.
Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla, ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..
Ap
No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.
Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.
Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.
Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.
Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.
Mitä "rajaa" ei ole olemassa mikäli lapsi pystyy kävelemään sen yli siten, että alkaa huutaa. Oikea raja vaatii myös sen kurinpidon millä sen ylittäminen estetään.
Yksinäisyyteenkään ei voi puuttua käytännössä muuten kuin siten, että pakolla ohjaa lapsen muuhun käytökseen kuin siihen nettiriippuvaisuuteen. Ei vanhempi voi pakottaa ketään toista lasta omalle lapselleen kaveriksi.
Pointti onkin siinä, että lapsen tukeminen ja kasvatus ei ole sillä hoidettu, että vanhempi ottaa puhelimen pois ja lapsi huutaa aikansa. Siitä se työ vasta alkaa. Ap:n lapsella lienee sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta, jota pakenee syömällä ja puhelimella roikkumalla. Ne eivät katoa, vaikka puhelin lähtisi. 12-vuotias on vielä lapsi ja tarvitsee aikuisen tukea näiden solmujen avaamiseksi. Pelkkä huudattaminen ja puhelimen poisottaminen ei riitä.
Etkö ymmärrä, että netti- ja herkkuriippuvuus itsessään synnyttävät "sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta"? Aika todennäköistä on, että ne itseasiassa ovat näiden lapsen ongelmien ainut syy.
Toki, mutta riippuvuutta tarvitsee hoitaa kokonaisvaltaisesti lasta ja arjen rutiineja tukemalla, pelkkä puhelimen ottaminen pois ei riitä. Jos 12-vuotias käyttäisi huumeita, sinäkin varmaan ymmärtäisit ettei pelkkä fyysisen riippuvuuden hoitaminen riitä lapsen hoitamiseksi kuntoon.
Huumeriippuvuus on kemiallinen riippuvuus. Ei se ole rinnastettavissa tähän.
Muutenkin on aistittavissa, että ihmeellisesti pelkäät sitä, että lapsella on paha mieli. Ikään kuin lapsi menisi rikki siitä tai että pahan mielen tuottaminen lapselle olisi jonkin "lapsen oikeuden" vastaista. Tilalle tarjoat sitten liibalaabaa ja hienoja sanoja.
Lapsella saa olla paha mieli ja lapselle saa tulla paha mieli rajojen asettamisesta. Vanhemman tehtävä on asettaa rajat JA tukea lasta sen jälkeenkin. Siksi pelkkä neuvo "puhelin pois" ei riitä ja on laiskan vanhemman puhetta siinä missä rajattomuuskin. Pahimmillaan tiukasti rajoitettu ja ilman tukea jäänyt lapsi kapinoi tiukkoja rajoja vastaan somettamalla salaa tai hakeutumalla vielä haitallisempien ajanviettotapojen pariin.
Jos olet katsonut Supernannyä, niin siinäkin tarjotaan rajojen ja rutiinien asettamisen vastapainoksi palkintoja, rakkautta ja yhteistä tekemistä.
Vanhemmuus on raskasta, jos haluaa kasvattaa tasapainoisia, terveitä ja hyvinvoivia lapsia. Pelkkä "kuri" ja "rankaiseminen" ei siihen riitä, vaikka terveet rajat ovatkin osa kokonaisuutta.
En ole seurannu Supernannyä niin intensiivisesti, että voisin kommentoida tarkasti, mutta ei kai siinäkään ohjelmassa tehdä vaihtokauppoja tyyliin " jos et käytä kännykkää niin saat xxx"
Silloinhan lapsi oppii saamaan aina jotain.
Elämän kuitenkin pitäisi opettaa mysö kohtaamaan ja sietämään pettymyksiä
Ei tietenkään käydä kauppaa eikä kukaan täällä niin neuvokaan. Vaan että sen rajojen asettamisen lisäksi kannustetaan lasta muiden puuhien pariin, opetetaan rutiineja, vietetään aikaa yhdessä, tuetaan ja kuunnellaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä on jälleen hyvä esimerkki pieleen menneestä kasvatuksesta. Minkäänlaisia virikkeitä ja yhteisiä harrastuksia vanhempien kanssa ei lapsuudessa ole ollut ja nyt sitten niitetään sitä viljaa, mitä on lapsuudessa kylvetty.
Pöh! Mun äitini valitti 80-luvulla jatkuvasti, miksi vaan luen kirjoja kotona koko ajan. Yritti hommata minulle väkisin harrastuksia, pianotunnilla kävin. Kavereistakin - tai niiden puutteesta - äiti murehti, mutta minulla oli yksi oikeasti hyvä ystävä ja se oli tarpeeksi. Hänkin tykkäsi lukea, joten keskustelimme kirjoista :-)
Minusta tuli normaali aikuinen. Minulla on yliopistotutkinto, työ, oma perhe ja asunto. Äitini oli ekstrovertti, minä intrompi tapaus, joten äiti ei vain tajunnut luonteenpiirteitäni. Olen edelleen itsekseni kotona viihtyvää sorttia, mitä nyt töissä käyn ja se riittää sosiaalisuudeksi vallan hyvin. Etätyöt olisivat ihana asia. Harrastan lukemista, luovia hommia, lenkkeilyä ja salia (yksin taas). Tykkään olla omissa oloissani.
Nautin koronaeristyksestä :-D
Tilanteesi oli erilainen. Söitkö jatkuvasti? Sinulla oli kuitenkin yksi hyvä ystävä. Aloittajan jutusta tuli käsitys, ettei lapsella ole yhtään ystävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettava tapaus, mutta "makaa kännykällä"? :D
oletko miettinyt, että lapsi on masentunut. Itse olin tuossa iässä pahasti masentunut ja käyttäydyin ihan samalla tavalla. Somen tilalla oli tv ja musiikki.
Alue: Aihe vapaa
Lapsella saa olla paha mieli ja lapselle saa tulla paha mieli rajojen asettamisesta. Vanhemman tehtävä on asettaa rajat JA tukea lasta sen jälkeenkin. Siksi pelkkä neuvo "puhelin pois" ei riitä ja on laiskan vanhemman puhetta siinä missä rajattomuuskin. Pahimmillaan tiukasti rajoitettu ja ilman tukea jäänyt lapsi kapinoi tiukkoja rajoja vastaan somettamalla salaa tai hakeutumalla vielä haitallisempien ajanviettotapojen pariin.
Jos olet katsonut Supernannyä, niin siinäkin tarjotaan rajojen ja rutiinien asettamisen vastapainoksi palkintoja, rakkautta ja yhteistä tekemistä.
Vanhemmuus on raskasta, jos haluaa kasvattaa tasapainoisia, terveitä ja hyvinvoivia lapsia. Pelkkä "kuri" ja "rankaiseminen" ei siihen riitä, vaikka terveet rajat ovatkin osa kokonaisuutta.