Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (72)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Laittaisin sellaiset säännöt, että joka päivä pitää liikkua vaikka 1 h yhteensä, lukea tai tehdä jotain hyödyllistä 1 h, nukkua kunnon yöunet ja syödä 5 terveellistä ateriaa. Ja niiden ulkopuolella tehköön "mitä lystää" järjen rajoissa tietenkin. Jos lapsi on kovin yksinäinen niin en veisi puhelinta kokonaan pois, some paikkaa jonkin verran puuttuvia sosiaalisia suhteita ja voi olla ujolle ja yksinäiselle hyväksikin. Kuitenkin niitä hyviä ja terveellisiä asioita pitää olla arjessa myös, ilman terveellisiä rutiineja lapsi on lihomisriskissä. Ja keksisin kivoja yhteisiä juttuja - lautapelit, pihapelit, leffat - joita myös lapsen kanssa päivittäin kehiin.

Tsemppiä ap! Olet hyvä vanhempi kun mietit, miten auttaisit lastasi etkä vain jätä häntä yksin kun on kerran tyytyväinen ja poissa silmistä.

Vierailija

Täällä sama. Tilanne riistäytyi käsistä koronan aikana, kun rajoitteet laitteista (puhelin ja tabletti) piti ottaa pois, jotta pystyy tekemään kouluhommia. Ja kun muut tekivät etätöitä ja isosisarukset pidempää koulupäivää, mentiin sieltä missä aita matalin ja sai katsella rajoituksetta, että talossa pysyi rauha. Kavereillekaan ei päässyt, varsinkin kun paras kaveri kuuluu riskiryhmään ja vasta nyt ovat sallineet kaverivierailut.

Nyt haasteena on, että toinen isosisaruksista sairastui vakavasti ja hänen kanssaan on mennyt viime aikoina paljon aikaa ja voimia. Joten nuorin on jäänyt paitsioon. Onneksi nyt voi taas tavata isovanhempia ja siellä saa huomiota tarpeeksi eikä netti kiinnosta samalla tavalla.

Eli selkeästi tekemisen puute ajaa netin pariin ja sieltä onkin sitten vaikea irrottautua.

Myös herkkujen syöminen on lisääntynyt. Siihen on koitettu puuttua sillä että itse ei saa enää ostaa mitää syötävää ja kotiin ei enää tuoda kuin herkkupäivänä herkkuja.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tässä on jälleen hyvä esimerkki pieleen menneestä kasvatuksesta. Minkäänlaisia virikkeitä ja yhteisiä harrastuksia vanhempien kanssa ei lapsuudessa ole ollut ja nyt sitten niitetään sitä viljaa, mitä on lapsuudessa kylvetty. 

Jaa meidänkö lapsuudessa vanhemmat harrasti lasten kanssa yhdessä ja huolehti virikkeistä? Lol!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.

Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.

Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla,  ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..

Ap

Miksette mene uimaan? Eihän tuon ikäiset ole kiinnostuneita menemään vanhempiensa kanssa pyörälenkille tai kirjastoon, jestas sentään! Meillä on lapset 12 v., 15 v. ja 17 v., joten kokemusta on. Käymme yhdessä kesällä huvipuistoissa (esim. Särkänniemi, Lintsi, Tykkimäki). Aina ovat nuoret tähän mennessä lähteneet mielellään. Lintsilläkään ei vedetä mitään överiherkkuja, vaan käydään esim. pitsalla tai hisseillä ja sen lisäksi ostetaan vissyä, ehkä pehmis. Meillä on ollut aina selvät säännöt, ettei mitään herkkuövereitä, vaikka huvipäivää vietetäänkin. Nuorimmaisen kanssa kävin viime viikolla kotieläinpihalla retkellä, koska rakastaa eläinten rapsuttelua ja menemme taas viikonloppuna, eri paikkaan tosin. Keskimmäinen nuorista on nyt innostunut sup-lautailusta. Esim. sunnuntaina me muut uintiin rantsulla ja hän suppaili. Ostin laudan käytettynä 80 eurolla, joten oli kohtuullinen hankinta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Teini-ikä.

Vaikka olisi kuinka teini-ikä, niin ei silti pidä vaan katsella vierestä, jos lapsi on nettiriippuvainen ja sitä paitsi osoittaa selviä syrjäytymisen oireita. Teini-ikäinenkään ei hyödy siitä mitenkään, että hän ajautuu vaikeuksiin.

Vierailija

Itse en ole asiantuntija, mutta ehkä ahdistunut ja sosiaalisesti vaivautunut lapsi on tunnesyömäri. Kertomasi mukaan suhde ruokaan vaikuttaa vaikealta ja kannattaa jollain tavoin tarkkailla/ohjailla terveempään ruokakäsitykseen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.

Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.

Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla,  ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..

Ap

No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.

Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.


Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.

Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.

Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.

Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.

Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla,  ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..

Ap

No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.

Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.


Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.

Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.

Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.

Mitä "rajaa" ei ole olemassa mikäli lapsi pystyy kävelemään sen yli siten, että alkaa huutaa. Oikea raja vaatii myös sen kurinpidon millä sen ylittäminen estetään.

Yksinäisyyteenkään ei voi puuttua käytännössä muuten kuin siten, että pakolla ohjaa lapsen muuhun käytökseen kuin siihen nettiriippuvaisuuteen. Ei vanhempi voi pakottaa ketään toista lasta omalle lapselleen kaveriksi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.

Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.

Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla,  ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..

Ap

No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.

Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.


Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.

Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.

Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.

Digihyvinvointi... Voi lässynlää. Millä sosiaalitoimen konsulttiluennolla opit tuonkin sanan?

Vierailija

Miksei lapsilla ole nykyään mitään rajoja? Kyllä lapset ottavat omavapauksia jos koskaan ei rajoiteta. Oma 12-vuotias poika olisi varmaan koko ajan kännykällä tai pelaamassa jos vanhemmat eivät rajoittaisi tätä toimintaa. Kännykkään on asennettu sovellus  (familylink) johon on määritelty tunti kännyaikaa per päivä. Enempää aikaa ei tule ilman hyvää syytä ja tämän ajan puitteissa on suunniteltava oman puhelimen käyttö. Pelipäivä on kerran viikossa, silloin saa pelata rajattomasti. Toisinaan joustetaan, jos on ollut ahkera esim. kotitöissä, niin sillä voi ansaita lisää peliaikaa jollekin toiselle päivälle. Tietokoneella ei vapaa-ajalla juurikaan ole, sitä käytetään lähinnä hyödylliseen puhaan, koulutöihin tms. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.

Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.

Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla,  ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..

Ap

No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.

Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.


Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.

Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.

Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.

Mitä "rajaa" ei ole olemassa mikäli lapsi pystyy kävelemään sen yli siten, että alkaa huutaa. Oikea raja vaatii myös sen kurinpidon millä sen ylittäminen estetään.

Yksinäisyyteenkään ei voi puuttua käytännössä muuten kuin siten, että pakolla ohjaa lapsen muuhun käytökseen kuin siihen nettiriippuvaisuuteen. Ei vanhempi voi pakottaa ketään toista lasta omalle lapselleen kaveriksi.


Pointti onkin siinä, että lapsen tukeminen ja kasvatus ei ole sillä hoidettu, että vanhempi ottaa puhelimen pois ja lapsi huutaa aikansa. Siitä se työ vasta alkaa. Ap:n lapsella lienee sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta, jota pakenee syömällä ja puhelimella roikkumalla. Ne eivät katoa, vaikka puhelin lähtisi. 12-vuotias on vielä lapsi ja tarvitsee aikuisen tukea näiden solmujen avaamiseksi. Pelkkä huudattaminen ja puhelimen poisottaminen ei riitä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.

Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.

Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla,  ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..

Ap

No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.

Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.


Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.

Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.

Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.

Digihyvinvointi... Voi lässynlää. Millä sosiaalitoimen konsulttiluennolla opit tuonkin sanan?


Naura sinä vaan samalla kun näpyttelet dopamiiniannoksen perässä provoja AV:lle :)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miksei lapsilla ole nykyään mitään rajoja? Kyllä lapset ottavat omavapauksia jos koskaan ei rajoiteta. Oma 12-vuotias poika olisi varmaan koko ajan kännykällä tai pelaamassa jos vanhemmat eivät rajoittaisi tätä toimintaa. Kännykkään on asennettu sovellus  (familylink) johon on määritelty tunti kännyaikaa per päivä. Enempää aikaa ei tule ilman hyvää syytä ja tämän ajan puitteissa on suunniteltava oman puhelimen käyttö. Pelipäivä on kerran viikossa, silloin saa pelata rajattomasti. Toisinaan joustetaan, jos on ollut ahkera esim. kotitöissä, niin sillä voi ansaita lisää peliaikaa jollekin toiselle päivälle. Tietokoneella ei vapaa-ajalla juurikaan ole, sitä käytetään lähinnä hyödylliseen puhaan, koulutöihin tms. 

Onhan se noinkin, mutta yleensä netistä ja peleistä tulee ongelma lapsille, joilla on muutenkin jo jotain pielessä joko lapsella itsellään tai kotona. Sitten taas perheet, joissa on muutenkin suht terveet ja hyvinvoivat lapset ja kasvatushommat osaavat, tasapainoiset vanhemmat, hoitavat nämäkin rajat kuntoon siinä samassa arjen toimivassa paketissa kuin kaiken muunkin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miksei lapsilla ole nykyään mitään rajoja? Kyllä lapset ottavat omavapauksia jos koskaan ei rajoiteta. Oma 12-vuotias poika olisi varmaan koko ajan kännykällä tai pelaamassa jos vanhemmat eivät rajoittaisi tätä toimintaa. Kännykkään on asennettu sovellus  (familylink) johon on määritelty tunti kännyaikaa per päivä. Enempää aikaa ei tule ilman hyvää syytä ja tämän ajan puitteissa on suunniteltava oman puhelimen käyttö. Pelipäivä on kerran viikossa, silloin saa pelata rajattomasti. Toisinaan joustetaan, jos on ollut ahkera esim. kotitöissä, niin sillä voi ansaita lisää peliaikaa jollekin toiselle päivälle. Tietokoneella ei vapaa-ajalla juurikaan ole, sitä käytetään lähinnä hyödylliseen puhaan, koulutöihin tms. 

Nykylapset ovat niin herkkiä. Elinikäinen trauma tulee pienestäkin vastoinkäymisestä. Tämän vuoksi ei ole esimerkiksi syytä noudattaa isovanhempien kasvatusohjeita, koska heidän aikanaan ihmiset olivat erilaisia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Someaddiktio. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Some on tuon ikäisille lapsille (ja monelle aikuisellekin) kuin huume (en vitsaile -- kaikki on aivokemiassa ja tästä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon). Jokaisella näytön hipaisulla kun ihminen "odottaa" löytävänsä jotain mielenkiintoista tai hauskaa netissä, aivoissa vapautuu hyvänolonhormoneja. Ja mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän se tuntuu pahalta kun sitä ei voi enää tehdä. Aikuisilla tuo pysyy kurissa lähinnä sen takia, että elämässä on vastuita jotka on pakko hoitaa. Jos lapsella ei ole muuta ohjelmaa ja ei ole rajoja, tuo lähtee aivan lapasesta.

Lapselle rajat ja äkkiä ennen kuin menee vieläkin vaikeammaksi tapaukseksi, sanoisin minä.

Jos otan puhelimen pois, itkee ja huutaa pimeässä huoneessa. Korvaavaa tekemistä on vaikea keksiä sillä ei tahdo lähteä kanssani pyörälenkille tai kirjastoon, ei hyppiä trampalla,  ei lukea, ei auttaa ruuanlaitossa, mikään harrastustoiminta ei kiinnosta eikä kavereita ole kuten jo mainitsinkin. Tahtoo vain katsoa Roni Bacckia suu täynnä juustoa. ..

Ap

No ei se varmasti loputtomiin jaksa huutaa, eikä myöskään rikki mene vaikka huutaisi. Eli: luovutat liian helpolla mitä tulee tytön kasvatukseen.

Neuvoni on, että annat sen huutaa niin kauan, kunnes se kyllästyy siellä pimeässä huoneessa itkemiseen ja huutamiseen ja sen sijaan keksii itselleen jotain muuta tekemistä. Lasta voi myös rangaista turhasta huutamisesta ja kiukkuamisesta, mikä yleensä nopeuttaa sen huutamisen loppumista, koska silloin huutaminen on hänelle entistä epämukavampaa.


Ei vanhemman tehtävä ole rangaista lasta siitä, että tämä on kyvytön vastustamaan nykypäivän helppoja mielihyvänlähteitä, jotka on tarkalleen viritetty koukuttamaan ihmisaivot. Lapsi on lapsi eikä osaa itse. Vanhempi asettaa rajat, ohjaa ja kannustaa.

Jos puhelin otetaan vaan pois niin pahimmillaan sen käyttö riistäytyy käsistä heti tilaisuuden tullen.

Viisas vanhempi opettaa lapsensa rajoittamaan ja ohjaamaan omaa puhelimenkäyttöään ilman rangaistuksia. Digihyvinvoinnista huolehtiminen on kasvavalle sukupolvelle elintärkeä taito, eikä sitä opita ottamalla puhelin pois ja huudattamalla lasta, vaikka ennenkin hiihdettiin kesäisin marjatilalle pelkät kävyt jalkojen suojana. Käytön rajoittaminen on vain osa pakettia; esim. Ap:n lapsella on selvästi muutakin meneillään kuin pelkkä puhelimen käyttö (esim. yksinäisyys). Niihinkin pitää vanhemman puuttua. Huudattaminen on laiskan vanhemman tie.

Mitä "rajaa" ei ole olemassa mikäli lapsi pystyy kävelemään sen yli siten, että alkaa huutaa. Oikea raja vaatii myös sen kurinpidon millä sen ylittäminen estetään.

Yksinäisyyteenkään ei voi puuttua käytännössä muuten kuin siten, että pakolla ohjaa lapsen muuhun käytökseen kuin siihen nettiriippuvaisuuteen. Ei vanhempi voi pakottaa ketään toista lasta omalle lapselleen kaveriksi.


Pointti onkin siinä, että lapsen tukeminen ja kasvatus ei ole sillä hoidettu, että vanhempi ottaa puhelimen pois ja lapsi huutaa aikansa. Siitä se työ vasta alkaa. Ap:n lapsella lienee sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta, jota pakenee syömällä ja puhelimella roikkumalla. Ne eivät katoa, vaikka puhelin lähtisi. 12-vuotias on vielä lapsi ja tarvitsee aikuisen tukea näiden solmujen avaamiseksi. Pelkkä huudattaminen ja puhelimen poisottaminen ei riitä.

Etkö ymmärrä, että netti- ja herkkuriippuvuus itsessään synnyttävät "sosiaalisia haasteita ja jonkinlaista ahdistusta"? Aika todennäköistä on, että ne itseasiassa ovat näiden lapsen ongelmien ainut syy.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla