Miten pääsee siitä tunteesta kun

Olen viimeisen kahden vuoden aikana joutunut tosissaan pysähtymään paikoilleni ja menemään itseeni ja hyväksymään itsestäni asioita, joita en haluaisi myöntää. 

Kuitenkin tuo yksinjäämisentunne kulkee jatkuvasti mukana ja tuntuu ettei perheenjäsenet juuri välitä siitä missä pohjamudissa olen rypenyt itseni kanssa tai minkäluontoisia ongelmia mulla ihan oikeasti on nyt ja ollut aina ja joiden kanssa tulen varmaan ikuisesti kamppailemaan. 

Olen alkanut miettiä onko mulla jotenkin vääristynyt käsitys siitä millä tavalla rakkaus pitäisi ilmentyä. 

Olen kriisissä, umpikujassa, enkä osaa räpiköidä täältä pois kun en tiedä miten, mihin suuntaan, mikä on hyvä. Olen saanut ammattiapuakin, joka on auttanut paljonkin, mutta se ei silti perheenjäsenieni suhteen ole auttanut asiaan. 

Mietin koko ajan mitä teen väärin ja tunteilleni en kuitenkaan mitään voi.

Onko näistä asioista vaikea puhua? Tuleeko tästä tekstistä sellainen olo ettei tiedä mitä sanoa? 

-ap edelleen.

up

Ilmeisesti tämä on vaikea keskustelunaihe kun kukaan ei tule edes haukkumaan.

Sulla on todella vääristynyt käsitys siitä miten rakkauden pitäisi ilmentyä, jos luulet että sen on tultava itsesi ulkopuolelta.

Kukaan muu ei pidä puoliasi, sun on tehtävä se itse. Ole itsesi puolella. Ala itse rakastaa itseäsi sisältäpäin.

Joskus ympärillä muut on aivan yhtä pihalla ja avuttomia omien asioidensa kanssa, ja heihin ei voi vaikuttaa. Vain itseen voi.

Keitä nämä perheenjäsenet on? Aviomies, lapset? Vai vanhemmat, sisarukset? Millä tavalla se ilmenee, että he eivät mielestäsi välitä?

Tärkeintä on, että opettelet välittämään itsestäsi. Se on se peruskallio, johon sinun pitää tukeutua.

Yksin jäämisen ja ulkopuolisuuden tunne, tai tunne siitä, ettei kukaan välitä, on hyvin yleinen kokemus. En mitätöi tunteitasi, mutta usein tuo kokemus on vääristynyt tai liioiteltu. Se ei tietenkään poista sitä, että kokijalle se voi olla hyvin raskasta tai tuskallista.

No kyllä vähän hiljaiseksi vetää. Olen kuitenkin sitä mieltä että kaikilla on oikeus tuntea olevansa tärkeä ja rakastettu, ja jos ei oma perhe vastaa näihin tunteisiin niin ei ole väärin sanoa hyvästi.

Voimia sulle.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti tämä on vaikea keskustelunaihe kun kukaan ei tule edes haukkumaan.

Vastausten vähyys johtuu kryptisestä otsikosta, ei siitä, että tämä olisi aiheena jotenkin huono tai epäkiinnostava :)

Kiitos vastauksista. Tähän päätelmään olen itsekin kyllä päätynyt, että se vika on tässä päässä, koska sama tunne tulee vähän kaikkien kanssa. Syynä varmasti on tuo itsestä välittäminen tai siis se ettei sitä ole tarpeeksi. Vaikka tavallaan sitä pystyy järkevästi näkemään tätä asiaa, niin samalla joku lapsi sisälläni kiukuttelee ja sitä tunnetta on tosi vaikea hallita, varsinkin jos on jotain muutakin vaikeaa menossa elämässä. On minulla päämääränä kuitenkin rakentaa "parempaa minää". 

Se mitä haluaisin, olisi keskustelu näistä vaikeista asioista läheisten kanssa, mutta pelkään, että en osaa olla tarpeeksi vahva, rakentava, aikuinen. Tiedän etten voi vaatia heitä lukemaan ajatuksiani tai ottamaan vastuuta minun huolistani, mutta silti niitä lapsellisia ajatuksia vyöryy päähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti tämä on vaikea keskustelunaihe kun kukaan ei tule edes haukkumaan.

Vastausten vähyys johtuu kryptisestä otsikosta, ei siitä, että tämä olisi aiheena jotenkin huono tai epäkiinnostava :)

hyvä pointti. 

-ap

Yksinäisyttä on erilaista. Se voi olla sosiaalista tai emotionaalista. Näistä voi lukea netistä.

Itselläni on kontaktitäyteinen työpaikka, paljon tuttuja, on ystäviäkin ja parisuhdekin on yleensä ollut. Vähän sukulaisia, mutta ok välit vanhempiin. Minun on kuitenkin vaikea löytää yhteyttä monien ihmisten kanssa ja koen itseni usein yksinäiseksi tämän vuoksi. Koen monet asiat hieman eri tavalla ja kaipaan syvempää yhteyttä kuin useimmat tutut tai perheeni.

Yksinäisyyden kokemus on varmaankin alkanut jo lapsuudessa, kun perheeni ei ollut koskaan läheinen eikä rakastava. Esimerkiksi äitini on hyvin yksityinen eikä juuri välitä seurasta, jonka seurauksena me emme ole koskaan oikein jakaneet mitään asioita tunnepuolella, eikä hän edes soittele minulle. Pyytää kylään ehkä kerran kuussa. Isäni ei edes tätä vähää pidä yhteyttä, vaan ole itse se aloitteen tekijä.

Olen nyt 39 ja etsin aktiivisemmin ihmisiä ympärilleni, joiden kanssa oikeasti klikkaa. Yksinäisyys on hieman helpottanut. 😊