Antakaa vinkkejä omien ajatusmallien muuttamiseen. Miten hyväksyä miehen tyttö, ja hieman tunne-elämältään epävakaa

Alkuun tutustu lapseen kunnolla ja sen jälkeen voit sanoa odota tai nyt teen tämän ja katsotaan sitten. Kun hän luottaa sinuun ja näkee toimintamallisi, niin siitä se lähtee.

Mitä esikoulun ja koulun opettaja sanoo? Asuuko tyttö muuten kokonaan isällään vai mikä on äidin osa lapsensa elämässä? Onko tyttöä koskaan tutkittu, koska vasta sittenhän voidaan puhua mahdollisesta diagnoosista ja saada sen perusteella apuakin.

Kiva, että tytöllä on nyt kaveri, mutta jatkossa kaverisuhteetkin lienevät helpompia, jos tyttö saa tarvitsemaansa apua.

"Hän tarvitsisi itsevarmuutta ja tietoa tai tunnetta, ettei häntä jätetää tai hylätä."

Sinäpä sen sanoit. Jos isä ei osaa kasvattaa, niin huomionhakuisuus johtuu varmaan siitä, että kaipaa kipeästi aikuista elämäänsä rohkaisemaan, kannustamaan ja olemaan tukena. Sinä voit olla se, jos päätät niin. Ei minusta 7-8-v lapsesta pidä ikinä ajatella, ettei aikuisena hänen kanssaan vain "kemiat kohtaa." Ei lapsen ole tarkoitus olla sinulle kaveri, vaan sinun hänelle turvallinen aikuinen, jos olet vakavissasi tuon miehen kanssa, ihan riippumatta tytön tämänhetkisestä käytöksestä.

Ainakin omalla kohdallani jännittyneisyys, ahdistuneisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko ilmeni lapsena levottomuutena ja riehumisena. Nykyäänkin ahdistuneena tai jännittyneenä joudun pitelemään naurua, koska ahdistus minulla vain purkautuu niin.

Jopa mies ei tiedä, miten tuon saisi loppumaan. Tätä on jatkunut nyt vuoden, eikä mies ole sitä mieltä, että missään olisi vikaa. Loukkaantuu joka asiasta ja käytöshäiriöitä kovasti. Kasvatuksella on toki suuri vaikutus, kuinka vakaa ja itsevarma toisest tulee. Tosi raskasta ja ahdistavaa.

Niinhän se on. Itsekin tosin niin epäkypsänä ihmisenä vaikea hyväksyä tilannetta ja harmittaa, kun katsoo muita lapsia, miten he käyttäytyvät ja ovat ns. normaaleja. Tässä kohtaa joo on vielä kaveri tai pari.

Äiti kasvattaa pääsääntöisesti. Isällään lomaviikkoja lukuunottanatta vain joka toinen viikonloppu ja niistäkin äitinsä on alkanut vähentämään.. Lasta ei selkeästi kannusteta lainkaan ja ylisuojellaan vain. Jos itse osaisin olla vahva ja se aikuinen niin varmasti osaisin hänelle puhua ja antaa turvaa. Minusta hän tuntuu sitä nytkin hakevat. Ja tuskin diagnoosia suostutaan todellakaan tekemään ennen kuin se tulee koulussa ilmi.. esim. huonona koulumenestyksenä/ oppimisvaikeuksina.

Vierailija kirjoitti:

Jopa mies ei tiedä, miten tuon saisi loppumaan. Tätä on jatkunut nyt vuoden, eikä mies ole sitä mieltä, että missään olisi vikaa. Loukkaantuu joka asiasta ja käytöshäiriöitä kovasti. Kasvatuksella on toki suuri vaikutus, kuinka vakaa ja itsevarma toisest tulee. Tosi raskasta ja ahdistavaa.

Lapset on lapsia, ja se on heissä se ihanuus ja kirous, että eivät kerta kaikkiaan muutu nappia painamalla. 

Tässä tapauksessa kuulostaa siltä, että lapsi kyllä aistii koko ajan, että hänestä ei pidetä ja häntä pidetään rasitteena, joka ei osaa olla "oikein". Ja mitä enemmän yrität olla antamatta lapselle huomiota/säännöstellä sitä, sen enemmän tyttö sitä tulee kerjäämään ja vaatimaan. Ja jos ei sitä saa, mukaan saattaa jossain kohtaa astua sellaisia aikuisia, joilta sitä saa, mutta todella kovaan hintaan. Tiedän kokemuksesta, juuri tuolla tavoin kohdellut tytöt ovat erityisen helppoja kohteita seksuaalisille hyväksikäyttäjille. Kun kerrankin joku huomaa ja antaa kaiken huomion, ei koko ajan näytä hapanta naamaa ja anna ymmärtää, että kaikki mitä tekee, on väärin.

Myös se ADHD on ihan relevantti epäily, ja sitä voidaan kyllä tutkia jo ekaluokkalaiselta.

Käy kyllä sääliksi tyttöä. Aikuisista kumpikaan ei aidosti välitä ja rakasta.

Voi oireilla vielä vanhempien erosta. Huomionkipeys on ihan normaalia jos miehesi on joku viikonloppuiskä. Pidä omat rajasi mutta ei sinun tarvitse mitään ajatusmalleja lähteä muuttelemaan tai kasvattamaan toisten lasta, ei kuulu sinulle.

Kyse ei ole siitä, etteivät teidän "kemianne kohdanneet",  vaan siitä, ettet sinä et meinaa jaksa vaativaa lasta, varsinkin koska olet herkkä. Olen samanlainen itsekin. Tärkein käytöksen muutosmalli, joka nykyisessä tilanteessa tulisi tapahtua, on se että SINÄ muutat suhtautumistasi (lisää kärsivällisyyttä siis), eikä tyttö tapojaan. Jos/kun tytöllä aikanaan diagnosoidaan adhd tms. niin lääkitys ja ammattilaisten neuvot voivat auttaa tilannetta. Siihen asti ei muuta kuin kärsivällisyyttä isolla koolla.

Ottamalla etäisyyttä ja antamalla isälle ja lapselle tilaa. Kun lapsi on teillä harrasta, tapaa kavereita, lähde matkalle, jne...

Vierailija kirjoitti:

Niinhän se on. Itsekin tosin niin epäkypsänä ihmisenä vaikea hyväksyä tilannetta ja harmittaa, kun katsoo muita lapsia, miten he käyttäytyvät ja ovat ns. normaaleja. Tässä kohtaa joo on vielä kaveri tai pari.

Äiti kasvattaa pääsääntöisesti. Isällään lomaviikkoja lukuunottanatta vain joka toinen viikonloppu ja niistäkin äitinsä on alkanut vähentämään.. Lasta ei selkeästi kannusteta lainkaan ja ylisuojellaan vain. Jos itse osaisin olla vahva ja se aikuinen niin varmasti osaisin hänelle puhua ja antaa turvaa. Minusta hän tuntuu sitä nytkin hakevat. Ja tuskin diagnoosia suostutaan todellakaan tekemään ennen kuin se tulee koulussa ilmi.. esim. huonona koulumenestyksenä/ oppimisvaikeuksina.

ADHD ei tarkoita oppimisvaikeuksia ja huonoa koulumenestystä. Mulla ja pojalla on ADHD, ja kumpikin ollaan aina pärjätty hyvin koulussa. Fiksut pärjää, vaikka päässä pörräisi, jos koulu kiinnostaa kuitenkin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että elämä on paljon helpompaa, kun on asianmukainen diagnoosi.

Sinun ajatusmalleja tässä pitäsi muuttaa. Lapsi on kokenut eron ja siis perusturvallisuuden tunne voi olla mennyttä. Tuttu elämä vietiin ja nyt on joku uusi ihminen elämässä.

Ekaluokkalainen on ihan pieni vielä, ja tavallisessa ydinperheessäkin kasvaneet lapset voivat hyvinkin olla tuollaisia kato kato -tyyppejä vaikka kasvatus olisi ollut ihan sinullekin kelpaavaa. Kaverin lapsi on 11 ja ihan samanlainen, tarvitsee huomiota ja hakee sitä kaikilla keinoilla. Jospa se siitä menisi ohi. Oma lapseni on fyysisesti levoton, ei pysy paikoillaan ikinä. Lapsissa on kaikenlaista kummallisuutta ja sitä pitää kestää.

Sano että ”joo, minä katon, hienosti”. Tai ”kohta katon”, tai ”katoin jo”, tai ”nyt en ehdi kattoa”. Sinun aikuisena nyt pitää oppia luovimaan sen lapsen kanssa eikä miettiä miten saat sitä muutettua. Lapsen epävarmuuteen auttaa se että olet turvallinen läsnäoleva ja kuunteleva aikuinen. Kirjoituksesi perusteella olet arvosteleva ja toisen lapsesta vikoja kaiveleva aikuinen.

Minulla ei ole kokemuksia lapsista ja olen tosiaan hyvin herkkä. Järkytyin suorastaa kun hönet tapasin ensimmäisen kerran. Kauheeta kiljumista ja huutoa ja en osannut vetää rajoja lainkaan. Leikitin tunteja tunteja ja varmaan se tässä kalvaakin. Toki oma väkivaltainen ja aivan natsilapsuus tässä myös vaikuttavat. En pidä levottomuudesta ja rauhattomuudesta lainkaan. Ja kun isä on kasvatuksen suhteen, en mä jaksa kasvattaa.. Haluaa tavallaan vain pitää hauskaa ja naureskelee tämän jokaiselle kommentille ja huonollekin käytökselle. Välillä mietin, että mitä elämä yrittää minulle tällä kaikella kertoa?!? Kasva aikuiseksi ja sopeudu tilanteeseen? Vai opettele lähtemään huonosta suhteesta pois?

Kuinka kauan olette olleet miehen kanssa yhdessä? Kuulemma kestää noin 3 vuotta että uusperhe asettuu kunnolla rooleihinsa ja kaikki tulevat sinuiksi toistensa kanssa. Minun samanikäisellä pojallani meni melkein 4 vuotta että hyväksyi mieheni. Vaikka kaikki tuntuisi normaalilta ja tuntuisi että itse on asettunut hyvin, niin lapsella saattaa olla prosessi vielä kesken. Minun mieheni lapset ovat kovin huomionkipeitä, jatkuvasti pitäisi olla jotain näyttämässä tai katsomassa, jatkuvasti kysytään jotain ihan vain siksi että saa avata suunta. Mutta tiedän että lapset eivät saa äitinsä luona huomiota kovin paljon, miten teillä? Huomioiko lapsen äiti? Tai voi toki olla niin että lapsi haluaa nyt aivan jatkuvaa huomiota kun on sitä aina ennenkin saanut. Tuon ikäisen pitäisi jo osata tehdä itse jotain juttuja niin että aikuiset saa tehdä omiaan. Toki on tärkeää että lapsi huomioidaan jos hän näyttää esim piirustustaan, mutta jos olet tekemässä jotain niin voit ihan hyvin sanoa että odota pari minuuttia, olen juuri tekemässä jotain muuta ja katson ihan hetken päästä. Ja muista myös sitten katsoa. Lapsi alkaa luottamaan että kyllä sitä huomiota tulee vaikka ei ihan juuri sillä sekunnilla. Opettajan kanssa olisi varmaan parasta keskustella mahdollisesta adhd:sta, onko lapsi kovin rauhaton koulussa, vai onko siellä kohtalaisen rauhallinen. Jos jotain ongelmia on, niin avun saanti olisi tärkeää. Eihän se adhd mihinkään häviä, mutta selviytymiskeinoja toki on.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kokemuksia lapsista ja olen tosiaan hyvin herkkä. Järkytyin suorastaa kun hönet tapasin ensimmäisen kerran. Kauheeta kiljumista ja huutoa ja en osannut vetää rajoja lainkaan. Leikitin tunteja tunteja ja varmaan se tässä kalvaakin. Toki oma väkivaltainen ja aivan natsilapsuus tässä myös vaikuttavat. En pidä levottomuudesta ja rauhattomuudesta lainkaan. Ja kun isä on kasvatuksen suhteen, en mä jaksa kasvattaa.. Haluaa tavallaan vain pitää hauskaa ja naureskelee tämän jokaiselle kommentille ja huonollekin käytökselle. Välillä mietin, että mitä elämä yrittää minulle tällä kaikella kertoa?!? Kasva aikuiseksi ja sopeudu tilanteeseen? Vai opettele lähtemään huonosta suhteesta pois?

Huomaatko itse mitä sanoit? > Huono suhde

Itse miettisin tarkkaan, haluaisinko olla miehen kanssa, joka on kuvailemiesi tapojen vuoksi ns. huono isä. Kertoo kyseisen ihmisen luonteesta enemmänkin. Jos mies ei panosta edes omaan lapseensa, niin panostaako sinuun ja suhteeseenne? Ja onko silläkään mitään merkitystä, koska jos mies tosiaan ei osaa välittää lapsensa parhaasta, niin on melkoisen ällöttävä vätys.

Nykyään kaikilla vilkkailla lapsilla on "ADHD".

Kuulostaa ihan tavalliselta lapselta. Sun asenne on aika ikävä.