Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudessa vakavasti traumatisoitunut. Halu terapiaan mutta huoli, että tämä väkisin diagnisoidaan sairaudeksi. En taida olla yksin?
23.06.2020 |
Ehdottomasti tarvitsisin terapiaa ja olisin halukas siihen sitoutumaan.
Minun tavoitteet eivät välttämättä vastaa ihan hoitotahon tavotteita ja pelkään jääväni toissijaille todellisten syy-seuraus ongelmien suhteen ja koen, että minut saatetaan diagnisoida jopa "väkisin" sairaaksi menneisyyden ja tilanteiden johdosta.
Tarinani on melko sekava ja taustalla on hyvin vaikeita asioita ja sairaassa ympäristössä kasvamista.
Mielestäni on hyvinkin tavallista, myöskin inhmillistä, että oireilua on ollut siitä lähtien kun aloin ymmärtämään itsekin mitä on tapahtunut. En omasta mielestäni saanut lapsuudenkodissa tarvittavaa kasvualustaa omien rajojeni tunnistamiseen, tasapainoiseen ja turvalliseen lapsuuteen.
Kodissani oli alkoholismia, väkivaltaa, mielenterveysongelmia jne.
Minun oli helppo tutustua vääränlaisiin (tuttavallisilta tuntuviin) ihmisijn, hyväksikäyttäviin ja päihdeongelmaisiin. Asiat vain tapahtuivat enkä todellakaan tiennyt olevani turvattoman äärellä.
En yksinkertaisasti ole ymmärtänyt varhaisteininä ja olin sinisilmäinen ihmisten suhteen.
Minäkin aloin käyttämään runsaasti alkoholia, liikuin "epämääräisten" ihmisten kanssa ja oli taloudellisia vaikeuksia. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa niin kotona kuin sitten kodin ulkopuolella.
Näin paljon sitä niin sanottua varjopuolta elämässä ja muutin alaikäisenä pois kotoa koska tilanteet sen vaativat. Ätini oli aika pohjalla ja kotona oli aina ns. alempaa kastia vastassa juhlimassa ja minun piti yrittää kuitenkin päästä kouluun.
jatkuu..
Kommentit (150)
En siis koe itse sairastavani esimerkiksi bipoa vaikka minulla on ja on ollut ongelmia rajattomuuteni, vääränlaisten sosiaalisten suhteiden, taloudellisten ongelmien ja mielenterveyden- sekä fyysisen terveyden kanssa. Lisäksi olen edelleenkin todella nuori, mielestäni myös nuoruuteen kuuluu kaikenlaiset kokeilut, väärätkin. Myöskin ilot ja surut ovat tuntuneet nuorempana voimakkaammilta kun nyt. En ole kokenut sitä epänormaalina.
Nykyään olen melko tasapainoinen mutta tavallisia elämän vaikeuksia on ollut, olen niistä selvinnyt päällisin puolin mutta olen todella valmis tutustumaan itseeni lisää. En tahdo toistaa samoja virheitä jatkossa, joten siksikin omaan käyttäytymiseen sekä temperamenttiin olisi hyvä tutustua myös ulkopuolisen avun kautta.
Nyt on tullut sellainen rajapyykki tavallaan vastaan siinä, että olen nöyrtynyt oman vahvuuteni suhteen ja tahdon apua. Tahdon tulla nähdyksi ja kuulluksi, tahdon tutustua paremmin itseeni ja päästä pois vahngollisten ihmisten läheltä jatkossa, lopettaa päihteet kokonaan sekä tunnistaa oikeasti omia tiedostamattomia käyttäytymismalleja erinäisissä tilanteissa. Esimerkiksi läheisriippuvuus, liika kiltteys tms.
Olen toisinaan kuitenkin hyvällä mielellä ja joskus stressin kasaantuessa masennun helposti.
En kuitenkaan käyttäydy mitenkään hyperaktiivisesti tai masennu yhtäkkiä.
Kaikella on syy ja seurauksensa ja tuntuu aika hämmentävältä, että heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä minun kohdallani mietitään jo diagnoosia lääkityksineen vaikka oikeastaan olen hakemassa itselleni turvallista keskustelua ja sitä kasvualustaa päästä ymmärtämään omia solmujani.
Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka kuinka, vähän eri näkökulmistakin.
Ehkä tässä nyt tuli kuitenkin pointti esille.
Tahtoisin asiallista keskustelua ja neuvoja, jos täällä on vastaavanlaisten tilanteiden kanssa kamppailevia.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen kun menet terapiaan. Yksikään *terapeutti* ei diagnosoi sinua. (Diagnoosin voi antaa vain lääkäri.)
Vierailija kirjoitti:
Sen kun menet terapiaan. Yksikään *terapeutti* ei diagnosoi sinua. (Diagnoosin voi antaa vain lääkäri.)
Lääkärin kautta pääsen kuitenkin vasta paneutumaan prosessiin, josta terapia voi alkaa.
Siihen on vielä aika pitkä matka mutta valitettavasti minulle tuli jo heti huoli tästä asiasta.
Saatan ylireagoidakin mutta kun vuosia sitten olin noissa istunnoissa mukana, niistä jäi jotenkin kyseenalainen tunne koko homman suhteen. Jäi kaivelemaan enkä kovin mielelläni siihen uudestaan lähtisi.
Mielestäni tarvitsen vain keskusteluapua, solmujen avaamista. En lääkitystä vaikka selvempää selvempiäkin masennusoireita minulla toisinaan on, se on ollut aika pitkään mutta silti en lähtisi välttämättä heti vetämään bipokorttia tästä tilanteestani.
En voi tietenkään pois sulkea itsekään mitään mutta mielestäni vaikuttaa aika ihmeelliseltä.
AP
Mun mielestä kuvaus menee yksi yhteen bipon kanssa. Tosin lääkäri antaa diagnooseja ekäy terapeutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet sairas. Miksi sinua haittaa jos perunaa kutsutaan perunaksi?
Kelan terapiaan tarvitaan diagnoosi. Mä sain sekamuotoisen persoonallisuushäiriön (depressiiviset ja epäluuloiset piirteet), taustalla vakavaa koulu- ja työpaikkakiusaamista. Psykiatri sanoi että just varsinaista kriteereihin menevää häiriötä mulla ei ole, mutta Kela vaatii diagnoosin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa miksi tuo tuntuu järkyttävältä tai miksi minun on vaikea hyväksyä, että tuo olisi mahdollista.
Saatan sitten olla sairaudentunnoton tässä asiassa.
Lokerointi on pelottavaa ja itselleni tiettyjen syiden vuoksi mielialalääkkeiden säännöllinen käyttö olisi ahdistavaa.
Olen nähnyt kuitenkin paljon impulssiivisempiakin tapauksia, ihmisiä erilaisissa ongelmissa ja elämäntilanteessa. Minä olen miettinyt sen kuitenkin vain elämäksi ja seuraksien aiheuttamaksi, inhimilliksi reaktioiksi tilanteita kohtaan.
Voin olla väärässä mutta niin olen järkeistänyt.
AP
Itselleni oli ja on yhä ihan sama mitä siellä diagnooseissa lukee, kunhan saan niillä tarvitsemani terapian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sulla jokin muu intressi mielessä kuin raha kun puhut lääkäreistä ja avusta, puhut myös prosessin alkamisesta?
Yhteiskunta ei rahoita itsetutkiskelua ilman sairauksia, tarvitset siis juuri pelkäämäsi diagnoosin.
Ymmärrän kyllä että aiemmat kokemukset vaikuttavat eikä niitä voi pyyhkiä pois. Ja sinut nähdään menneisyytesi silmin, jos yksiköllä on tiefossa aiempi sairaushistoriasi.
Ei sillä ole mitään väliä millä diagnoosilla pääset terapiaan. Sinne pääsemiseen (tai siis Kela-korvaukseen) tarvitset diagnoosin ja lääkekokeilun ja psykiatrikäynnin. Terapiassa terapeutti arvioi mikä sinua vaivaa ja miten siinä voi auttaa. Ei hän tiedä millä diagnoosilla olet kuntoutuksesi saanut.
Tarinassasi oli paljon samaa kuin omassasikin. Olen saanut diagnoosiksi mm. melkein kaikki persoonallisuushäiriöt vuorotellen. Tosiasiassa olen traumatisoitunut, mikä sitten on näkynyt tietynlaisena käytöksenä, mutta diagnoosit ovat kuitenkin olleet vääriä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ymmärrän kyllä sen, että diagnoosi tarvitaan, jos tahdon saada kelan tukemaa terapiaa.
Koskaan en terapiaan saakka ole päässyt tai ehtinyt sinne asti.
Ehkei sillä diagnoosilla tosiaan ole väliä mutta se lääkitys, se vaatii sulattelemista.
Täytyy katsoa, tässä on itselläkin aika paljon pelkoja ja ennakkoluuloja tämän systeemin kanssa. Toivottavasti olen vain turhaan huolissani ja pystyn ottamaan kaiken avun vastaan.
AP
Jos olet sairas, niin olet sairas siitä huolimatta, että toiset ihmiset on mahdollisesti sinut sairastuttaneet. Aika harvoin se kai niin on että ihmisellä on ollut todella hyvä elämä, mutta saa pahoja oireita vain geneettisen taipumuksen perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis mitä väliä sillä on, määrääkö lääkäri sinulle lääkityksen? Eihän sitä lääkettä ole pakko syödä. Itselleni kirjoitettiin vuosi sitten resepti mielialalääkitykseen, ainuttakaan nappia en ole suuhuni pistänyt. Ei esimerkiksi Kelaa kiinnosta, syötkö lääkettä vai et.
Jos sinusta tuntuu että tarvitset apua, on syytä myös hakea apua.
Muistutan, että bipo-diagnoosia ei anneta kevein perustein. Ikävintä on, että sairastuneelta puuttuu varsinkin maanisessa vaiheessa sairaudentunto ja hän voi sekoittaa ihmissuhteensa ja raha-asiansa pahemman kerran ja silti kokea olevansa elämänsä kunnossa ennen masennusta tai uupumista. Lääkitystä on turha pelätä vaan olennaista on löytää hoitotasapaino.
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä väliä sillä on, määrääkö lääkäri sinulle lääkityksen? Eihän sitä lääkettä ole pakko syödä. Itselleni kirjoitettiin vuosi sitten resepti mielialalääkitykseen, ainuttakaan nappia en ole suuhuni pistänyt. Ei esimerkiksi Kelaa kiinnosta, syötkö lääkettä vai et.
Tietysti tätäkin olen miettinyt. En vain tiedä miten se sitten vaikuttaa hoitoon (ajattelin olevani mahdollisimman rehellinen) mutta jätän tietenkin käyttämättä jos mahdollista.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä väliä sillä on, määrääkö lääkäri sinulle lääkityksen? Eihän sitä lääkettä ole pakko syödä. Itselleni kirjoitettiin vuosi sitten resepti mielialalääkitykseen, ainuttakaan nappia en ole suuhuni pistänyt. Ei esimerkiksi Kelaa kiinnosta, syötkö lääkettä vai et.
Tietysti tätäkin olen miettinyt. En vain tiedä miten se sitten vaikuttaa hoitoon (ajattelin olevani mahdollisimman rehellinen) mutta jätän tietenkin käyttämättä jos mahdollista.
AP
En suosittele jättämään lääkkeitä syömättä. Lääkkeet on olennainen osa hoitoa, jos lääkitykseen päädytään.
Kaksisuuntaisilla on mm. huomattavasti kohonnut itsemurhariski ja riski työkyvyn ja läheisten ihmissuhteiden menetykseen. Näiden asioiden kanssa ei pidä leikkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä väliä sillä on, määrääkö lääkäri sinulle lääkityksen? Eihän sitä lääkettä ole pakko syödä. Itselleni kirjoitettiin vuosi sitten resepti mielialalääkitykseen, ainuttakaan nappia en ole suuhuni pistänyt. Ei esimerkiksi Kelaa kiinnosta, syötkö lääkettä vai et.
Tietysti tätäkin olen miettinyt. En vain tiedä miten se sitten vaikuttaa hoitoon (ajattelin olevani mahdollisimman rehellinen) mutta jätän tietenkin käyttämättä jos mahdollista.
AP
Ainakaan itselläni ei ole vaikuttanut mitenkään, vaikka olen rehellisesti kertonut, etten ole lääkkeitä syönyt. Lääkärillä on tietysti asiaan mielipide, mutta päätös on aina potilaan oma siitä riippumatta. Eipä asian perään ole toisaalta paljon kyseltykään.
Miksi ap:n on niin vaikeaa hyväksyä diagnoosia? Ei se epänormaali ja traumaattinen lapsuus tarkoita että diagnoosi on väärä. Mielenterveysongelmat juontavat juurensa ympäristön ja perimän yhteisvaikutuksesta.
Minulla oli näiden vaikeuksien takia hoitosuhde mielenterveyshoidon puolella mutta lopetin sen kesken noin vuoden jälkeen.
Mielestäni minua ei kuunneltu ihmisenä, lääkkeitä tarjottiin todella helposti ja melkein uskoin kun minulle lähes diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olin todella nuori ja tietämätön, myötäilin hoitohenkilökuntaa alkuksi paljonkin ja yritin olla helppo potilas.
Oli helpompaa olla pompoteltavana eri istunnoissa miettien mikä minun ongelmani on ja mitä lääkkeitä vaivoihini nyt sitten kannattaa määrätä kuin yrittää kertoa toistamiseen, että minulla on oikeasti aika paha tilanne meneillään.
Koin, etten kuitenkaan tullut kuulluksi todellisten masennusta aiheuttavien ongelmieni kanssa enkä tahtonut käyttää lääkkeitä enää. Ihan kamalat sivuoireetkin niistä tuli.
Lopetin hoidon ja siitä meni hetki kun muutin kokonaan pois kaupungista, lähdin töihin ja pärjäsinkin hienosti.
Olin todella otettu siitä, että sain upeita mahdollisuuksia työrintamalla, hoidin talousasiani parempaan kuntoon ja halusin kehittyä rakastamassani työssä. Sain siitä aivan uudenlaista voimaa ja intoa, elämäniloa ja pystyin keskittymään tulevaisuuteen.
Rakensin identiteettini työn ympärille tiedostamatta sitä.
Muutama vuosi jatkui pitkiä päiviä tehden, alkoholi varjosti silloinkin edelleen elämääni mutta en kokenut sitä epänormaalina. Niin kaikki muutkin joivat, olimme nuoria, joten en nyt kokisi sitä maniaksi?
Vastuutehtäviä sain paljonkin ja palkankorotuksia, töitä oli niin paljon kun jaksoi tehdä ja koska todella välitin työstäni, se näkyi myös jatkuvana tinkimättömänä suorituksena. Ammatissa on myös hyvin tavallista pitkät sekä kiireiset päivät ja minuun luotettiin tekijänä.
Uuvuin lopulta aika pahastikin ja jouduin tuskastelemaan menneisyyden asioiden kanssa, työidentiteetin ja todellisen minuuden kanssa. Oli taas murrettava jotain vanhaa ja kasvaa ihmisenä.
Olen uupunut toisenkin kerran, en usko, että toivuin edes ensimmäisestä uupumumisesta koskaan kokonaan. Olin hetken lomalla ja taas halusin jatkaa mutta yritin olla armollisempi itseäni kohtaan.
Näiden vuosien aikana aina on alkoholi säväyttänyt elämääni, se on ollut minulle rentoutumisen ja ilon lähde esimerkiksi rankan työpäivän jälkeen tai hienosti hoidetun työrupeaman juhlimiseksi.
Se on tuonut tietenkin omat ongelmansa ja olen hyvin valmis keskustelemaan niistä asioista rehellisesti esimerkiksi terapiassa.