Pelkään sekoavani. En jaksa enää mitään enkä tiedä jaksanko hakea apuakaan

En muista koskaan olleeni näin voimakkaasti ahdistunut näin yhtäjaksoisesti.
Tämän kirjoittaminenkin vaati pitkää ponnistelua mutta se on yksi keino, jolla jaksan tämänkin päivän loppuun joten kuten.
Viime perjantaina yritin soittaa ja varata aikaa hoitajalle mutta mielenterveyden puolelta linja oli suljettu perjantaista viikonlopun yli eikä tilanne kuitenkaan mielestäni niin vakava ole, että häke olisi ollut tai on oikea osoite.

Enää en jaksa soittaa hoitajallekkaan tai en tiedä jaksanko edes aloittaa tätä paranemisprosessia, sillä nytkin jo kaikki on todella vaikeaa, ponnistuksien kautta toimin sekä painostuksen. Yritän huomenna uudestaan soittaa, yritän saada sen puhelimen käteen ja pyytää apua.

On pakko esittää muuten normaalia, ettei minua heitetä kotoa pois. Hoidan kodin ja yritän pitää itseni ulkoisesti toimintakykyisen sekä normaalin oloisena. Jotta ei tarvitisi tuntea lisää syyllisyyttä tai vaikeita tunteita, en kestä enää lainkaan kritiikkiä.

En kuitenkaan tiedä miten pitkään jaksan esittää enää. Maailma pelottaa minua ja ahdistaa ylivoimaisen paljon. En taida pystyä elämään täällä.
Nytkin kirjoitan tätä pimeässä huoneessa, valo on tällä hetkellä liikaa koska en tahdo kuvitella edes oikeasti olevani täällä. Tuo kaunis sää ja ulos katsominen saa tuntemaan voimattomuutta, syyllisyyttä, ahdistusta.
Sekin luo paineita, että pitäisi lähteä ulos, pitäisi käydä kaupassa ja tehdä ruokaa sekä eväät miehelle.
Ruokaankin liittyy omat paineensa omassa päässäni sekä tietoisuudessa.
Siitä tulisi ihan oma aloituksensa, joten jätän sen aiheen nyt väliin.

Töitä ei ole, työnhaku- ja haastattelut vie voimia ja ajatus työelämään paluustakin pelottaa. En tiedä miten jaksan taas ponnistaa.
En taida pärjätä tässä yhteiskunnassa ainakaan niin, etten voisi jatkuvasti huonosti.
Nyt kun omassa elämässä on tapahtunut niin paljon niin vuosia kestänyt krooninen masennukseni sekä uupumus on räjähtänyt käsiin, niin, etten oikeasti tiedä miten pystyn elämään tuskani kanssa.
Ennen pystyin helposti menemään eteenpäin hammasta purien vaikka ja käsittelemään asoita, tulemaan sinuiksi itseni ja ajatuksieni kanssa. Pystyin olemaan onnellinenkin vaikka masennustilat ovat olleet tuttuja, ne kasvattivat oikeastaan ja teki ihan hyvää pysähtyä tuskansa äärelle.
Nyt ei vaan kertakaikkiaan pysty, tämä on erilaista.

Ahdistus, etova olo, huokailu, pelko, turhautuneisuus, syyllisyys ja häpeä, kuolemantoiveet - ja suunnittelu, arvottomuus, epäonnistumisen tunteet, itsetunnon huomattava alentuminen.
Huimaa lähes päivittäin aina välillä., kokonaisvaltainen väsymys ja voimattomuus.
Puolisen vuotta olen oireillut, joskus voimakkaammin ja toisinaan taas voin ihan ok.
Viime kuukausina oireet kuitenkin ovat pahentuneet ja pelkään todella luisuvani pohjalle, josta en pääsekään omin avuin eteenpäin.

Joskus ainoa joka auttaa on alkoholi, joka tietysti pahentaa ahdistusta myöhemmin mutta edes silloin koen nauttivani jotenkuten elämästä tai ainakin pystyn hetkellisesti unohtamaan tämän oman päänsisäisen helvettini.
En tiedä enää kyllä miten jaksan vai tuleeko päivä kun haetaan lanssilla.
On niin arvaamattoman kamala pahoinvointi. Ei tätä nyt pysty paremmin selittämään.