Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pelkään sekoavani. En jaksa enää mitään enkä tiedä jaksanko hakea apuakaan
16.06.2020 |
En muista koskaan olleeni näin voimakkaasti ahdistunut näin yhtäjaksoisesti.
Tämän kirjoittaminenkin vaati pitkää ponnistelua mutta se on yksi keino, jolla jaksan tämänkin päivän loppuun joten kuten.
Viime perjantaina yritin soittaa ja varata aikaa hoitajalle mutta mielenterveyden puolelta linja oli suljettu perjantaista viikonlopun yli eikä tilanne kuitenkaan mielestäni niin vakava ole, että häke olisi ollut tai on oikea osoite.
Enää en jaksa soittaa hoitajallekkaan tai en tiedä jaksanko edes aloittaa tätä paranemisprosessia, sillä nytkin jo kaikki on todella vaikeaa, ponnistuksien kautta toimin sekä painostuksen. Yritän huomenna uudestaan soittaa, yritän saada sen puhelimen käteen ja pyytää apua.
On pakko esittää muuten normaalia, ettei minua heitetä kotoa pois. Hoidan kodin ja yritän pitää itseni ulkoisesti toimintakykyisen sekä normaalin oloisena. Jotta ei tarvitisi tuntea lisää syyllisyyttä tai vaikeita tunteita, en kestä enää lainkaan kritiikkiä.
En kuitenkaan tiedä miten pitkään jaksan esittää enää. Maailma pelottaa minua ja ahdistaa ylivoimaisen paljon. En taida pystyä elämään täällä.
Nytkin kirjoitan tätä pimeässä huoneessa, valo on tällä hetkellä liikaa koska en tahdo kuvitella edes oikeasti olevani täällä. Tuo kaunis sää ja ulos katsominen saa tuntemaan voimattomuutta, syyllisyyttä, ahdistusta.
Sekin luo paineita, että pitäisi lähteä ulos, pitäisi käydä kaupassa ja tehdä ruokaa sekä eväät miehelle.
Ruokaankin liittyy omat paineensa omassa päässäni sekä tietoisuudessa.
Siitä tulisi ihan oma aloituksensa, joten jätän sen aiheen nyt väliin.
Töitä ei ole, työnhaku- ja haastattelut vie voimia ja ajatus työelämään paluustakin pelottaa. En tiedä miten jaksan taas ponnistaa.
En taida pärjätä tässä yhteiskunnassa ainakaan niin, etten voisi jatkuvasti huonosti.
Nyt kun omassa elämässä on tapahtunut niin paljon niin vuosia kestänyt krooninen masennukseni sekä uupumus on räjähtänyt käsiin, niin, etten oikeasti tiedä miten pystyn elämään tuskani kanssa.
Ennen pystyin helposti menemään eteenpäin hammasta purien vaikka ja käsittelemään asoita, tulemaan sinuiksi itseni ja ajatuksieni kanssa. Pystyin olemaan onnellinenkin vaikka masennustilat ovat olleet tuttuja, ne kasvattivat oikeastaan ja teki ihan hyvää pysähtyä tuskansa äärelle.
Nyt ei vaan kertakaikkiaan pysty, tämä on erilaista.
Ahdistus, etova olo, huokailu, pelko, turhautuneisuus, syyllisyys ja häpeä, kuolemantoiveet - ja suunnittelu, arvottomuus, epäonnistumisen tunteet, itsetunnon huomattava alentuminen.
Huimaa lähes päivittäin aina välillä., kokonaisvaltainen väsymys ja voimattomuus.
Puolisen vuotta olen oireillut, joskus voimakkaammin ja toisinaan taas voin ihan ok.
Viime kuukausina oireet kuitenkin ovat pahentuneet ja pelkään todella luisuvani pohjalle, josta en pääsekään omin avuin eteenpäin.
Joskus ainoa joka auttaa on alkoholi, joka tietysti pahentaa ahdistusta myöhemmin mutta edes silloin koen nauttivani jotenkuten elämästä tai ainakin pystyn hetkellisesti unohtamaan tämän oman päänsisäisen helvettini.
En tiedä enää kyllä miten jaksan vai tuleeko päivä kun haetaan lanssilla.
On niin arvaamattoman kamala pahoinvointi. Ei tätä nyt pysty paremmin selittämään.
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainoa este joka sinun pitää ylittää päästäksesi tuskasta vapaaksi, olet sinä itse. Vain sinä itse.
Jokaisella on käsissään avaimet muuttaa oma elämä ja minuus, mutta se tarkoittaa myös kaiken vanhan jättämistä taakseen. Entisen minän ja entisen minän tavat ajatella ja toimia. Muuta kaikki.
Tämä oli minun tärkein oivallukseni itsemurhan partaalla ollessani. Vertauskuvallisesti, tapoin vanhan itseni, ja loin uuden ihmisen.
Mutta ensin minun täytyi voittaa oma mieleni. Se oli elämäni tärkein taistelu, jonka päätin voittaa ja lopulta voitin, vaikka en siihen aina uskonut. Mutta kun päätin kuolla, luovuin kaikesta, ja sitten tapahtuikin jokin, mitä voisi kai valaistumiseksi kutsua. Ymmärsin, ettei minun ruumini tarvitse kuolla, mutta entisen minäni kyllä.Heräsin kuin katsomaan itseäni ulkopuolelta, ja näin kuinka sokea ja vääristynyt mieleni oli ollut. En enää ollut sama kuin mieleni. Vaan olin vain minä, henkeni ja sieluni.
En tiedä kuulostaako tämä hullulta, mutta toivon, että se herättäisi ajatuksia ja kysymyksiä jokaisessa ihmisessä.
Tiedostakaa teidän mielenne hulluus. Tiedostakaa traumat. Tiedostakaa, mistä kaikki teissä on saanut alkunsa. Ja kyseenalaistakaa JOKAINEN ajatus. Näistä voi aloittaa matkaan uuteen elämään.Ymmärrän täysin mitä tahdot sanoa.
Tiedän, että juuri tuo on se ponnistus josta saisin elämässä aidon yhteyden itseeni.
Vaikka sitä ei varmaan uskoisi, niin minäkin olen kokenut valaistumisen tai induavilismiksi kutsuttua kasvua. Se on tullut vain ymmäryksen, kivun ja käsittelemisen kautta.Onnea siitä, pidä myöskin kiinni tuosta.
Ainoa ongelmani kuitenkin osottautui siinä, että kaikkien vaikeuksien kautta kun todella ajattelin, etten joudu väärälle polulle enää, en ainakaan samassa mittakaavassa kun aikoinaan niin luotin kai lopulta liikaakin elämään tai itseeni.
Kuvittelin, että saisin herätettyä jonkun muunkin "eksyneen" tai kuvittelin, ettei minuun voi enää näin sattua.
Näin tässä miehessä paljon tuttua ja samaa mitä oli sillon kun en itse ollut kovin hyvillä vesillä nuorempana.
Olen vieläkin nuori mutta iällä ei tässä suhteessa ole merkitystä, jotkut eivät välttämättä koskaan pysty kääntymään itseensä ja kasvamaan. Ja ymmärrän sen nyt konkreettisesti.
Siinä olen ollut hölmö, ainakin opin toivottavasti jotain.
Tämä dynamiikka suhteessa on kuitenkin suo, johon tulee upottua koko ajan lisää, en pystynytkään tehdä ketään tietoisemmaksi olemalla mahdollisimman läsnä ja rakastava vaan tukehdun itse.Korjausliike täytyy tosiaan tehdä itse ja pelastan minuuteni kun saan vähän kerättyä jotenkin itseäni ja pystyn järkevästi kasaamaan ajatukseni lähtöä varten.
En todellakaan kuvitellut, että väärälle polulle voi eksyä uudestaan sen kaiken jälkeen tai että palaan takaisin sinne mistä kesti vuosia kiivetä ylös. Olen kuin rotkoon pudonnut taas.
Siksi tämä kaikki osittain ottaakin niin koville.
Joutuu taas rakentamaan kaiken uudestaan, ihan alusta ja tiedän kuinka voimia vievää se on.
Olin liian utelias ja varma siitä, että voisin pitää rajani enkä enää antaisi kenenkään tulla sekoittamaan elämää niin perusteellisesti etten osasi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnista.
Se tässä on kaikista pimeintä, hävettää.
On vain selviydyttävä taas.Nyt tulikin mieleen sanonta, että juuri ennen aamunkoittoa on kaikista pimeintä.
Tiedostan, että pitää keskittyä ja käsitellä, sitten ehkä vielä pystyn kokoamaan itseni ja olemaan sujut tämänkin harha askeleeni kohdalla.
ApYmmärrän. ❤ Et ole ainut, kuka on ennen suhdetta löytänyt itsensä, mutta kadottanut itsensä suhteeseen väärän ihmisen kanssa. Tätä taoahtuu aivan liikaa.
Myös minä olen muuttumiseni jälkeen hukannut hetkittäin minuuttani ja omaa iloani - mutta ei miehen väkivaltaisuuden, vaan masennuksen vuoksi.Kun olin itseni löytänyt ns. voiman itsessäni, halusin auttaa kaikkia muitakin löytämään sen, mutta eihän se niin yksinkertaista ole. Annoin liikaa itsestäni jatkuvasti toiselle. Mutta nykyisin tilanne on taas parempi, koska olen ottanut oman tilani takaisin, ja ymmärrän, etten ole vastuussa muiden tunteista, enkä elämästä.
Mutta kuten huomaat, sinä jo sisimmässäsi tiedät, mitä sinun täytyy tehdä. Muista että susta löytyy paljon enemmän rohkeutta ja viisautta, mitä voit uskoakaan. ❤ Sulla tulee vielä olemaan paljon hyviä asioita elämässä ❤ Mutta ensin sun pitää pelastaa itsesim
Kiitos tuesta ja ymmäryksen osoittamisesta
Elämä on kyllä todella arvoituksellista ja nämä tilanteet kyllä laittavat miettimään, että omista rajoista ja itsestään on pidettävä huolta aika tarkkaan ja muistettava ne.
Ei pidä olla liian hyväuskoinen tai varsinkaan olla kuuntelematta itseään jos jotain hälytysmerkkejä havaitsee.
Se on nyt ainakin itselleni nyt kovemman kautta ymmärretty tiedostaminen.
Aika kivuliasta mutta päätän nyt nöyrtyä tämän asian kanssa. Jos tästä todella nyt otan kopin ja pidän opetuksesta kiinni, niin sitten uskon voivani antaa itselleni anteeksi.
Minulla on usein sellainen tunne, että tahdon muuttaa elämäni täysin. Tarkoitan tällä myöskin muidenkin vahingollisten suhteiden päättämistä tai vähintään selvää etääntymistä.
Uudet maisemat ja jopa ehkä uusi ammatti.
Pitäisi luottaa itseensä enemmän ja siksi myöskin terapia voisi olla hyvä apu konkretisoimaan ja näkemään, mikä olen ja minkälaista potentiaalia minussa olisi.
Olen kyllä tosiaan kasvanut ihmisenä vuosien saatossa, kun puhuin tuosta valaistumisesta mutta oikeastaan se oli aikamoista selviytymistä ja otin vastuun itsestäni ilman apua, joten voisi olla hyvä myös kokeilla peilata itseään muidenkin kautta syvällisemmällä tasolla ohjattuna.
Uskoisin saavani terapiassa ehkä sitten sellaisenkin puolen itsessäni liikkeelle mitä en ehkä ole yksin pystynyt tai ole ollut vielä valmis kohtaamaan. Siihen tarvitsen vain työkaluja ehkä enemmän.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, oletko soittanut apua? Harkitsetko turvakotia? Muista, voit lähteä sinne jo tänään! Jo tänään elämäsi voi saada paremman suunnan! Enkä tarkoita syyllistää, jos ei juuri nyt ole siihen voimavaroja niin ei ole, haluaisin vaan saada sulle pienen toivonkipinän syttymään, että asiat voivat kääntyä parempaan koska vain. Sitä ennen voi olla hetken vielä rankempaa, se avun hakeminen voi olla ihan hemmetin rankkaa, ei kai se muuten niin korkean kynnyksen takana olisikaan. Sen vielä kun jaksat, niin kaikki on mahdollista.
Ajattelen sinua, sisko. <3
Kiitos
Mukava kuulla, että joku on hengessä mukana.
Soitan ihan pian hoitajalle ja varaan ajan.
Olen miettinyt turvakotia, otin muutaman numeron ylös lähialueelta kun soitin yksi päivä nollalinjalle jos tosiaan tulisi tilanne, ettei vaihtoehtoja enää ole ja on päästävä pois.
Tietysti onhan niitä tilanteita tullut mutta silloin en ollut vielä päässyt tähän saakka, että olen etsinyt tarpeeksi tietoja ja tahoja, jotka auttavat. Vähättely on ollut aika normaalia omaltakin osalta tilanteiden sattuessa.
Tilanteet on vain nopeasti käsitelty, mies syytellyt minua tilanteesta, ehkä pyydellyt anteeksi jossain sivulauseessa ja sanonut, ettei kuitenkaan yksin ole syyllinen.
Sitten kertonut, ettei se toistu eikä kiusaa ja todennut vain, että eihän enää kulta tapella.
Tämä on aika normaali johdanto tilanteessa.
Kymmeniä kertoja saman lorun kuullut mutta tilanteet ovat kuitenkin aina hämmentäviä.
Enkä tietysti enää usko tai luota.
Jos näytän vähänkin apealta, masentuneelta, vihaiselta niin hänellä menee hermo minun kiukutteluun ja lapsellisuuteen. On pakko kouluttaa, hän sanoo.
On aika hirveää, että joudun tuntemaan syyllisyyttä omista tunteista ja väkivalta tilanteissa, olen sanonut yleensä jotain väärin mutta en tarkoituksellisesti enkä koskaan ole aavistanut tilanteen johtavan väkivaltaan omien tekojeni vuoksi, niin olen syyttänyt siitä itseäni. Ymmärrän sairaan kuvion tässä.
En haluaisi pelätä olenko olemukseltani oikea ja miten uskallan näyttää joidenkin tilanteiden loukkaavan. Vastareaktiosta ei tiedä.
Se voi olla pahoittelevaa tai aggressiivinen vastahyökkäys yleensä sanallisesti.
Tai minä pyydän anteeksi ylireagointia jos satun loukkaantumaan.
Päihtyneenä mies saattaa käyttää fyysistä väkivaltaa mutta selvinpäin se jää henkiseen, no ellei luunappeja lasketa mutta ne eivät satu..
Eilenkin tämän kaiken kirjoitukseni jälkeen olin vähän herkempi miehen solvauksille.
Esimerkiksi illalla minulta jäi yhden huoneen ovi auki hetkeksi vahingossa poistuessani sieltä ja ilmanvaihdon vuoksi se ei ole suotavaa.
Mies kommentoi siitä, että olenko oikeasti noin v**un tyhmä, että minulle täytyy sanoa ovesta useaan kertaan ja pitäiskö mennä lääkäriin vai miten voin olla näin urpo ettei kalloon vaan iskeydy mikään.
No, joo...
Menen vähän sanattomaksi.
En oikein osaa edes puolustautua tai jaksa enää vaan menen omaan kuoreeni.
Mies sitten kyselee miksi loukkaannun, olenko vähän herkkis ja pyytää anteeksi. Ja mainitsee edelleen herkkyydestä kuitenkin.
Tällainen on usein toistuvaa ja pääsen helpoiten tilanteesta jos käyttäydyn normaalisti ja olen kuin en kuulisi mitään, korjaan virheeni ja myötäilen.
Ei jaksa niitä tilanteita.
On tämä kuluttavaa. Ei näin pitäisi olla.
Yöt menee itkien ja vatvoten, että miksi tein niin tai näin tai miksi olen ylipäätään tässä.
Mutta nyt taas eteenpäin, alan soittelemaan.
Ap
Toivon sydämestäni että pääset pois tuollaisen sian luota. Ansaitset parempaa!
Riikkanen123 kirjoitti:
Toivon sydämestäni että pääset pois tuollaisen sian luota. Ansaitset parempaa!
Kiitos.
Niin minäkin, olen pitkään haudutellut eroa ja kyseenalaistanut miehen toimintaa.
Nyt ymmärrän, että tämä on itselleni oikeasti vahingollista, todella. :/
Ensi viikolla pääsen lääkäriin, antaa toivoa asioiden järjestymiseen ja avun saamiseen!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko kommentoida, koska ap:n teksti oli kuin suoraan omasta kynästäni!
Paitsi itse en kokenut ammattilaisista apua, en ehkä osannut tarpeeksi hyvin itse selittää tuntemuksia ja asioita, mutta en siis koskaan kokenut että ammattilaisella olisi ollut mitään aitoa ymmärrystä, lähinnä lässytystä toissijaisista asioista eikä oikein päästy asioiden ytimeen. Lopulta en enää halunnut edes ammattilaisille mitään mennä puhumaan, joten asioita on käsitelty nyt vain yksin, vaihtelevin tuloksin.
Tärkeintä nyt sulle on päästä mahd. pian pois sieltä ja sen jälkeen voit alkaa rakentaa uutta itseäsi ja elämääsi. Vaatii voimia mutta askel kerrallaan!
Toivottavasti sulle löytyy hyvä ammattiauttaja tueksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää yhteiskunta ja ihmiset on niin sairaita et ei ihme et sekoaa, kohta myös ihmisiä aletaan siruttamaan
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan samanlaista:/ Yksinäni vaan kärsin tätä "elämää"enkä tiedä miksi. Itse ostun myös pahimmat ajat vaan vessassa itkien, koska se on ainoa pimeä paikka kesällä. Olen ollut kauna työtön, rahaa ei ole ollut ikinä riittävästi ja terveyshuoliakin on. Kukaan ei auta eikä ketään edes kiinnosta asiani. Olen aina kelvannut muiden tukijaksi ja kuuntelijaksi, mutta mulle laitetaan korkeintaan aina jokus"tsemppiä"tekstari,jos nyt edes vastataan mitään.
En jaksa mitään enää, haluaisin niin paljon avan pois täältä. elämä on kuin painajaista ja ollut oikeastaan aina mulle vaan sitä. En jaska mäkään hakea apua edes enkä usko siitä olevan pitemmä'n päälle edes hyötyä. Juttelisin hoitajalle (ei riitä ongelmieni setvimiseen, kunnon terapiaan ei ole rahaa)ja lihoisin 20kg psyykelääkkeistä, sekä mua piristäisi muka? Tuskin. Voisinpa vaan kadota NYT tältä planeetalta. Kukaan ei edes huomaisi.
Mä tiedä mistä johtuu mut jotain kaunista sussa on kun koin sellaisen kaudeuden tunteen. Vaikka aika kuollut sisältä olen. Mut liikutuin. Toivon et saat hyviä ystäviä ja rakkaan vierellesi:).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensin tilanteesta pois ja myöhemmin on kontemplaation aika. Vertaistuki on korvaamattoman tärkeää mutta tarvitset nyt konkreettisia tekoja yksi kerrallaan joilla pääset tuosta tilanteesta pois, uhrin roolin puiminen ja siihen liittyvissä ajatuskehissä pyöriminen ei välttämättä akutiilla hetkellä vie eteenpäin. Sitten kun olet turvassa on aikaa ymmärtää asiaa, nyt tarvitset enemmän tekoja ja yksi niistä on rakastaa itseäsi kompasteluinesi päivinesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensin tilanteesta pois ja myöhemmin on kontemplaation aika. Vertaistuki on korvaamattoman tärkeää mutta tarvitset nyt konkreettisia tekoja yksi kerrallaan joilla pääset tuosta tilanteesta pois, uhrin roolin puiminen ja siihen liittyvissä ajatuskehissä pyöriminen ei välttämättä akutiilla hetkellä vie eteenpäin. Sitten kun olet turvassa on aikaa ymmärtää asiaa, nyt tarvitset enemmän tekoja ja yksi niistä on rakastaa itseäsi kompasteluinesi päivinesi.
Kiitos.
Kyllä se näin varmasti on.
On todella outoa kyllä dynamiikka tällaisissa suhteissa. Elämä supistuu ihmeellisesti tai ainakin ajatusmaailma. Se kai näissä vallankäyttö suhteissa on tarkoituskin.
Pahinta on, että siinä alkaa vihaamaan itseään, aika sairas kombinaatio.
Nyt kun olen pitkään ajatellut asiaa, kärsinyt ja pääni puhki miettinyt mikä ihme tässä on homman nimenä niin huomaan positiivisia muutoksia kuitenkin ajoittain ajattelussani.
Ymmärrän siis ainakin sen, että tunteeni ovat sallittuja sekä seuraamus huonosta kohtelusta eikä siitä, että minussa olisi oikeasti vikaa.
Ainoa vikani on ollut, että olen suostunut tähän kaikkeen ja itseni pienentämiseen.
Tunteet miestä kohtaan ovat haalistuneet ja näen selvemmin hänen tarkoituksensa ja se on käyttäminen, ei aitoa läheisyyttä eikä rakkautta lähellekään.
Häpeällistä on ollut tuo myöntää mutta totta se on.
Uskon pääseväni jossain vaiheessa terapiaan ja omilleni ja se alkaa tulevasta lääkärikäynnistä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n teksti on kuin suoraan omista ajatuksistani. Kauan ihminen voi kamppailla tällaisten ajatusten kanssa. Pelkään, että minä näyn huomisen hukkumistilastoissa.
Tuut pohtimaan noita asioita vielä pitkään. Jonain päivänä huomaat myös paljon vihaa sisälläsi, sekä itseäsi että exääsi kohtaan. Siitä ei kannata hämmästyä. Älä vaan vaivu missään vaiheessa syyttelemään itseäsi siitä, että ajauduit tuohon tilanteeseen.
Niitä itseesi kohdistuvia negatiivisia ja syyllistäviä adjektiiveja tulet löytämään ajatuksistasi jossain vaiheessa vaikka kuinka paljon. Käsittele ne ajallaan ja pidä kokoajan mielessä se, että tommoiseen suhteeseen joutuminen ei ollut sinun vikasi.
Se on käsittämätöntä mitä siinä tapahtuu, että fiksu ja itseään kunnioittava nainen voi ns. mennä lankaan näiden tietynlaisten ihmisten kanssa ja uppoaa suohon kuin huomaamatta. Sitä on vaikea sivullisen ymmärtää ja vielä vaikeampaa sitä on kenellekään selittää. Sen tietää kun sen kokee.
Tulet miettimään vielä monet kerrat niitä hetkiä, kun olisi pitänyt lähteä, mutta älä moiti itseäsi.
Olet jo pelastanut itsesi kun olet havahtunut todellisuuteen, nyt vain konkreettisesti eroon siitä ihmisestä ja ammattiauttajan luokse.
Lähde kiltti turvakotiin. Sillä aikaa kun mies on jossain muualla. Ota vain tärkeimmät asiat mukaan, pankkitunnukset, passi, yms. Estä mies puhelimesta. Päätä ettet suostu mihinkään kontaktiin hänen kanssaan enää ikinä. Sun ongelma ei ole ahdistus vaan väkivaltainen kontroloiva manipulatiivinen k*sipää. Lähde!
Alue: Aihe vapaa
Hei ap, oletko soittanut apua? Harkitsetko turvakotia? Muista, voit lähteä sinne jo tänään! Jo tänään elämäsi voi saada paremman suunnan! Enkä tarkoita syyllistää, jos ei juuri nyt ole siihen voimavaroja niin ei ole, haluaisin vaan saada sulle pienen toivonkipinän syttymään, että asiat voivat kääntyä parempaan koska vain. Sitä ennen voi olla hetken vielä rankempaa, se avun hakeminen voi olla ihan hemmetin rankkaa, ei kai se muuten niin korkean kynnyksen takana olisikaan. Sen vielä kun jaksat, niin kaikki on mahdollista.
Ajattelen sinua, sisko. <3