Lihavillako ei ole itsekuria?

Se on typerä väite, johon törmää tähän tästä. Se muun muassa antaa ymmärtää, että lihava nyt pitäisi lihavuutta tärkeänä itseään määrittävänä tekijänä. Esimerkiksi itseäni ole vain koskaan kiinnostanut panostaa siihen, etten lihoisi. Lihoamattomuus ei ole kiinnostanut sen enempää kuin lihominenkaan. Motivaatiot nyt ovat ihan muualla kuin painoasioissa. Kehitän itseäni huomattavasti älyllisemmissä lajeissa.

Ihmiset, jotka hössöttävät lihomisen välttämiseksi ovat aina tuntuneet pinnallisilta ja epäkiinnostavilta ihmisiltä. Luonnostaan laihat ovat asia erikseen, he saattavat jopa elää kuin läskit, mutta eivät liho. He ovat yhtä lailla kiinnostavia ihmisiä siinä, missä muutkin, jotka eivät pakonomaisesti ajattele ulkonäköään.

Olen oppinut liittämään lihoamattomuuden ihanteen siis ennen kaikkea ulkonäön palvontaan, en valitettavasti niinkään terveyteen. Johtuisiko siitä, että suvussa on lihavia lääkäreitä, jotka eivät ole hössöttäneet painoasioista. Tai siitä, että olen aina nostanut älykkyyden ulkonäköä tärkeämmäksi ominaisuudeksi niin muissa kuin itsessänikin, niin naisissa kuin miehissä. Ja jostakin syystä koen, että ulkonäköön panostaminen (esim. dieetein) on jonkinlainen loukkaus älyä ja henkistä puoltani kohtaan. Muita, jotka olisivat kokeneet samoin?

Lisäksi hämmästelen kommenttiketjujen keräämiä epäasiallisia kommentteja. Kun olen tekemisissä ihmisten kanssa, kohtaan lähinnä fiksuja ja ystävällisiä ihmisiä, jotka eivät suhtaudu painooni ongelmana. Jotenkin tuntuu, että jonkinlaiset läskifobikot pesivät yliedustettuina keskustelupalstoilla ja puolustautuvat kärkkäästi hyökkäämällä, kun painoaiheista tulee puhe.

Meikä tykkää normaaleista, älykkäistä ihmisistä, jotka eivät katso asiakseen puuttua toisen ihmisen yksityisiin asioihin. Sekä laihoista että lihavista sellaisista ja tiedän, että kaltaisiani ihmisiä on paljon.