Onko ihmisiä, joiden on mahdotonta ajatella omista vanhemmistaan pahaa?

En tiedä, meneekö tämä vähän ohi aiheen, kun minä täydellisenä vanhempiaan pidä, onhan se ärsyttävää, kun varsinkin äitini puuttuu helposti toisten asioihin, kun haluaa auttaa. Mutta pidän heitä hyvinä ihmisinä. Mieheni taas jotenkin ymmärtää äitini puheet ihan väärin. Ihan ystävällisesti puhuvat toisilleen, mutta mieheni valittaa myöhemmin minulle äitini sanomisista, vaikka ei äiti edes sanonut niin. Ja kaikki viat minussa johtuu siitä, kun äitini on niin kamala.

Kerran äiti sanoi, että hänen lapsuudenystävänsä on niin raskasta seuraa, kun ei puhu mistään muusta kuin sairauksistaan. Siitä mieheni pahoitti mielensä, kun hänellä oli vähän yskää ja luuli, että äitini kuullen kukaan ei saa ollenkaan puhua mistään sairauksista.

Itse ajattelen, että kuuluu aikuistumiseen, että osaa nähdä omat vanhempansa tavallaan etäämpää erillisinä, epätäydellisinä ihmisinä. Ehkä yhdessä vanhemman kanssa katsoa huumorillakin taaksepäin niitä oman lapsuuden hetkiä, missä meni hyvin, ja missä vanhempi mokasi.

On lapsen rooliin juuttumista, jos näkee vanhempansa vain ja ainoastaan pyhänä, idealisoituna äitinä ja isänä joita ei saa kritisoida. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi syvästi arvostaa vanhempiaan.

On myös lapsen rooliin juuttumista, jos jumiutuu kantamaan kaunaa vanhemmilleen ja on jatkuvasti vaatimassa ja arvostelemassa. Moni tosiaan vielä aikuisenakin kiukuttelee ja on jotain vailla vanhemmiltaan, vaikka olisi jo vanhempi itsekin.

Omasta ystäväpiiristä (noin 30-vuotiaista) löytyy niin näitä pyhien vanhempiensa idealisoijia kuin teini-ikäisen tavoin heille kiukuttelevia. Löytyy myös heitä, jotka kykenevät näkemään vanhempansa ihmisinä heikkouksineen ja vahvuuksineen. Idealisoimatta tai lyttäämättä.