Ystävän poika kuoli (17 v) ja voiko joku toipua muutamassa kk:ssa lapsen kuolemasta?

Ahaa.

Aloitus onkin täyttä puppua.

kiitos ja näkemiin 

Miten sitten ihmisen elämässä näkysi ylipääseminen tai sen puute? Normaalielämän juttuja on pakko tehdä oli yli päässyt tai ei.

Klassinen ku-si-pää-kysymys jopa jatkokommenttien sanavalintoja myöten. AP:tä "hämmentää". 

Tsiisus.

Jatkuvastihan täällä jauhetaan muiden asioista mutta toisen ihmisen lapsen menetystä nyt ei kannattaisi täällä puida.

Siis onko tämä taas näitä "tuo suree väärin" -ketjuja?

Ensinnäkin pitää sanoa, että ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa surra. Jokainen, jolla on itsellä lapsia ja edes puolikas toimiva aivosolu, ymmärtää että oman lapsen kuolema on kauheinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Ei siitä helpolla tokene. Mutta ei toisaalta myöskään päällepäin voi sanoa siitä ihmisen surusta yhtään mitään. 

Sitten jos puhutaan tällaisesta tapauksesta, että lapsi on kuollut huumeisiin. Siihen voi sisältyä paljon ristiriitaisia tunteita. Jos huumeiden käyttö on ollut näkyvää jo pitkään, on siinä varmaan vanhemmat olleet huolissaan ja varmaan ehtineetkin jo pelätä, että tämä ei pääty hyvin. On varmasti etsitty apua nuorelle, joka ei välttämättä ole ollut halukas ottamaan sitä vastaan. Tai ei ole saatu riittävästi apua riittävän ajoissa. Usein huumeiden käyttöön liittyy varastelua ja aggressiivista käytöstä. Siinä on voitu joutua tasapainoilemaan huumehörhön ja muun perheen välillä. Yrittää auttaa sitä yhtä, mutta samalla miettiä että ei voi antaa yhden tuhota koko perhettä, varsinkin jos on sisaruksiakin. Kun pelätty kuolema osuu kohdalle, siihen voi liittyä myös helpotuksen tunteita, mikä ei ollenkaan tee surutyötä helpommaksi, vaan lisää syyllisyyttä. Sitten siinä on ne sisarukset, joiden elämän pitää antaa jatkua, joita pitää yrittää auttaa surun yli. 

Tuo on niin vaikea paikka, että en todellakaan lähtisi ihmettelemään, jos perheen äiti ei noudata jotain oppikirjamaista kaavaa surutyön käsittelyssä.

Ap. Mietin vain, että onko tuttu jotenkin narsistinen tai mielenvikainen. Ja ihmistuntemukseni on täysi nolla.

Eihän kukaan täyspäinen postaa faceen kuvia itsestä onnellinen hymy naamalla kun läheinen kuolee.

Olet kirjoittanut tästä tänne aiemminkin. Surussa on vaiheensa, se voi aaltoilla. Se mitä sinä näet, ei ole koko totuus siitä, miltä 'ystävästäsi' tuntuu. Sinun asiasi ei ole sitä miettiä, onko se normaalia vai ei. 

Jotkut voi toipua nopeastikin. Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä kuolemasta. Osa uskoo Jumalaan ja sieluihin. Osa tapaa lapsensa unissa. Osalla joku sisäinen ohjaus ja vahvuus pitää huoltaa, on tunne, että kaiken piti mennä juuri näin jollain tasolla. Ihmiset on suunnattoman vahvoja. Moni ei ole edes tietoinen omasta vahvuudestaan ennen kuin tapahtuu jotain kamalaa. Eivät kaikki sure kuolemaa lainkaan. Osalle se on juhlan aikaa, rakas on päässyt henkimaailman kotiin ja jälleennäkeminen odottaa.

Mitä ap mahtaa tarkoittaa? Että ei ole enää sairauslomalla, että kykenee keskustelemaan purskahtamatta itkuun, että ei joka päivä käy haudalla?

Eivät kaikki sekoa surusta! Toipuminen voi viedä kymmeniä vuosia, loppuelämän, vaikka ei ole päivääkään rauhoittavien lääkkeiden varassa.

Nykyisin surusta on tehty sairaus, jotain sellaista, mistä saa palkallista sairauslomaa ja joka täytyy kokea syvästi. Ei kaikki tuo minäminäminä-muodossa tunteitaan julki muille.

Kyllä surusta voi ulkoisesti toipua vaikka viikossa. Tai jopa tunnissa.

Tietkö mistä huumeita vois ostaa?   tekisi mieli opetella käyttämään, mut tarvis löytää opettaja.

Ohjeeksi annetaan yleensä, että arkea pitää jatkaa mahdollisimman normaaleilla rutiinilla. Varsinkin jos perheessä on muita lapsia. Onko ko henkilö siis kertonut toipuneensa tästä surullisesta kuolemasta vai mistä niin päättelet?

Kyllä luulen että esim. sota-aikana kuoleman todennäköisysyys oli niin suuri ainakin miehillä, että vaikka tietysti tieto tuli aina jonkinlaisena shokkina, niin niistä keskimäärin toivuttiin melko nopeasti ainakin joten kuten, koska oli henkisesti jo etukäteen valmistauduttu että niin voi tapahtua.

Vierailija kirjoitti:

Klassinen ku-si-pää-kysymys jopa jatkokommenttien sanavalintoja myöten. AP:tä "hämmentää". 

Tsiisus.

Voin olla yksinkertainen, mutta en vain ymmärrä. Itseltä meni kolme vuotta kun sisko teki itsemurhan.

Olen vain yleisesti miettinyt, että olenko jotenkin normaalia ”heikommasta aineksesta” tehty kun kaikessa menee niin kauan...

Ap olet pahansuopa ja ilkeä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

perheen äiti ei noudata jotain oppikirjamaista kaavaa

Nappasin vain tämän kohdan kun itseä ärsyttää yli kaiken ihmiset jotka ovat olevinaan "täydellisiä" vanhempia ja vaativat muiltakin samaa rääkkiä.

Oikovat muita minkä ehtivät ja nälvivät piikittelevästi heitä jotka menevät omia polkujaan eivätkä noudata orjamaisesti yhteiskunnan asettamia vaatimuksia.

Vierailija kirjoitti:

Ap olet pahansuopa ja ilkeä ihminen.

Samoin

Järkyttävää että LUKIOLAINEN käytti huumeita! Varmasti joku paha amispoika tarjonnut niitä ja antanut huonoja vaikutteita.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ap mahtaa tarkoittaa? Että ei ole enää sairauslomalla, että kykenee keskustelemaan purskahtamatta itkuun, että ei joka päivä käy haudalla?

Eivät kaikki sekoa surusta! Toipuminen voi viedä kymmeniä vuosia, loppuelämän, vaikka ei ole päivääkään rauhoittavien lääkkeiden varassa.

Nykyisin surusta on tehty sairaus, jotain sellaista, mistä saa palkallista sairauslomaa ja joka täytyy kokea syvästi. Ei kaikki tuo minäminäminä-muodossa tunteitaan julki muille.

Kyllä surusta voi ulkoisesti toipua vaikka viikossa. Tai jopa tunnissa.

Tunnissa? Mitä tuo tarkoittaa.. jos mun lapsi tai avomies menehtyisi niin olisin tunnin päästä vielä tajuttomana.

Öh, siitä ei "toivuta" vaan asian kanssa täytyy elää. Kun aikaa kuluu, siitä voi tulla helpompaa. Tai sitten ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmoitin poistettavaksi.

Minkä takia? Ketjussa ei ole mitään sopimatonta.

Eri

Siksi, että kyseessä ei ole aloittajan oman lapsen kuolema, vaan ap ruotii julkisella ja yhdellä Suomen luetuimmalla keskustelupalstalla ystävänsä henkilökohtaista ja traumaattista kokemusta. Itse ainakin toivottaisin tuollaisen ”ystävän” alimpaan helvettiin.