Miksi eläessä niin rakkaat läheiset unohdetaan nopeasti kuoleman jälkeen.

Vähemmän rakkaat on unohdettu jo ennen kuolemaa.

Isäni kuoli kun olin 15. Olen nyt 32 ja ikävä on edelleen.

Sinä et tiedä muiden suruista ja murheista.

100 vuottako pitäisi surra???

Koska se kuollut läheinen elää yhä muistoissa. Jäljelle jääneiden on pakko jatkaa elämäänsä, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö vainajat tulisi välillä mieleen kesken päivän tai etteikö heitä muisteltaisi ennen nukkumaanmenoa. Suruun ei kuitenkaan voi jäädä roikkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Sinä et tiedä muiden suruista ja murheista.

Samaa meinasin kirjoittaa. Suru on monelle yksityisasia, josta ei haluta huudella turuilla ja toreilla, vaan pitää itsellä. Erästä läheistä ystävää kaipaan edelleen usein. Elämä on kuitenkin mennyt eteenpäin, keskityn arjen iloihin ja suruihin, arjessa oleviin ihmisiin. Hauskanpito elävien kanssa ei ole pois kuolleelta tai surulta. Haudallakaan en ole käynyt kertaakaan tässä vuosien varrella, koska muistan hänet muutenkin, en tarvitse kylmää kiveä siitä muistuttamaan. 

Aika lailla kärjistät. Ethän sinä muiden surua ja muistelemisia tiedä. Elämää on kuitenkin jatkettava ja keskityttävä eläviin läheisiin, vaikka kaipaakin edesmennyttä.

Ei se, etteikö vainajasta puhuttaisi, tarkoita sitä, ettei omaiset häntä enää kaipaa. He vain ehkä haluavat pitää ajatuksensa ja tunteensa ominaan, ja surra ja muistella yksinään.

Minä en puhu enkä näytä suruani. Suren yksin. Itken yksin. Monesti autossa työmatkoilla. Se että suruni ei näy muille ei tarkoita ettenkö surisi.

Mä en taas ollenkaan ymmärrä näitä jotka jakavat somessa joka vuosi kissan, koiran ja vanhempien kuolinmuistopäivät tai juoksevat haudalla joka viikko. Yksikin mieheni 56v tuttu viettää itsesäälissärypemisöitä hautuumaalla isänsä haudalla viikoittain!?

Mun kuolleet rakkaat on mun sydämessä aina vaikken asiasta puhukaan enkä laita muistoja faceen. Hautajaiset oli hauskat, muistelimme heitä ja yhteistä elämää. Appiukon hautajaisiin anoppi tilasi iltapalaksi pizzat kun se olisi ollut apen mielestä juuri oikea tapa juhlia hänen elämäänsä.

Haudoillakaan en ole käynyt tuhkan laskemisen jälkeen koskaan (vanhemmat kuolleet 26/20v sitten) . He eivät ole siellä vaan elävät lapsissa ja lastenlapsissa.

Minä kyllä muistelen kuolleita läheisiäni hyvillä mielin, mutta huomaan, ettei minulla ole kumma kyllä heitä varsinainen ikävä. Havahduin asiaan, kun kerran poistuttuani kaupasta sen ovella seisoi ihminen, jota olisin voinut luulla mummokseni. Vaikka ”tavallaan tapasin” mummini, se ei herättänyt minussa ikävää eikä kaipuuta sitä kohtaan, että hän vielä olisi elossa. En tiedä, onko se jotenkin outoa. Hän oli siis kuitenkin todella ihailemani ihminen. Minusta on vain hyvä, jos vainajista on hyvät muistot, mutta ei ikävöi. Ainakin paljon helpompaa itselle. Ikävöinti ei hyödyttäisi ketään.

Minä en sure ja tavallaan siis unohdan. Koska ajattelen, että vainajalla on nyt hyvä olla. Ei ole syytä surra toisen puolesta, joka on vihdoin ”onnelllinen”, jos näin voisi sanoa.

Ei, en minä unohda, vaan tuleehan hän mieleen muistoissa. Ohimennen. Mutta en sure.

Olen 52 v ja ympäriltä kuolee ihmisiä paljonkin. Olen paljon miettinyt, kuinka outoa tämä elämä on. Luulet olevasi tärkeä ja murehdit sitä ja tätä, kunnes päivä kukaan ei enää muista sinua. Kun minä kuolen, kukaan ei muista isoäitiäni ja niitä satoja tarinoita, joita hän minulle 20-30-40-luvuista kertoi.

Minä surin suruni jo silloin kun vanhemmat sairastelivat, kuolema oli jo helpotus vuosien painajaiseen. Hautajaiset oli stressi järjestelyineen, mutta kiva nähdä serkkuja ja kuulla kuulumiset.

Aikaa mennyt 4-5 vuotta, lapselle aina välillä kerron mitä mummo tähän sanoisi tms. ja suvun paikkoja on käyty katsomassa.

Jaa en minä ainakaan ole unohtanut yhtäkään kuollutta läheistä, en edes niitä jotka ei olleet mitenkään todella läheisiä. Mutta miten tuon muistamisen sitten pitäisi sinusta näkyä? Pitäisikö olla surkea ja masentunut koko ajan? Ei kiitos, tuskin ne vainajatkaan haluaisi että minä lakkaisin elämästä ja kokemasta iloa. 

Minä suren ja muistelen omalla tavallani oman pääni sisällä. Miksi mitään showta pitäisi järjestää muiden nähtäväksi? Kukaan ei näe pääni sisään ja tunne sitä ikävää ja tuskaa kun itse koen tai muistelen hyviä hetkiä jne. Miksi sen pitäisi olla muille näkyvää?

Lisäksi näin unen jossa läheiselläni oli asiat nyt hyvin joten sain jonkun sielunrauhan asian suhteen.

No johan oli kärkästä. Äitini kuoli kohta 5 vuotta sitten ja joka ikinen päivä häntä mietin ja muistelen. En vain puhu siitä kenellekkään ja miksi edes pitäisi. Yhtä lailla muistelen ja mietin muita kuolleita läheisiä ja osa ei edes ollut niin läheisiä. Suru ja ajatukseni on omia, en jaa niitä kenenkään kanssa. Jokainen fiksu ihminen ymmärtää kyllä puhumattakin. Heillä on aivan taatusti myös omia läheisiä joita miettivät yhtä lailla.

Minusta surun kuuluukin kadota hiljalleen, ikävä sen sijaan jää. En ole enää aikoihin surrut omien rakkaiden isovanhempien poismenoja, en muistele heitä kuolinpäivinä jne. Silti ikävöin heitä ja ajattelen heitä usein. Mielessäni käyn heidän kanssaan keskusteluja ja mietin miten he reagoisivat kaikkeen siihen mitä elämässäni on tapahtunut heidän poismenonsa jälkeen. Vaalin heidän oppejaan ja koen, että opin tuntemaan heidät oman ikääntymisen myötä paremmin ja paremmin.

Ap on vissiin näitä ihmisiä, jotka nostavat itsensä jalustalle venytetyllä, julkisella ja monesti hirvittävän ulkokullatulla surulla.

Vierailija kirjoitti:

Mä en taas ollenkaan ymmärrä näitä jotka jakavat somessa joka vuosi kissan, koiran ja vanhempien kuolinmuistopäivät tai juoksevat haudalla joka viikko. Yksikin mieheni 56v tuttu viettää itsesäälissärypemisöitä hautuumaalla isänsä haudalla viikoittain!?

Mun kuolleet rakkaat on mun sydämessä aina vaikken asiasta puhukaan enkä laita muistoja faceen. Hautajaiset oli hauskat, muistelimme heitä ja yhteistä elämää. Appiukon hautajaisiin anoppi tilasi iltapalaksi pizzat kun se olisi ollut apen mielestä juuri oikea tapa juhlia hänen elämäänsä.

Haudoillakaan en ole käynyt tuhkan laskemisen jälkeen koskaan (vanhemmat kuolleet 26/20v sitten) . He eivät ole siellä vaan elävät lapsissa ja lastenlapsissa.

Tämä on totta.

Itsekin tiedän yhden viisissä kymmenissä olevan naisen, joka edelleen, 4-5 vuoden jälkeen vinkuu naamakirjassa kuinka ikävä on äitiä joka kuoli vanhuuteen ja sairauksiin.

Samoin joka toinen päivitys on niitä kauheita siirappisia ja alakuloisia meemejä kaipuusta ja ikävästä jossa kuvana joku syksyinen metsä.

On kyllä niin noloa keski-ikäiseltä naiselta. Muut päivitykset sitten ovatkin omien vaivojen valittamista kun joka paikkaa kolottaa ja särkee ja ties mitä.

Mitä niitä kuolleita märehtimään. Keskitytään mieluummin elossa oleviin

Ei edesmenneitä unohdeta mutta on vain jatkettava elämää ilman näitä.