Puhutko itseksesi?
Puhutko itseksesi? Jostain syystä olen itse alkanut näin keskiässä yksin ollessani juttelemaan itsekseni muutamia lauseita silloin tällöin. En mitään pitkiä porinoita.
Kommentit (22)
Olen puhunut itsekseni lapsesta saakka, koska olin ainoa lapsi, eikä ollut leikkikaveria, niin jouduin esittämään leikkieni kaikki roolit itse. En käy mitään dialogia itseni kanssa, vaan asiat, joita useimmat varmaan ajattelevat hiljaa mielessään, sanon itsekseni ääneen. Enkä siis tarkoita mitään pahoja puheita, vaan esimerkiksi nähtyäni tämän keskustelun otsikon vastasin kysymykseen ääneen, että "kyllä, puhun itsekseni." En pidä itseäni erityisen hulluna, vaikka itsekseen puhuminen siihen usein liitetäänkin, vaan se on sellainen jäänyt tapa.
Minä puhun joskus itselleni, etten unohda mitä piti seuraavaksi tehdä. Se tuntuu pitävän ajatuksen jotenkin selkeämpänä.
Sama juttu. Näin ikääntyessäni olen huomannut että silloin tällöin tulee asioita ajatellessaan sanottua sana tai pari ääneen. Siis kotona ja yksin ollessa, ei sentään työpaikalla.
Joo. Totuin puhumaan koiralleni. Kun koira menehtyi niin puhun sitten itsekseni. Ainakin koronaeristys on lisännyt tätä.
Keskustelen itseni kanssa. Voisi sanoa että olen itse itseni paras juttukumppani ja ymmärtäjä, joskus kyseenalaistajakin.
En mutta silloin tällöin lauleskelen.
Puhun, olen puhunut lapsesta saakka. Käyn dialogeja joissa oman osuuteni puhun ääneen ja toisen ihmisen vastauksen kuvittelen. Näin valmistaudun esim jännittäviin tilanteisiin joissa ujolla voisi helposti mennä jauhot suuhun. Etukäteisvalmistautuminen auttaa. Ja yllättävän hyvin pystyy etukäteen arvaamaan miten joku tietty tilanne tulee menemään ja miten joku tietty ihminen mulle vastaa.
Joskus. Jos ajattelen intensiiviseesti tai yllätyn, saatan sanoa itsekseni ”Voi vit’tu” kuuluvaan ääneen!
Puhun. Mulla ei ole yhtään kaveria tai työpaikkaa. Jos en puhuisi itseskseni, en puhuisi koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä puhun joskus itselleni, etten unohda mitä piti seuraavaksi tehdä. Se tuntuu pitävän ajatuksen jotenkin selkeämpänä.
Fonologinen silmukka auttaa säilömään asian muistissa hieman pidempään, ihan tieteellinen pohja tuolle olemassa :)
Itsekseen puhuminen on psykoosin ensioire.
Koko ikäni puhunu itekseni, selkeesti isältä periytyny piirre, hän mumisee ääneen tärkeitä paperitöitä tehdessään.
Joskus ihan yksittäisiä ajatuksia/tehtäviä tai mitä pitää muistaa ostaa kaupasta, kun jäävät ääneensanottuna paremmin mieleen. Joskus pohdin kunnolla, esim. isoja elämänvalintoja. Joskus vain manailen.
Kielten opiskelussa itellä toimi sanojen oppimisessa parhaiten ääneen lukeminen, siten muistin ne paremmin kuin vain lukemalla.
Noin kuukausi sitten odottelin bussia pysäkillä. Aikainen sunnuntaiaamu, koronankin takia hiljaista - ei ketään missään. Bussia ei kuulunut ja tuskastuneena huusin "voi helvetinperkele, tule nyt jo". Se helpotti oloani, kunnes heti kohta huomasin että parin metrin päähän taakseni oli tullut toinenkin bussia odottava. Nolotti.
Kyllä, ainakin kiroilen ääneen, kovaakin.
En paljoa ääneen. Puhun kyllä mielessäni ja joskus selostan pitkäänkin asioita suu liikkuen ja kädet heiluen, mutta äänettömästi tai korkeintaan kuiskaamalla. Tuntuisi oudolta puhua yksin, jos vaikka naapurit kuulevat. Hassua, että kun puhun jollekin toiselle, niin silloin ei kuitenkaan tunnu siltä, että se kuuluisi naapuriin. Yksin puhuessa tulee itsetietoisemmaksi.
Voisinpa välillä oleskella jossain niin syrjässä, että kehtaisin puhua itsekseni sydämeni kyllyydestä.
Itekseni saatan toisinaan kirjoilla kuin touretten syndroomainen jos tulee rasittavia juttuja yllättäen mieleen.
Puhun ja paljon. Erityisesti töissä tulee vähän kuin kerrottua itselleni, että mitä milloinkin pitää tehdä yms.
Lenkkeilen usein syrjäisellä metsätiellä, jossa ei tule ikinä ketään vastaan. Siellä käyn tunnin mittaisia terapiasessioita itseni kanssa :D puin lapsuuttani, parisuhteita, eroja, kaikkea mitä mieltä painaa. Ääneen. Olen siis aiemmin käynyt terapiassa, ja pystyn kuvittelemaan mitä entinen terapeuttini minulle vastaisi ja "kuulen" päässäni hänen sanansa vuodatukseni jälkeen.
Mulla oli vuosikymmeniä lemmikkieläimiä joille juttelin aina niitä näitä. Viiteen vuoteen ei enää lemmikkejä ole ollut, mutta huomaan edelleen välillä juttelevani itsekseni niitä näitä. Taitaa olla jäänyt niin päälle että siitä tullut normaalia.
Puhun itselleni, en kylläkään ääneen. Useimmiten haukun itseäni siitä sun tästä.
Pihun. Olen aina puhunut. Joskus pitkiäkin keskusteluita itseni kanssa.
Myös laulan itsekseni.