Suomalainen sietämisen kulttuuri, mistä tämä kumpuaa?

No, mihin sitten laittaisit sen pois ottamasi läheisen? Toivon, että ajattelet nyt asiaa vähän konkreettisemmin.

Siedin aiemmin, mutta siitä viisastuneena nykyisin avaan suuni.

Alkaisit läheisesi omaishoitajaksi? Jos vanhus on saanut hoitopaikan niin se yleensä tarkoittaa, että kunto on niin huono ettei kotihoidossakaan pärjää.

Kun ei sanominen auta. Voiko näin siis kirjoittaa...sanominen ei auta, koska näin yhteiskunta toimii, ontuen ehkä, mutta toimii kuitenkin.

Vanhusten hoivasta: jos sanoo esim. terveysasemalla siitä, että vanhaa omaista on ehkä kohdeltu jotenkin epäkunnioittavasti ja ehkä juoksutettu turhaan, on riskinä, että saa hankalan asiakkaan maineen.

Viisaammat ovat päättäneet nykyisen systeemin ja jos ei itse keksi parempaa vaihtoehtoa, jonka muut hyväksyisivät, niin ollaan hiljaa.

Samahan se on, jos ottaa puheeksi esim. päiväkodin kanssa jonkin ikävän kokemuksen, niin voi saada kuulla, että koska lapsi on jo peräti 6- vuotias, niin hänen pitää itse osata jo tehdä tätä ja tuota ilman apua ja pitää puolensa.

Jos näistä valittaa, saa kuulla olevansa itse syyllinen jotenkin.

Tuntuu siltä että kiusaamiselle ollaan annettu vain tarkoitus ja merkitys "nykypäivään" joka ei ole kestävä.

"People say don't rock the boat, let things go their own way" [Neil Young: Days That Used to Be]

Olen huomannut että "onnellisten" ihmisten onni on erittäin hataralla pohjalla. Kun tapahtuu mikä hyvänsä pienikin muutos niin heti alkaa hirveä ahdistus ja paniikki, heti täytyy väkivalloin yrittää saada asiat taas entiselleen. Toisin sanoen luulen että "onnelliset" ihmiset Suomessa ovat narsisteja. Kaikki kakka tulee vain sietää, mistään sinä et saa valittaa, koska herran tähden sentään silloinhan sinä saattaisit uhata narsistien hataraa onnea. Millään muulla en osaa selittää aivan käsittämätöntä muutosvastarintaa, sitä että pidetään kynsin hampain kiinni vanhasta järjestelmästä vaikka se on läpimätä. Täytyy vain väkisin uskotella itselleen ja muille että kaikki on hyvin, koska hui kauhistus sentään alkaa ahdistaa kauheasti jos pitäisi myöntää itselleen että voi pinnan alla tosiasiassa aivan kauhean huonosti.

Suosittelen ehkä kuuntelemaan tuon alussa mainitsemani laulun, siis:

Sen voi mielestäni tulkita tasan niinkuin tulkitsin muutosvastarinnan, sietämisen kulttuurin. Ensin nuorena innoissaan rakennetaan jotain, haaveillaan ja uskotaan että siitä tulee hyvää, jäädään siihen mitä on rakennettu. Jumiudutaan siihen, vaikka se on huono. Ei vain kestetä irti päästämistä. Pakko vain jumittaa hamaan loppuun saakka.

Pahinta on se, että puuttuu itse johonkin väärinkäytökseen, ja ihmiset ympärillä alkavat paheksua sitä että joku kehtaa "puuttua toisten asioihin" ja herättää huomiota. Pitäisi vain tuijottaa varpaitaan, sulkea silmänsä ja korvansa ja kävellä pois. Samalla itketään, miksi kukaan ei tee mitään kun jotakuta kiusataan tai ahdistellaan.