Kauhea ikävä ja ontto olo ilman lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen uusi sanoo, että lapset voivat aina halutessaan olla heillä ja sisustaa lapsille huonetta, hankkivat asioita sinne.. Tuntuu, että haluaa omia lapseni heille. Ap

Niin. Se on tuo tunne.

Onhan se kuitenkin onni, että ei kaltoinkohtele lastasi.

Äiti on aina äiti.

Jatka rakastavana äitinä.

Ehkä olisi hyvä käydä juttelemassa noista tunteistasi psykologin kanssa.

Ai rakastavana? Riippuvainenhan tuo on lapsistaan, ajatteleeko LAPSIA ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Miehen uusi sanoo, että lapset voivat aina halutessaan olla heillä ja sisustaa lapsille huonetta, hankkivat asioita sinne.. Tuntuu, että haluaa omia lapseni heille. Ap

Koita nyt vain aikuistua ja nähdä asiat muidenkin kuin minä minä -itsesi kautta.

Vierailija kirjoitti:

Omat lapseni ovat jo 15 ja 17, ja edelleen ihan samat olot, kun menevät isälleen. 

Sinänsä tottakai olen iloinen, että isänsä luona heillä asiat on hyvin ja isäsuhde kunnossa. Mutta oma talo tuntuu kamalan tyhjältä, vaikka täälläkin ollessaan oikeastaan luuhaavat enemmän kavereiden kanssa kuin kotosalla.

En tiedä miltä sitten tuntuu, kun alkavat kotoa lähteä. Toivottavasti jossain kohtaa helpottaisi.

Itsenäistyminen on eri asia. Se vaikea asia on siinä, kun itse on vielä vastuussa, eikä voi sitä vastuutaan kunnolla hoitaa. Esim lapsilla tulee jotain selvitettäviä kouluasioita juuri isäviikonloppua vasten, painelevat sinne ja asia jää hoitamatta (tai hoidetaan isän tyylillä). 

Vierailija kirjoitti:

Kiitos jokaiselle joka vastaa näkemyksiään, en ota syyllistäen. Olen varmaan liian kiinni lapsissa mutta kun koen että äidin ja lasten kuuluukin elää elämä yhdessä kunnes aikuistuvat ja tämä on jotain "epänormaalia". Kyllä, olen itse ydinperheessä kasvanut. Ja odotan että lapset kasvavat ja itsenäistyvät, tuen siinä. Mutta tämä kun on erilaista. Miten tällaisesta pääsee yli? Eikö ole ihan luonnollisia tunteita, miksi muut ero vanhmmat ei tunne näin? Nautin omasta ajasta sinänsä mutta tämä tuntuu väärältä.

Kyllä me tunnemme samoin. Mä aina odotan omaa aikaa ja kun se tulee, olo on melko lailla tuollainen kuin kuvailit. Ajan myötä siitä oppii nauttimaan enemmän. Mulla parhaiten menee oma aika talteen, kun suunnittelen hieman, että mitä teen. Pyrin tekemään juttuja, mitä ei normaalisti pysty. Saatan pyhittää päivän lukemiseen, hakea noutoruokaa, lähteä yöajelulle tai katsomaan kuuta. Tapaamaan ystäviä.

Jännä,ydinperheessä isäkin on yhtälailla vanhempi ja vastuussa lapsista ja oikein painostetaan miehiä olemaan lasten kanssa. Sitten kun erotaan niin mammat itkevät ja vinkuvat että lapset kuuluvat äidin luo.

Onko ap kenties ollut niin, että liiton aikana mies huiteli menemään ja sinä olit aina pallo jalassa kotona lasten kanssa? Silloin lapsista erossa oloon tottuminen ja luottaminen miehen vanhemmuuteen on vaikeampaa.

Kaikkeen kumminkin tottuu, etenkin harrastaminen ja uusi parisuhde tuo tarvetta ajalle olla erossa lapsistaan, jos ei tahdo lapsia shokeerata pikaisesti kyhätyllä uusperheellä.

Vierailija kirjoitti:

Onko ap kenties ollut niin, että liiton aikana mies huiteli menemään ja sinä olit aina pallo jalassa kotona lasten kanssa? Silloin lapsista erossa oloon tottuminen ja luottaminen miehen vanhemmuuteen on vaikeampaa.

Kaikkeen kumminkin tottuu, etenkin harrastaminen ja uusi parisuhde tuo tarvetta ajalle olla erossa lapsistaan, jos ei tahdo lapsia shokeerata pikaisesti kyhätyllä uusperheellä.

Olen aina ollut vastuuntuntoinen ja huolehtiva suhteessa lapsiin mutta antanut ja vaayinutkin miestä huolehtimaan ja tekemään paljon lasten kanssa. Jaettu hoito. Eikä tuntunut läheskään näin vaikealta eron jälkeen kun mies oli yksin ja lapset hänellä. Nyt tuntuu kun mies elää uuden kanssa täyttä perhe-elämää johon minä en kuulu. Olen mustasukkainen. En miehestä vaan siitä kokonaisuudesta ja omista lapsista.

Up

Ei olisi pitänyt erota lasten ollessa pieniä.

Tuota olisit tyytyväinen kun on hyvä äitipuoli ja tykkää. Minun lasten äitipuoli, nykyisin ex ja lapset aikuisia, keräsi lapset päättämään kuka tappaisi hänet. Että siis voisi käydä huonostikin näissä.

Miten sitä pystyisi iloitsemaan, kun omat lapset on toisen kanssa.

Eroamme suree myös lapset. Mies tuntuu olevan ainoa erittäin tyytyväinen tilanteeseen ja onnellinen. Ap

Itse olen kahden lapsen äitipuoli. Kun mieheni lapset ovat meillä, teen parhaani, että lapsilla on hyvä olla. Ollaan laitettu heille omat huoneet, tehdään paljon asioita yhdessä. Laitetaan ruokaa, löhötään koko perhe sohvalla ja katsotaan elokuvia, pelataan lautapelejä, leivotaan, jutellaan tms. Olen lapsille tärkeä ja he minulle. Mutta vaikka meillä olisi kuinka läheiset välit, en koskaan voisi enkä haluaisi viedä äidin paikkaa. Äiti on aina äiti, sitä paikkaa ei voi kukaan viedä, ottaa tai lahjoa. Itse ajattelen niin, että lapsilla ei voi olla ympärillään liikaa aikuisia, jotka välittävät heistä. Lapsille on välillä rankkaa vaihtaa kotia jatkuvasti. Meidän aikuisten velvollisuus on huolehtia siitä, että se kodin vaihtaminen olisi mahdollisimman kivutonta. Kuinka kamalaa olisikaan, jos toisessa kodissa olisi äiti- tai isäpuoli, joka ei kohtelisi bonuslapsiaan kuin omiaan. Mieheni lapsilla on äidin luonaan isäpuoli, jonka kanssa ovat läheisiä. Mutta ei isäpuolikaan sitä isän paikkaa voi viedä.