Olen havahtunut äkisti siihen faktaan että vanhempani tulevat kuolemaan, meillä on hyvässä lykyssä 20 vuotta yhteistä aikaa ja ajatus täyttää minun suunnattomalla ahdistuksella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyn läpi ihan samanlaisia tuntemuksia. Itse olen 28v ja isä täyttää tänä vuonna 60. Pitääkin soittaa isälle.

Kun olin 28, niin isä täytti 47v.

Kun olin 28, isäni oli 83. Kolme vuotta myöhemmin hän kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuon tunteen, se on joku viimeisin lapsuuden huolettomuuden menetys. Siinä tuntee jotain pohjatonta yksinäisyyttä ja surua, kun ne ihmiset, jotka ovat pitäneet sinusta aina huolta rapistuvat ja lopulta kuolevat. Mutta sitten ajattelen asiaa heidän kannaltaan ja en edes halua ajatella, että vanhempani enää iäkkäinä kokisivat vaikka oman kuolemani. Vanhempien kuolema on hirvittävä, mutta lopulta kuitenkin luonnollinen asia. Siksi se on mahdollista myös hyväksyä toisin kuin vaikka oman lapsen menetys.

Pitäneet sinusta aina huolta? Salli minun nauraa. Tätä turvallisten vanhempien lapsien on aina niin mahdoton käsittää. Kaikilla ei ole ollut sitä onnea.

En tarkoittanut, että kaikilla olisi samanlainen kokemus vanhemmistaan. Kuvailin vain omia tunteitani turvallisessa perheessä kasvaneena. Olen pahoillani, että sinulla on ollut turvaton lapsuus. Jokainen lapsi ansaitsisi huolehtivat vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Vierailija kirjoitti:

Toki parempi jos kuolisivat ns. kertaheitolla, eivätkä sairastelisi vuosikaupalla dementiaa yms. vakavia vaivoja joka olisi takuulla kuolemaakin pahempi maanpäällinen helvetti omaisille. Monihan on sanonut, että sen jälkeen vanhemman kuolema on ollut suuri helpotus.

Omalla äidilläni oli alztheimerin tauti ja 2,5 vuotta hän oli laitoshoidossa. Onneksi joku munuaistulehdus pelasti pidemmältä tuomiolta, mutta jo tuossakin vaiheessa äiti ei osannut enää puhua eikä syödä ja kun katsoin häntä silmiin, ei siellä ollut enää ketään. Olin jo itsekin ehtinyt toivoa, että äiti pääsisi jo pois - ja silti kauhea syyllisyys kun hän tästä muutama kuukausi eteenpäin kuoli.

Tuon jälkeen, ja kun on lukenut mitä vanhusten hoiva/heitteillejättö nykyaikana on, olen tullut siihen tulokseen että mikä tahansa syöpäkin on helpompi lähtö kuin tuo viheliäinen pitkä tie, joka muistisairaalla on edessään. Keuhkokuume on suoranainen lottovoitto, koronasta nyt puhumattakaan. Jos täältä selviää hautaan lyhyehkön sairaalassaolon jälkeen, niin kiitos kaikille ylemmille voimille!

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Ei, Mulla ei ole lapsia

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Ei, Mulla ei ole lapsia

Haluisikko niitä?

Älä huoli, voit itsekin kupsahtaa koska vaan heitä ennen, yllättäen ja nopeasti. Mutta ahdistaa tuo sama itseäkin, jos mennään keskiverto kaavalla että ikäjärjestyksessä lähdettäisiin.

Molemmat isovanhempani kuolivat pari vuotta sitten. Sen jälkeen tavallaan nousi ne ajatukset mieleen, että vanhemmillakin ei välttämättä ole enää niin paljon aikaa jäljellä. Toisaalta itseä nyt ahdistaa jo omakin elämä ja olen yksinäinen. Isäni joskus totesikin, että jos me kuolemme niin sinulla ei ole enää ketään. Aika ikävästi sanottu, mutta sen on totuus. Minulla ei ole läheisiä tai ystäviä sekä sukumme kanssa aika etäiset välit ja emme paljon tapaa. Vanhemmat voivat ajatella, että huolehdin heidät "hautaan", mutta samalla olen jo miettinyt kuka minut edes hautaa ja olenko ihan omillani ja yksin sitten vanhana jos nyt edes selviän sinne asti. Oikeastaan kun käy jonkun sukulaisen hautajaisissa niin alkaa nämä asiat pyöriä mielessä entistä enemmän.

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Ei, Mulla ei ole lapsia

Haluisikko niitä?

Ehkä. Välillä tuntuu että haluan mutta järjellä ajatellen minulla ei ole mitään mitä tarjota lapselle. Parempi varmaan jättää haaveen tasolle tämä.

Vierailija kirjoitti:

Molemmat isovanhempani kuolivat pari vuotta sitten. Sen jälkeen tavallaan nousi ne ajatukset mieleen, että vanhemmillakin ei välttämättä ole enää niin paljon aikaa jäljellä. Toisaalta itseä nyt ahdistaa jo omakin elämä ja olen yksinäinen. Isäni joskus totesikin, että jos me kuolemme niin sinulla ei ole enää ketään. Aika ikävästi sanottu, mutta sen on totuus. Minulla ei ole läheisiä tai ystäviä sekä sukumme kanssa aika etäiset välit ja emme paljon tapaa. Vanhemmat voivat ajatella, että huolehdin heidät "hautaan", mutta samalla olen jo miettinyt kuka minut edes hautaa ja olenko ihan omillani ja yksin sitten vanhana jos nyt edes selviän sinne asti. Oikeastaan kun käy jonkun sukulaisen hautajaisissa niin alkaa nämä asiat pyöriä mielessä entistä enemmän.

Mulla on sama tilanne. Ei oo oikein ystäviä, eikä juurikaan (nuoria) sukulaisia. Kaikki kuolee siis ennen minua.

Todellisuudessa olet ymmärtämässä kuolevasi itsekin joskus. Aiemmin se on ollut sulle vain filosofinen kysymys. Itse en ole oppimut hyväksymään että on pakko kuolla. Mutta kuoleman pelko sai minut näkemään uudella tavalla elämän pienet ilot.

Minulla myös omat lapset lohduttivat kun vanhemmat heikkenivät. Elämä jatkuu ja voin tehdä heidän kanssa niitä yhteisiä asioita mitä oli omien vanhempien kanssa.

Jos ei olisi ollut omia lapsia niin olisin ollut todella syvissä vesissä kun äiti ja isä kuolivat. En voi edes kuvitella yksinäisyyden määrää.

Oma perhe on vain jotain mitä mikään muu maan päällä ei voi korvata.

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Ei, Mulla ei ole lapsia

Haluisikko niitä?

Ehkä. Välillä tuntuu että haluan mutta järjellä ajatellen minulla ei ole mitään mitä tarjota lapselle. Parempi varmaan jättää haaveen tasolle tämä.

Miten niin ei olisi mitään tarjota? Rakkautta se vatii joka on tunnetta ja hyvää huolen pitoa ja ohjata lasta rohkeeseen itseilmaisuun ja rohkeutta antaa lapsen omille unelmille tilaa kasvaa sellaiseksi kuin on tarkotettu ei sorra toista opettaa vaikka er ei koske pistorasiaan koska voi kuolla ja muuta ei syökärpässienii. Opettaa mut ei ohjaa omaan tarpeeseen antaa lapsen kukoistaa ja kysellä siis ei ohjas aikuisen näköseen elämään vaan lapsen omaansa. Tottakait toruakkin jos tekee pahaa muille . Elä ikinä luovu haaveistas mee rauhalla ja rakkaudella niitä kohti ja tee ne.

Itse olen vasta 20, mutta olen jo vamistaiutunut siihen että isäni saattaisi kuolla piankin. Hän on alkoholisoitunut ja kerran on ollut jo lähtö lähellä. Toisaalta kun olen tuota paljon miettinyt niin uskon että selviän siitä kyllä, vaikka ei se helppoa tule olemaan. Äitini kuolema ottaisi varmasti todella koville, koska on nuori ja terve ja en usko että tulee kuolemaan vielä aikoihin, vaikka ei sitäkään koskaan tiedä. Luotan silti siihen että kaikesta selviää kun on pakko. Itse ajattelen että suuren surunkaan keskellä en haluaisi jäädä tuleen makaamaan, vaan yritän jatkaa aina eteenpäin.

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Ei, Mulla ei ole lapsia

Haluisikko niitä?

Ehkä. Välillä tuntuu että haluan mutta järjellä ajatellen minulla ei ole mitään mitä tarjota lapselle. Parempi varmaan jättää haaveen tasolle tämä.

Miten niin ei olisi mitään tarjota? Rakkautta se vatii joka on tunnetta ja hyvää huolen pitoa ja ohjata lasta rohkeeseen itseilmaisuun ja rohkeutta antaa lapsen omille unelmille tilaa kasvaa sellaiseksi kuin on tarkotettu ei sorra toista opettaa vaikka er ei koske pistorasiaan koska voi kuolla ja muuta ei syökärpässienii. Opettaa mut ei ohjaa omaan tarpeeseen antaa lapsen kukoistaa ja kysellä siis ei ohjas aikuisen näköseen elämään vaan lapsen omaansa. Tottakait toruakkin jos tekee pahaa muille . Elä ikinä luovu haaveistas mee rauhalla ja rakkaudella niitä kohti ja tee ne.

Mulla on pahoja mielenterveysongelmia. Ei ole reilua altistaa lapsia sellaiselle. En ole niin itsekäs.

Vierailija kirjoitti:

Minulla myös omat lapset lohduttivat kun vanhemmat heikkenivät. Elämä jatkuu ja voin tehdä heidän kanssa niitä yhteisiä asioita mitä oli omien vanhempien kanssa.

Jos ei olisi ollut omia lapsia niin olisin ollut todella syvissä vesissä kun äiti ja isä kuolivat. En voi edes kuvitella yksinäisyyden määrää.

Oma perhe on vain jotain mitä mikään muu maan päällä ei voi korvata.

Oma perhe (lapsuudenkoti) on joillain elämänmittainen kauhu, pelko, hätä ja kärsimys. Olen 45v ja mustelmat ja murtumat lapsuudesta jo parantuneet mutta mieli ei vaan unohda. Se muistaa saman kauhun, kivun ja pelon aina vaan.

Te joilla on hyvä koti, olkaa kiitollisia ja olette oikeasti uskomattoman etuoikeutettuja. Hyvä lapsuus on koko elämän perusta. Me, keillä se lapsuus oli kauhua ja pelkoa, seisomme koko ajan ”huojuvalla perustalla” ja koko elämämme aikana meillä ei ole koskaan ollut vanhempien rakkautta, hyväksyntää ja tukea turvanamme. Vaan kaikesta, pahimmista kriiseistä ja vastoinkäymisistäkin, on aina ollut pakko selvitä itse, tietoisena siitä että ei ole mitään kotia mihin voisi mennä turvaan hetkeksi, ei ole ketään äitiä jolle voisi soittaa ja kertoa huolistaan, ei ole ketään jota... niin, jota kiinnostaisi sun elämä.

On hirveää että joillekin vanhemmille on se ja sama, onko lapsi elossa vai kuollut, turvassa vai hädässä, onnellinen vai onneton.

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Ei, Mulla ei ole lapsia

Haluisikko niitä?

Ehkä. Välillä tuntuu että haluan mutta järjellä ajatellen minulla ei ole mitään mitä tarjota lapselle. Parempi varmaan jättää haaveen tasolle tämä.

Miten niin ei olisi mitään tarjota? Rakkautta se vatii joka on tunnetta ja hyvää huolen pitoa ja ohjata lasta rohkeeseen itseilmaisuun ja rohkeutta antaa lapsen omille unelmille tilaa kasvaa sellaiseksi kuin on tarkotettu ei sorra toista opettaa vaikka er ei koske pistorasiaan koska voi kuolla ja muuta ei syökärpässienii. Opettaa mut ei ohjaa omaan tarpeeseen antaa lapsen kukoistaa ja kysellä siis ei ohjas aikuisen näköseen elämään vaan lapsen omaansa. Tottakait toruakkin jos tekee pahaa muille . Elä ikinä luovu haaveistas mee rauhalla ja rakkaudella niitä kohti ja tee ne.

Mulla on pahoja mielenterveysongelmia. Ei ole reilua altistaa lapsia sellaiselle. En ole niin itsekäs.

Millasia ne ongelmat on?. Mut ymmärrän

Hm. Jo on pienet ongelmat.

Mulla toinen vanhempi kuoli kun olin lapsi ja toisesta vanhemmastani 85 v. olen huolehtinut jo 20 vuotta, hänellä on ollut monenlaista terveysongelmaa. Itsekin olen sairastellut, viimeisimpänä syöpä. Yritän järjestellä että vanhempani pärjää jos minusta aika jättää aikaisemmin. Meillä ei ole muuta perhettä. Olen 44 v. Kuka maksaa hänen laskut ja tilaa ruoat ja hoitaa lääkärit ym. jos minä menen aikaisemmin? Vinkkejä?

Se hyvä puoli (mitään muuta hyvää ei sit olekaan) on huonojen lapsia kaltoinkohtelevien vanhempien lapsena, että hulluja lapsenrääkkäjävanhempia on tavallaan ”surrut” jo vuosikymmeniä.

Siis surrut sitä että mulla ei koskaan äitiä ja isää ollutkaan, en koskaan saanut vanhempien rakkautta, en saanut sellaista kotia jonka pieni lapsi olisi tarvinnut.

Kipu ja tuska on kulkenut mukana koko elämän ja välillä on itketty huutoitkua ja välillä surtu sitä että tavallaan vanhemmat on kuolleet (kun ovat siis piittaamattomia eivätkä viitsi pitää mitään yhteyttä).

Surutyö on jo tehty. Itkut itketty. Sitten kun lopullisesti he lähtevät niin koittaa helpotus ja rauha, jonkinlainen ilokin että hirviöt ovat poissa kiusaamasta ja satuttamasta enempää.

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Ei, Mulla ei ole lapsia

Haluisikko niitä?

Ehkä. Välillä tuntuu että haluan mutta järjellä ajatellen minulla ei ole mitään mitä tarjota lapselle. Parempi varmaan jättää haaveen tasolle tämä.

Miten niin ei olisi mitään tarjota? Rakkautta se vatii joka on tunnetta ja hyvää huolen pitoa ja ohjata lasta rohkeeseen itseilmaisuun ja rohkeutta antaa lapsen omille unelmille tilaa kasvaa sellaiseksi kuin on tarkotettu ei sorra toista opettaa vaikka er ei koske pistorasiaan koska voi kuolla ja muuta ei syökärpässienii. Opettaa mut ei ohjaa omaan tarpeeseen antaa lapsen kukoistaa ja kysellä siis ei ohjas aikuisen näköseen elämään vaan lapsen omaansa. Tottakait toruakkin jos tekee pahaa muille . Elä ikinä luovu haaveistas mee rauhalla ja rakkaudella niitä kohti ja tee ne.

Mulla on pahoja mielenterveysongelmia. Ei ole reilua altistaa lapsia sellaiselle. En ole niin itsekäs.

Millasia ne ongelmat on?. Mut ymmärrän

Paha masennus. Ocd. Ahdistuneisuushäiriö. Itsetuhoisuus.