Olen havahtunut äkisti siihen faktaan että vanhempani tulevat kuolemaan, meillä on hyvässä lykyssä 20 vuotta yhteistä aikaa ja ajatus täyttää minun suunnattomalla ahdistuksella

Onhan se vähän ankea ajatus, mutta enemmän pelkään sitä että vanhempani sairastuvat muistisairauteen ja joutuisi sitten sen kanssa tapella koko niiden loppuelämä, lykyssä useita vuosia. Milläs sen hoitopaikankin maksaa, jos ei vanhemmilla ole mitään valtavia omaisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Onko sulla lapsia mulla rakas tyttö nut 7v. Ni mä välillä pelkään et sille tapahtuu pahaa ja rukoilen jumalalta et antaa sille pitkän terveen ja onnellisen ja rakkauden täytteisen elämän mä en olis uskonu rakastavani ketään niin paljon vaikka oonkin tunnevammanen nytkin tuli kauneuden kyyneleet

Ei, Mulla ei ole lapsia

Haluisikko niitä?

Ehkä. Välillä tuntuu että haluan mutta järjellä ajatellen minulla ei ole mitään mitä tarjota lapselle. Parempi varmaan jättää haaveen tasolle tämä.

Miten niin ei olisi mitään tarjota? Rakkautta se vatii joka on tunnetta ja hyvää huolen pitoa ja ohjata lasta rohkeeseen itseilmaisuun ja rohkeutta antaa lapsen omille unelmille tilaa kasvaa sellaiseksi kuin on tarkotettu ei sorra toista opettaa vaikka er ei koske pistorasiaan koska voi kuolla ja muuta ei syökärpässienii. Opettaa mut ei ohjaa omaan tarpeeseen antaa lapsen kukoistaa ja kysellä siis ei ohjas aikuisen näköseen elämään vaan lapsen omaansa. Tottakait toruakkin jos tekee pahaa muille . Elä ikinä luovu haaveistas mee rauhalla ja rakkaudella niitä kohti ja tee ne.

Mulla on pahoja mielenterveysongelmia. Ei ole reilua altistaa lapsia sellaiselle. En ole niin itsekäs.

Millasia ne ongelmat on?. Mut ymmärrän

Paha masennus. Ocd. Ahdistuneisuushäiriö. Itsetuhoisuus.

Haaveiletko muustakin kuin lapsista?. Mulla oli pahaa lamaannuttavaa masennusta pari vuotta mut kaverit jeesas ja pakotti mut lähtee ulos ni väkisin lähin ja se kuukausien kuluessa helpotti onko sulla ketään kaveria?. Mulla on ocd oireita ja se vituttaa kun ne käskee esim runkkaa omaa faijaa tai tehä pahaa ja se ahistaa mua nyt ne on helpottanu kun oon kirjottanu niistä . Itsetuhosuuttakin on kun oon korkeella joku vetovoima käskee hyppään. Ahdistuneisuutta on kun teen väärin elämässä. Jungi sanoi et masentuneisuus ja ahdistus johtuu siitä kun ei elä sitä elämää mitä pitäisi

Se on lopulta kuitenkin ihan normaalia biologiaa. Ja hyvä asia, koska ihminen on tietyn iän saavutettuaan aika surkeassa kunnossa. Kaikenmaailman uskonnot ovat tehneet (normaalista) kuolemisesta sen kamalan asian.

Tosin joissakin maissa vieläkin juhlistetaan sitä, että ihmisen vaellus on vihdoin saapunut päätepysäkkiinsä. On jopa isot pippalot. Suomalaisessa luterilaisuuden suruun hukuttamassa ilmapiirissä tapahtuma on monille etukäteen jo kamala asia.

Äitipuoleni 75v pelkää kuolemaa hysteerisesti, en tiedä mitä siinä mutta ei todellakaan pidä paikkaansa että kakki vanhukset  ottaisivat lähestyvän lopun tyynenä vastaan. Äitipuoli ei usko että enkelit tai edesmenneet rakkaat tulee  hakemaan vaan sanoo että sitä vain tippuu pimeään  ja häviää eikä hän halua halua hävitä.

Minua ajatus pimeästä, ikiunen rauhasta   ei pelotamutta surettaa kyllä se että lakkaa olemasta ja viidenkymmenen vuoden päästä kukaan ei tiedä että olet tallustellut maan päällä. Ellet ole joku julkkis.

Vierailija kirjoitti:

Äitipuoleni 75v pelkää kuolemaa hysteerisesti, en tiedä mitä siinä mutta ei todellakaan pidä paikkaansa että kakki vanhukset  ottaisivat lähestyvän lopun tyynenä vastaan. Äitipuoli ei usko että enkelit tai edesmenneet rakkaat tulee  hakemaan vaan sanoo että sitä vain tippuu pimeään  ja häviää eikä hän halua halua hävitä.

Minua ajatus pimeästä, ikiunen rauhasta   ei pelotamutta surettaa kyllä se että lakkaa olemasta ja viidenkymmenen vuoden päästä kukaan ei tiedä että olet tallustellut maan päällä. Ellet ole joku julkkis.

Höh. Jopa intialainen uudelleensyntymä on todennäköisempää kuin jotkut demonit tai musta tyhjyys. 

Kun ei ole olemassa, ei ole myöskään tyhjyyttä. Ei vain ole. Sitä on turha pelätä. 

Paskaahan se tavallaan on jos hommat ovat kesken, mutta minkäs teet.

Olen 53, äitini 77. Isäni on jo kuollut.

Isäni kuolema oli lähinnä helpotus, koska hänellä oli nopeasti edennyt Alzheimer.

Mutta koronan myötä on tullut hirveä pelko äitini menettämisestä. Me ollaan äitini kanssa ihan parhaat kaverit nykyään, ja ajatuskin hänen kuolemastaan saa kyynelet silmiin. Viime kesänä liippasi jo läheltä, kun hän sai sydänkohtauksen. Onneksi se oli ns. lievä.

Äitini puolen suku on kyllä pitkäikäistä. Äitini äiti kuoli hilkkua vaille satavuotiaana, äitini isä 96-vuotiaana, sekin onnettomuuden seurauksena. Oli vielä tosi aktiivinen ja tekevä, ja ajokorttiinkin oli myönnetty vuotta aiemmin lisäaikaa vielä ainakin 5 vuodeksi.

Saatat itte kuolla aikasemmin. Saattaa myös olla ettei sulla ole ku päivä aikaa toisen vanhemman tai molempien jos tapahtuu joku onnettomuus. Tai tunti.

Voi myös olla ettei meitä ole enään kuukauden päästä jos syttyy kolmas maailmansota.

Kaikkee voi sattua ja elämä on lyhyt ja hiuslangan varassa.

Miksi murehtia koko lyhyttä ikää?

Murehteminen ja voivottelu ei muuta asioiden todellista laitaa mihinkään.

Mukavempi kun on kivoja muistoja mukavista hetkistä vanhempien ja muiden kanssa eikä semmosia kun on vaan kokoajan ahdistunu ja murehtinu koska sattuu elämä pakenemaan.

Jos et voi ahdistukselle mitään niin hae ammattilaiselta apua.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina kadehtinut niitä jotka suree vanhempiensa kuolemaa. Tiedätkö miksi?

Tämä. Odotan kovasti että saisin viimeinkin varmuuden,että hirviö ja hänen lakeijansa eivät palaa ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se vähän ankea ajatus, mutta enemmän pelkään sitä että vanhempani sairastuvat muistisairauteen ja joutuisi sitten sen kanssa tapella koko niiden loppuelämä, lykyssä useita vuosia. Milläs sen hoitopaikankin maksaa, jos ei vanhemmilla ole mitään valtavia omaisuuksia.

Vanhuksen tuloilla se maksetaan, ja jos ei riitä niin lopun maksaa yhteiskunta. Vanhuksen omaisuutta siihen ei saa nykyään käyttää.

Olen sinun ikäisesi ja äitini on jo kuollut. Isäkin on kasikymppinen ja ei varmaankaan montaa vuotta jäljellä enää. Äiti oli täysin terve ja reipas ja kun jäi eläkkelle niin heti sairastui syöpään. Kolme vuotta oli heikossa kunnossa ja sitten kuoli. Lasteni puolesta surettaa. Ennen niin ihanaa mummolaa ei enää ole, isäni on sotkenut talon ja pihan, hänellä on muistisairaus joka tekee hänestä todella ilkeän ym. Koko talo on täynnä arvotonta romua jota isäni kerää ja siellä on niin likaista että ei siellä voi viettää aikaa. Ikinä ei olisi uskonut että äiti lähtee ennen isää, heillä oli niin suuri ikäerokin.

Jokaisen meistä on kerran lähdettävä.  Tärkeää on ottaa Jeesus vastaan elämänsä herraksi ja saada nimensä sinne taivaan elämän kirjaan.  Kuolema on kauhistuttavaa, jos on erossa jumalasta ja joutuu sinne pahaan paikkaan.  Pyydä jeesusta elämääsi ja auttamaan sinua elämään hänen tahtonsa mukaan.  Ihmisten mielipiteistä ei näissä asioissa kannata välittää, ei ivallisistakaan. Voit rauhassa ajatella kuolemaakin.

Omat vanhempani ovat jo kuolleet molemmat. Ahdistavin tunne on se, että minä olen seuraava. Minun ja kuolemani välissä ei ole enää ketään.

Toisaalta sitä vapautuu turhuuksista ja paremmin muistaa että meillä jokaisella on vain tämä yksi elämä. Kannattaa elää niin ettei kuolinvuoteellaan itke tekemättömiä asioita.

Muistakaa rakastaa!

Samoja ajatuksia on ollut, mutta yritän olla murehtimatta ennen kuin aika on.

Haaveilen välillä että minulla olisi elossa isä tai äiti tai olisi lasten toinen mummo edes elossa. Kaikki kuolleet ja lisäksi tuli avioero ja totaaliyksinhuoltajuus. Lapset auttaa jaksamaan eikä he kaipaa sellaista mistä eivät mitään tiedä. Elämä on hyvää näinkin ja on heillä kavereita ja koulun kesälomakin nyt. Mutta minä kaipaan kaikkia edellä mainittuja aikuisia.

Eikö edes perintö lohduta?

Vierailija kirjoitti:

Ajatus oli kammottava, tiedän tunteen. Tänä aamuna olin torilla ostamassa ensimmäisen kerran syksyllä kuolleen isäni haudalle kesäkukkia. Kävellessäni kukkakassit kädessä autolle tunsin todella olevani aikuinen. Vakava ja murheita kantava aikuinen. Olen 39-vuotias.

Tsemppiä. Mulla oli tuo tunne jo alle parikymppisenä, isä kuolemaisillaan ja masentunut äiti. 

Jotkut ne vaan on etuoikeutettuja. Isäni kuoli kun olin 2-vuotias, äiti heittäytyi kärsiväksi leskeksi siitä hetkestä pitäen. Itse olen aina kasvanut siihen, että avioliitot päättyvät, jos ei eroon niin kuolemaan ja kuoleman hetkeä ei kukaan ennalta voi tietää. Siinä missä äitini vain voivotteli kohtaloaan minun oli pärjättävä ja pidettävä kulisseja pystyssä samalla kun kaikki ihmettelivät kaikkia niitä asioita mitä äitini jätti "surunsa" takia hoitamatta.

Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta porata tuollaisia asioita. Tiesin että jos äitikin kuolee (ihme ettei t*ppanut itseään kun sitä ruikutusta vaan riitti), joudun johonkin laitokseen missä on väkivaltaisia nistikakaroita jotka varastelevat ja hakkaavat.

Ai että, olisipa niin onnellinen elämä että oikein itkisi vanhempien perään. En edes käsitä kuinka helppoa sinun elämäsi on, että nyt vasta keski-ikäisenä olet hupskeikkaa tajunnut että elämän perustotuudet koskevat myös sinua, ei vain meitä muita.

Mutta kiva tietty että voit dramaattisesti porata nyt että keski-ikäisenä joudut pärjäämään, nyyh nyyh. Jotkut joutuvat pärjäämään aina, oli vanhemmat elossa tai ei.