Olen havahtunut äkisti siihen faktaan että vanhempani tulevat kuolemaan, meillä on hyvässä lykyssä 20 vuotta yhteistä aikaa ja ajatus täyttää minun suunnattomalla ahdistuksella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyn läpi ihan samanlaisia tuntemuksia. Itse olen 28v ja isä täyttää tänä vuonna 60. Pitääkin soittaa isälle.

Kun olin 28, niin isä täytti 47v.

Lisään, että kuoli kun oli 63v.

Olen myös alkanut tajuamaan saman, kun isä on harmaantunut ja ikä lähestyy kuutta kymppiä.  Harmittaa, mutta samalla voi ajatella positiivisesti että vuosia voi silläkin olla vielä noin 20 jäljellä jos terveys säilyy. Ja siinä ajassa ehdin minäkin kuolemaan monta kertaa, että turhaan murehdin. Samalla myös tulen ajatelleeksi, että jos minulla ei ole 35 ikävuoteen mennessä lapsia, niin niitä ei myöskään tule. Olisi tosi surullista jos hankin lapsen vaikka 40 vuotiaana, ja kun lapsi on vasta 20 niin minä olen jo 60 ja niin nuorena joutuu jo olemaan huolissaan että äitihän voi kuolla kohta...

Vierailija kirjoitti:

Minuakin ahdistaa vanhemman jäljellä olevan eliniän pituus, mutta eri syystä. Vanhempi on sen verran hankala tapaus, että voisi kuolla pois vaikka heti. Elämä helpottuisi.

Tämä on tabu jota ei saa lausua ääneen.

Tunnen rapajuoppoja jotka eläneet hyvin pitkän elämän. Saat ehkä pitää ne vielä 30-40 vuotta.

Oon miettinyt samaa. Mun vanhemmat on vähän alle 60 ja itse olen 29. Isovanhemmat on kaikki hengissä yhtä lukuunottamatta. Äidin äidillä on alzheimer ja mummon siskolla myös (ikää heillä 80+) ja oon alkanut huomaamaan, että ehkä äidilläkin alkaa muisti mennä. En tiedä kuvittelenko, mutta minä se mummonkin taudin huomasin ensimmäisenä....

Oon kauhean masentunut koko ajan, enkä oikein jaksa enää mun elämää. :'(

Ole kiitollinen että sinulla on vanhemmat vielä. Itse olin 30 kun kummatkin vanhemmat olivat jo kuolleet. Rankkaa se oli mutta kaikkeen tottuu, elämä on sellainen. Ja vanhempien kuolemat on helppo kuitenkin hyväksyä, varsinkin kun ovat jo iäkkäitä. Omani eivät olleet niin kovin vanhoja joten oli vähän vaikeampi hyväksyä.

Se mikä minua todella kammottaa enkö uskalla edes ajatella on omien lapsien menettäminen. Se ajatus on hyytävän pelottava.

Näinhän se homma menee. Meidän suvussa kukaan ei ole täyttänyt yhdeksääkymmentä, joten omilla 60+ vanhemmillani on ehkä max 25v jäljellä, jos eivät elä sukunsa ennätysikään. Ei se silti ainakaan vielä kauheasti ahdista, onhan se luonnollinen asioiden järjestys että vanhemmat kuolevat ensin - traagista olisi kuolla ennen heitä!

Vierailija kirjoitti:

Aika optimistinen arvio tuo 20 vuotta.

Omat vanhempani kuolivat puolentoista vuoden sisällä toisistaan, isä oli 80-vuotias ja äiti oli 82-vuotias, ja he olivat syntyneet saman vuonna. Se oli wanhan hyvän ajan avioliitto, jossa mentiin kerran naimisiin ja oltiin loppuun asti yhdessä. He pärjäsivät hyvin suunnilleen 75-vuotiaiksi asti, mutta sen jälkeen heillä alkoi esiintyä erilaisia vaivoja ja etenkin muisti alkoi vähitellen heiketä. Onneksi he pystyivät asumaan kotona lähes loppuun asti pari viimeistä kuukautta lukuunottamatta eikä heidän tarvinnut olla pitkään missään kroniikkasairaalassa letkujen varassa.

Luonnonjärjestyksen mukaisesti ihminen menettää ensin ne isovanhemmat ja sitten omat vanhemmat ja sitten onkin omien veljiensä ja siskojensa kanssa "seuraavassa vuorossa".  Se kai muistuttaa parhaiten omastakin kuolevaisuudesta.

Vanhempien kuoleman lisäksi mua surettaa ajatus siitä että mun puoliso saattaa kuolla ennen mua. Jos olen saman miehen kanssa loppuun asti (vaikka 70v asti) niin meidän liitto kestäisi yli 40v. Miten sen jälkeen pystyisi elää yksin, vanhana ja raihnaisena, kuolemaa odottaen.

Lisään vielä että olen ainoa lapsi, joten olisi helpompi kestää jos olisi sisaria tukena.. niin henkisesti kuin käytännön asioissa. Ap

Vietä aikaa heidän kanssaan. Hyvistä muistoista on apua.

Toisaalta et koskaan tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu heille - tai sinulle. 

Täh, mitä helvettiä. Aikuistu nyt vähän, ihan kuin olisi napanuora vielä kiinni heissä. Sulla on oma elämä, heillä omansa.

Hehän ovat jo iäkkäitä ja saaneet elää pitkän elämän. Suru jää mutta se kuuluu elämään. Menetin oman isäni 2-vuotiaana ja mieheni 31-vuotiaana. Kaikesta, ihan kaikesta selviää. Mutta ei ilman surua.

Olen kateellinen teille, joilla on hyvä ja läheinen suhde vanhempiin. Minulla ei ole, ja olen joutunut sitä pitkään käymään terapiassa läpi. En varmaankaan sure, kun he kuolevat. Olen jo surrut sen, ettei minulla ollut turvallisia vanhempia.

Ole kiitollinen niistä hetkistä, mitä teillä on ollut ja mitä tulee vielä olemaan. Ole kiitollinen, että nuo hetket ovat olleet riittävän onnellisia, että tiedät jo nyt tulevasi kaipaamaan niitä. Ole onnellinen, että sinulla on ollut niin hyvät vanhemmat, että tulet joku päivä suremaan heidän poismenoaan.

Olen joutunut omassa elämässäni toteamaan, että sananlasku "Mikäpä pahan tappaisi" pitää valitettavasti paikkansa.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä että olen ainoa lapsi, joten olisi helpompi kestää jos olisi sisaria tukena.. niin henkisesti kuin käytännön asioissa. Ap

Mä oon myös ainoa lapsi. Vanhemmat asuu helvetin isossa omakotitalosta ja heillä on 2 mökkiä, jotka on hamstrattu täyteen tavaraa. Etukäteen on jo vannotettu, että niitähän ei sitten ikinä myydä ja niitä täytyy pitää ihan tiptop kunnossa. Joo, tiedän, että ei minun ole pakko mutta onhan se ahdistavaa silti.

Äiti hokee, että muistisairaus on sukuvika, sanoo, että sairastuu itse ja sitten mun täytyy pitää hänestä huolta ja, että mäkin sairastun varmasti. 

Tuntuu todella pahalta...

viesti 25

Minä olin 30, kun äitini kuoli yllättäin työikäisenä. Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Isä taas eli sydänvian kanssa 86-vuotiaaksi, vaikka oli kuolla jo 45-vuotiaana ja muutaman kerran sen jälkeen: leikattiin jopa aivokasvain ja syövän kanssa sinnitteli ikäihmisenä vielä 5 vuotta.

Joskus on niinkin, että vanhempi on vakavasti sairas eikä halua rasittaa lasta sillä tiedolla.

Mikä sua siinä ahdistaa, ap? Mieti sitä oikeasti äläkä mene piiloon johonkin Kuoleman Mysteerin abstraktion taakse. Ahdistaako siinä yksin maailmaan jääminen? Tuleva kaipauksen kokeminen? Oletko taipuvainen kokemaan tuskallista nostalgiaa? Vai mikä?

Vierailija kirjoitti:

Minä olin 30, kun äitini kuoli yllättäin työikäisenä. Koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Isä taas eli sydänvian kanssa 86-vuotiaaksi, vaikka oli kuolla jo 45-vuotiaana ja muutaman kerran sen jälkeen: leikattiin jopa aivokasvain ja syövän kanssa sinnitteli ikäihmisenä vielä 5 vuotta.

Minäkin tiedän sydänvikaisen johon ei ajan hammas pure. Säälii itseään ja puhuu kaivaten kuolemasta. Silti ottaa sydänlääkkeensä ym elintärkeät lääkkeet. Jos tosissaan haluaa kuolla voi olla ottamatta lääkkeitä. Vanhukset kaipaa huomiota ja sääliä.