Olen havahtunut äkisti siihen faktaan että vanhempani tulevat kuolemaan, meillä on hyvässä lykyssä 20 vuotta yhteistä aikaa ja ajatus täyttää minun suunnattomalla ahdistuksella

Kyllä, olen havahtunut tähän samaan asiaan myös. Ahdistavaa, toki luonnollista.

Älä sure tai pelkää, että vanhempasi kuolee. Toivo vain sitä ,että saisivat kuollla ns saappaat jalassa. Ettei joutuisi olemaan muiden pyöriteltävänä tai kovasti muuten kärsimään.

Näitä asioita toivon ainaki itselleni ja puolisolleni. Olemme juurikin 70-80 vuotiaita nyt.Ei se kuolema niin paha ole. Kaikille se tapahtuu.

Vanhempani ovat 78-vuotiaita. Tänä kesänä en voi olla heidän kanssaan kesämökillä, koska coronarajoitukset. Nyt sitten vanhemmat eivät ole kiinnostuneita menemään mökille, koska ulkohuussi ja muut arjen hankaluudet.  Vähän on käynyt mielessä, menevätkö sinne enää koskaan. 

Kun yksi vuosi jää välistä, niin helposti jää sitten toinenkin.

Ex mieheni mummo sanoi että "sitten kun minä täältä lähden".. niin siihen ex mieheni sanoi että "ei sitä tiedä kumpi meistä täältä ensin lähtee".. ex mies lähti ensin (37), mummo elää yhä 85v.

Vierailija kirjoitti:

Ex mieheni mummo sanoi että "sitten kun minä täältä lähden".. niin siihen ex mieheni sanoi että "ei sitä tiedä kumpi meistä täältä ensin lähtee".. ex mies lähti ensin (37), mummo elää yhä 85v.

noinkin voi käydä. Ikinä ei tiedä kuka seuraavaksi lähtee.

Olin 44-vuotias, kun 79-vuotias isäni kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Ei hän missään huippukunnossa enää ollut parina viimeisenä vuotenaan, päinvastoin, joten kuolema ei tullut siinä mielessä yllätyksenä. Äitini kuoli, kun olin 50-vuotias. Kummankin kanssa ehdin elää tarpeeksi pitkään ja lapseni ehti nähdä molemmat.

Meinasin vastata, että hyvä kun sulla 20 vuotta hyvässä lykyssä. Itsellä ei 20 vuotta enää, mutta iät lähes täysin identtiset kuin mainitsemasi. Hyvä, jos 10 vuotta, mutta toivottavasti pidempään. Olen ajoittain vähän surullinen... tuntuu, että yhteinen taival jää jotenkin kesken, sillä aika kuluu niin nopeasti. Päivät ja vuodet vierivät ja yritän nauttia heidän seurasta, mutta jokainen päivä on yhden päivän taas lähempänä loppua. Pitäisi vaan nauttia jokaisesta päivästä ja hetkestä, jotka saan viettää heidän kanssa.

Itselläni niin riitaiset välit, ainakin isäni luultavasti persoonallisuushäiriöinen että olisi jopa helpotus jos ne kuolisivat. Mitä ei tapahdu varmaan ainakaan 10 vuoteen. Isä 74 v. ja äiti 75 v.

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Musta sydän kirjoitti:

Mä muistan kun pikku poikana jo kysyin kun istuttiin vesi satees et isä kai sä isä elät 100 vuotiaaks ja se lupas nyt se on 67. Kyl se haikeeks vetää kun tietää et rakkaat lähtee vaikka ollaan isän kaa yö ja päivä mut aina se on auttanu mua ja äiti kans tää surullisuus tuli kolmenkympin jälkeen

Kysyin pienenä suosikki-vaariltani, että ethän sinä vain kuole pitkään aikaan. Hän sanoi, että elää ainakin 100-vuotiaaksi. Hän kuoli 78-vuotiaana syöpään kun olin 16. Kaikki muut ympärilläni kohkasivat, että ai ai kun on huono terveys, en tiedä näänkö ensi joulua. Vaari sensijaan oli aina positiivinen.

Itsehän havahduin asiaan jo 22-vuotiaana, kun isäni sai sydänkohtauksen, josta kaikeksi onneksi selviytyi. Surullista ja kurjaahan se on, mutta kuolema ja suru ovat lopulta ihan luonnollisia asioita. Sanoo jotkut mitä sanovat, mutta ei elämää ole tarkoitettukaan olemaan vain ihanaa ja kaunista, vaan kyllä murhe ja kuolema siihen vääjäämättä kuuluvat.

Ymmärrän tuon tunteen, se on joku viimeisin lapsuuden huolettomuuden menetys. Siinä tuntee jotain pohjatonta yksinäisyyttä ja surua, kun ne ihmiset, jotka ovat pitäneet sinusta aina huolta rapistuvat ja lopulta kuolevat. Mutta sitten ajattelen asiaa heidän kannaltaan ja en edes halua ajatella, että vanhempani enää iäkkäinä kokisivat vaikka oman kuolemani. Vanhempien kuolema on hirvittävä, mutta lopulta kuitenkin luonnollinen asia. Siksi se on mahdollista myös hyväksyä toisin kuin vaikka oman lapsen menetys.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuon tunteen, se on joku viimeisin lapsuuden huolettomuuden menetys. Siinä tuntee jotain pohjatonta yksinäisyyttä ja surua, kun ne ihmiset, jotka ovat pitäneet sinusta aina huolta rapistuvat ja lopulta kuolevat. Mutta sitten ajattelen asiaa heidän kannaltaan ja en edes halua ajatella, että vanhempani enää iäkkäinä kokisivat vaikka oman kuolemani. Vanhempien kuolema on hirvittävä, mutta lopulta kuitenkin luonnollinen asia. Siksi se on mahdollista myös hyväksyä toisin kuin vaikka oman lapsen menetys.

Pitäneet sinusta aina huolta? Salli minun nauraa. Tätä turvallisten vanhempien lapsien on aina niin mahdoton käsittää. Kaikilla ei ole ollut sitä onnea.

Minun äitini kuoli hiljattain ihan yllättäen, terveenä kuusikymppisenä. Kova shokki, mutta se että on omia lapsia, auttoi asian yli.

Tuntuu lohdulliselta että elämä jatkuu ja siinä on iloa ja valoa. Nämä päivät on minulle surullisia kun kaipaan äitiä, mutta toisaalta omille lapsilleni niitä kultaisia lapsuuden päiviä. Ne haluan tehdä heille yhtä lämpimiksi ja rakkaudentäyteisiksi kuin oma äitini teki minulle.

Vanhempani ovat 60v ja 20 vuotta jäljelläolevaa aikaa kuulostaisi melko realistiselta, ei läheskään kaikki elä edelleenkään 100-vuotiaiksi. Eipä sitä estää voi ja se tulee vastaan joku päivä, toki jos asiaa haluaisi paeta niin katkaisisi välit vanhempiin kokonaan ja muuttaisi jonnekin kauas. Ehkä heistä vieraantuu sinä aikana niin paljon, että kun viimein kuulee heidän kuolleen, niin olkiaan vaan kohauttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakin ahdistaa vanhemman jäljellä olevan eliniän pituus, mutta eri syystä. Vanhempi on sen verran hankala tapaus, että voisi kuolla pois vaikka heti. Elämä helpottuisi.

Tämä on tabu jota ei saa lausua ääneen.

Niin on tabu joo, mutta se ei kumoa sitä että monilla se on totta.

T. Lapsenhakkaaja-psykon aikuinen lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani ovat 60v ja 20 vuotta jäljelläolevaa aikaa kuulostaisi melko realistiselta, ei läheskään kaikki elä edelleenkään 100-vuotiaiksi. Eipä sitä estää voi ja se tulee vastaan joku päivä, toki jos asiaa haluaisi paeta niin katkaisisi välit vanhempiin kokonaan ja muuttaisi jonnekin kauas. Ehkä heistä vieraantuu sinä aikana niin paljon, että kun viimein kuulee heidän kuolleen, niin olkiaan vaan kohauttaisi.

Toki parempi jos kuolisivat ns. kertaheitolla, eivätkä sairastelisi vuosikaupalla dementiaa yms. vakavia vaivoja joka olisi takuulla kuolemaakin pahempi maanpäällinen helvetti omaisille. Monihan on sanonut, että sen jälkeen vanhemman kuolema on ollut suuri helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuon tunteen, se on joku viimeisin lapsuuden huolettomuuden menetys. Siinä tuntee jotain pohjatonta yksinäisyyttä ja surua, kun ne ihmiset, jotka ovat pitäneet sinusta aina huolta rapistuvat ja lopulta kuolevat. Mutta sitten ajattelen asiaa heidän kannaltaan ja en edes halua ajatella, että vanhempani enää iäkkäinä kokisivat vaikka oman kuolemani. Vanhempien kuolema on hirvittävä, mutta lopulta kuitenkin luonnollinen asia. Siksi se on mahdollista myös hyväksyä toisin kuin vaikka oman lapsen menetys.

Pitäneet sinusta aina huolta? Salli minun nauraa. Tätä turvallisten vanhempien lapsien on aina niin mahdoton käsittää. Kaikilla ei ole ollut sitä onnea.

Hyväosaiset pumpulipallo-kodissa eläneet lpset ovat niin sinislmäisiä ja naiiveja että luulevat KAIKILLA olevan samanlainen koti ja lapsuus kuin heillä. He ovat autuaan tietämättömiä siitä että iso osa perheistä on väkivaltakoteja, narkkiongelmaisia, lapsia hyväksikäyttäviä, julmia sadisteja... kaikki julmuuden kirjo löytyy myös pienten lasten vanhemmista.

Menetin molemmat vanhempani liian aikaisin ja olen toisinaan miettinyt, että olisiko heistä luopuminen ollut vielä tuskallisempaa mikäli heidät olisi saanut tuntea pidempään.

Yritä kestää vaan, kaikki kuolevat joskus, yleensä onneksi niin, että ensin vanhemmat ja sitten vasta lapsensa... Vanhempani saivat minut, ainoaksensa, varsin iäkkäänä, joten itselle kävi niin, että äiti kuoli ollessani 26 v (hän 71 v) ja isäni ollessani 29 v (hän 73 v). Elämä on siis jo opettanut, että siihen kuuluu myös kuolema.