Olen havahtunut äkisti siihen faktaan että vanhempani tulevat kuolemaan, meillä on hyvässä lykyssä 20 vuotta yhteistä aikaa ja ajatus täyttää minun suunnattomalla ahdistuksella

Aika optimistinen arvio tuo 20 vuotta.

Ymmärrän. Olen vasta 29 mutta varsinkin nyt kun eka lapsi syntyi olen tajunnut että kohta lähtee mummit, sitten äiti ja mä tuun kuol emaan myös. Ja nuoruus on mennyt ja nyt pitäisi olla järkevä aikuinen.

Olen suunnilleen saman ikänäinen kuin sinä, vanhempani hieman nuorempia. Mä tajusin tuon jo 15 vuotta sitten, kun isällä oli vaikeita leikkauksia. Jotenkin siihen loppui sellainen elämän huolettomuus. Isällä on paljon sairauksia. Äiti ei ole koskaan varmaan syönyt edes särkylääkettä ja juuri eläkkeelle päästyään sai aivoverenvuodon. Että ei näitä koskaan tiedä.

Sulla ei liene lapsia? Ajattele, mitä heillekin vielä joskus tapahtuu.

Isäni on saman ikäinen ja tänä vuonna hänelle on tullut kaikenlaista krämppää. Kuolema nyt vaan on osa elämää. Siihen ei voi muuta kuin sopeutua, koska se tulee vaikket sopeutuisikaan.

Minuakin ahdistaa vanhemman jäljellä olevan eliniän pituus, mutta eri syystä. Vanhempi on sen verran hankala tapaus, että voisi kuolla pois vaikka heti. Elämä helpottuisi.

Itselläni on kyse n. vuodesta tai korkeintaan parista. Se se vasta ahdistaakin. Elämästä mennyt kaikki ilo.

Et ole ainoa. Toinen vanhempi kuoli jo 80-luvun lopussa. Vaikka vanhempi eläisi 15-20 tai 30 vuotta, on jonkinlainen ajatusprosessi käynnissä aiheesta - sen eri puolista ja vaikutuksista.

Ymmärrän. Kun  täytin 40  ja joimme  synttärikahveja isäni kanssa, tajusin isän harmaata päätä katsellessa että pian miun tytöiltä "lähtee" papat ja mummot. Ja sitten mie itse. Ja lopulta miun lapsetkin . Olinhan tuon tiennyt toki jo pitkään, mutta äkkiä siitä tuli  jotenkin konkreettista.

Olen aina kadehtinut niitä jotka suree vanhempiensa kuolemaa. Tiedätkö miksi?

Nauti, itselläni sairaus vei isän 65 vuotiaana ja samalla vei äitistä todella paljon elämäniloa

Kun tämä tapahtuu niin siitäkin selviää vaikka ajatus tuntuu pahalta. Äitini masentui ja alkoholisoitui oman isänsä kuoleman jälkeen ja se oli menoa sitten muutaman vuoden sisään. Absurdia, sillä sai pitää isänsä reilusti kauemmin kuin minä äitini, hänen isänsä oli siis reilu 90 kuollessaan eli ihan täyden elämän eli. 

Samoja ajatuksia mulla, se vaan että luulen vanhempieni kuolevan alle kymmenen vuoden sisään. Ikää heillä 71 ja 74 vuotta.

Oletteko ajatelleet, että kuolette itse paljon ennen vanhempianne.

Onhan se ymmärrettävää, mutta en silti osaa samaistua. Olen reilusti nuorempi kuin sinä, äitiä minulla ei ole ollut 20 vuoteen. Isä on lähinnä nimi paperille. "Oikea" isä kuoli 10 vuotta sitten. Kyllä elämässä sopeutuu ja se on hienoa, jos pystyy etukäteen varautumaan.

Käyn läpi ihan samanlaisia tuntemuksia. Itse olen 28v ja isä täyttää tänä vuonna 60. Pitääkin soittaa isälle.

Vierailija kirjoitti:

Käyn läpi ihan samanlaisia tuntemuksia. Itse olen 28v ja isä täyttää tänä vuonna 60. Pitääkin soittaa isälle.

Kun olin 28, niin isä täytti 47v.

Ajatus oli kammottava, tiedän tunteen. Tänä aamuna olin torilla ostamassa ensimmäisen kerran syksyllä kuolleen isäni haudalle kesäkukkia. Kävellessäni kukkakassit kädessä autolle tunsin todella olevani aikuinen. Vakava ja murheita kantava aikuinen. Olen 39-vuotias.

Kauan olet saanut vanhempasi kuitenkin pitää. Äiti kuoli ollessani 12-vuotias, isä ollessani 27, siinä välissä kuolivat sekä isoäiti että setä, sisar kuoli ollessani 28.

Pikkuserkkuja läheisempiä minulla ei ole koskaan ollutkaan.

Kaikkeen tottuu, kun on pakko.

Ymmärrän hyvin sinua. Olen itse sinua vanhempi, äitini kuoli täysin yllättäen 10v. sitten. Isäni on yli 80, onneksi vielä hyväkuntoinen. Elämästä ei koskaan tiedä, täytyisi yrittää elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä nyt on. Ei surra tulevaa, eikä mennyttä. Kumpaankaan emme voi vaikuttaa. Rauhaa.