Tosi raskasta kannatella täysikäistä mielenterveysongelmaista tytärtä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttääkö päihteitä, tupakoiko

Ei tupakoi eikä juuri käytä alkoholia, hyvin pieni määrä (puolikas siideri tms) satunnaisesti, koska ymmärtää itsekin ettei alkoholi sovi lääkkeidensä ja terveysongelmiensa kanssa yksiin. 

ap 

Oletko kiittänyt tyttöäsi siitä ettei tupakoi tai juopottele?

Vierailija kirjoitti:

Hei,

Voisiko tyttö saada perustoimeentulotukea? Jos on täysi-ikäinen niin vanhempien tulot ei vaikuta yleensä tähän tukeen kokemukseni mukaan. Hakee omalla hakemuksella. Jos saisi tukea ja se myönnetään, saisi myös maksarin lääkkeisiin Kelasta. Suosittelen tyttöä hakemaan tätä tukea Kelasta.

Ei saa jos asuu kotona.

Olisit miettinyt tämän riskin ennenkuin hänet teit.

Ja vaikuttaa kummalliselta että vertaat huonosti voivaa tytärtäsi kokoajan hänen ikätovereihinsa.

Koulukiusatun äiti kirjoitti:

Omasta tyttärestäni voin kertoa, että masennuksen, vuosikausien koulukiusaamisen jälkeen hän oli 1-2 v ikätovereitaan kehityksestä/ aikuistumisesta jäljessä. Vähän yli 20 v hän alkoi itsenäistyäja halusi muuttaa erilleen. Eli kyllä se itsenäistyminen sieltä tulee. Vaikeinta äidille on luottaa ja uskaltaa päästää irti. Itsekin koen kateutta, kun seuraan tuttavien lasten menestymistä opinnoissa ja työelämässä. Eikä tämä missään tapauksessa tarkoita ettenkö hyväksyisi ja rakastaisi tytärtäni. Toivoisin vain, että hänen elämänsä olisi helpompaa. Ja kyllä, koulukiusaajille olen ikuisesti katkera tyttäreni koulunkäynnin ja itsetunnon pilaamisesta .

Minua kiinnostaa tietää miten rohkaisit tai neuvoit tytärtäsi kohtaamaan kiusaamisen? Entä mitä neuvoit häntä vastaamaan kiusaajilleen?

Ruokavalion muutos auttaa masennukseen ja uupumukseen. Rauta ja kilpirauhasarvot?

https://www.theatlantic.com/health/archive/2018/03/the-diet-that-might-…

Olin itse tuollainen.

Tärkeintä on saada tytär pois noista samoista ympyröistä, joissa joutuu vertailun kohteeksi, ei ne terapiat mitään auta, jos pysyy samassa ympäristössä, joka on masennuksen syy.

Kököttää voi aikansa kuoressaan muualla kuin lapsuudenkodissaan ja vaikka eri paikkakunnalla, vaikka sitten toimeentulotuella.

Kyllä se kipinä sieltä löytyy, kun se jatkuva lamauttava ja häpeää aiheuttava vertailu hiljalleen tyrehtyy. Oma toipumiseni alkoi siitä, kun oivalsin, että ok, noilla koulukavereillani on jo työhistoriaa ja pitkällä valmistumisessa, mutta entä sitten.

Elämiämme ei voi verrata sillä perusteella, että olemme fyysisesti olleet tietyt vuodet saman katon alla. Jokaisella on ihan oma tarinansa.

Ja oivalsin senkin, että en ole mikään lukijatyyppi pohjimmiltaan - nyt olen tehdastöissä vuokrafirman kautta. Kun on omaa rahaa, ei ole tilivelvollinen kellekään.

En tiedä mikä minusts tulee isona mutta tietääkö kukaan muukaan oikeasti

Tyttäresi mielenterveysongelmat johtuvat lapsuudesta. Eli nyt maksat laskut siitä lapsuudesta minkä olet saanut hänelle aikaan. 

Jotta tämä ei mene pelkästään syyllistämiseksi, niin ehdottaisin, että tuet tytärtäsi parhaasi mukaan. Yritä keskustella asioista. Pyydä häntä kertomaan asioista jotka ovat vaivanneet häntä ja vaivaavat häntä. Puhu avoimesti lapsuudesta. Myönnä virheesi, koska me kaikki teemme niitä. Ota asiat vastaan, älä puolustele. Näin tuet tyttäresi parantumista. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini tukee ja hoivaa 40-vuotiasta sairasta siskoani. Siskoni sairastui fyysisesti, mikä pahensi hänen kyteviä mielenterveysongelmiaan. Hän ei suostu hakemaan/ottamaan vastaan apua mielenterveysongelmiinsa. Sanoo vain, ettei terapia/keskustelu/lässytys tehoa häneen. Hän makaa sängyssään ja on selaa puhelintaan, painaa kohta yli 150 kiloa ja alkaa menettää loput toimintakykynsä. Itse asun lähellä lapsuudenkotiani, missä äitini ja siskoni asuvat. Myös isäni asuu siellä. Olen tehnyt kaikkeni - pyytänyt, anellut, itkenyt, raivonnut, kantanut kirjastosta siskoni pyynnöstä hänelle kaikki ketodiettikirjat ja ties mitkä voimaantumisoppaat - että hän alkaisi ottaa jotakin vastuuta omasta elämästään ja ottaisi apua vastaan. Hän selailee terveyskirjoja, mutta elää meetvurstileivillä ja kekseillä. Äiti ostaa karkkia, koska siskoni sitä pyytää.

Haluaisin sanoa sinulle ap, että hakekaa apua yhdessä perheenä. Nyt heti. Oikeasti. Äitini pitää siskoani jonkinlaisena omana projektinaan ja on kadottanut itsensä kokonaan. Luulen siskoni kuolevan ennen äitiäni, en tiedä mitä äitini tekee sitten.

Herranpieksut! Nyt äidin sanottava 40- vuotiaalle tyttärelleen, että sinun on MUUTUTTAVA (ei muutettava) eikä ostaa yhtään karkkia sängyn pohjalle. Olen nähnyt jonkin verran näitä tapauksia, joissa äiti onkin se joka on takertunut tyttäreen ja tilanne on molemminpuolinen symbioosi. Esim se, ettei opeteta elämänhallintakeinoja tai ruuanlaittoa lapselle on vaivihkaista takertumista lapseen. Capice?

Psykologiaa123 kirjoitti:

Tyttäresi mielenterveysongelmat johtuvat lapsuudesta. Eli nyt maksat laskut siitä lapsuudesta minkä olet saanut hänelle aikaan. 

Jotta tämä ei mene pelkästään syyllistämiseksi, niin ehdottaisin, että tuet tytärtäsi parhaasi mukaan. Yritä keskustella asioista. Pyydä häntä kertomaan asioista jotka ovat vaivanneet häntä ja vaivaavat häntä. Puhu avoimesti lapsuudesta. Myönnä virheesi, koska me kaikki teemme niitä. Ota asiat vastaan, älä puolustele. Näin tuet tyttäresi parantumista. 

Hyvä kommentti!

Höpö höpö. Ihmiset ovat herkkyydeltään erilaisia ja tälle tyttärelle on voinut olla juuri tuo lukio liikaa paineineen ja vertailuneen.

Psykologiaa123 kirjoitti:

Tyttäresi mielenterveysongelmat johtuvat lapsuudesta. Eli nyt maksat laskut siitä lapsuudesta minkä olet saanut hänelle aikaan. 

Jotta tämä ei mene pelkästään syyllistämiseksi, niin ehdottaisin, että tuet tytärtäsi parhaasi mukaan. Yritä keskustella asioista. Pyydä häntä kertomaan asioista jotka ovat vaivanneet häntä ja vaivaavat häntä. Puhu avoimesti lapsuudesta. Myönnä virheesi, koska me kaikki teemme niitä. Ota asiat vastaan, älä puolustele. Näin tuet tyttäresi parantumista. 

Höpö höpö. Ihmiset ovat herkkyydeltään erilaisia ja tälle tyttärelle on voinut olla juuri tuo lukio liikaa paineineen ja vertailuneen.

Huoh. Mulla oli lukiossa tommonen kaveri. Jäi vaan jumittamaan kotiin opintojen loputtua..ihmeellinen hiiri 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin mielenterveysongelmat alkoivat? Onko tilanne jo jatkunut pitkään? Mitä ajatuksia nuorella itsellä on tulevaisuudestaan?

Alkoi hiljaksiin sen jälkeen kun aloitti lukion, paheni reilusti lukion kolmannen vuoden aikana. Lääkkeet aloitti vuodenvaihteessa, terapia on vähän aikaa sitten alkanut. 

ap 

Eli tytär on oireilut yli kolme vuotta ja vaikutat siltä, että oletat hänen kokevan ihme parannuksen kuukausissa?

Miksi terapia aloitettiin vasta nyt?

Pelkästään siihen, että asiakas alkaa luottamaan terapeuttiinsa voi mennä kuukausia. Sopivan lääkityksen löytämiseen voi mennä vuosia.

Tiedätkö edes miksi lapsesi oireilee?

Tiedätkö minkälainen hänen mielenterveysongelmansa on?

Oletko aiheuttanut lapsellesi esim ahdistus tai paniikki oireita, jotka ovat ajaneet masennukseen?

Osaatko huolehtia omasta päästäsi?

Voi vaikuttaa törkeältä kysymykseltä, mutta usein läheinenkin väsyy, voi uupua ja kehittää raastavan hoiva suhteen, joka ei tervettä huolenpitoa ole nähnytkään.

Itse olen edelleen aika huonossa tilanteessa elämäni kanssa. Minulla tämä kaikki johtuu paljolti kiusaamisesta joka jatkui pitkään. Olin myös yksinäinen koko nuoruuteni ja minulla ei ollut ystäviä. Olen yksinäinen vieläkin. Nuo vuodet veivät minulta itsetuntoa alas ja ihmisten kanssa oleminen on vieläkin raskasta ja vaikeaa sekä jännitän paljon. Lukion sain käytyä vaikka varsinkin alussa ahdisti todella paljon ja voin huonosti. Sen jälkeen oikeastaan käytin kaikki voimat lukioon ja pääsin ylioppilaaksi. Tosin myöhemmin ja neljä vuotta kävin, kun en meinannut selvitä parin vaikeamman aineen kanssa millään. Koko tämä aikana en saanut vanhemmilta juuri mitään tukea ja apua. Kiusaamisesta ei saanut välittää tai mielellään edes puhua mitään. Koko tämä touhu jatkui lukioon asti ja sieltäkin todella ikäviä kokemuksia. Toisaalta välillä tuntuu, että vanhemmat eivät tiedä minusta mitään ja elämme eri elämää. Olen kuitenkin selvinnytkin monista jutuista ja ihan omillani ilman heidän apuaan. Joskus se kaikki vaan ärsyttää ja jos menemme esim äitini kanssa ostoksille ja alkaa siellä jännittää ja ahdistaa väkijoukko niin ei äidille voi sanoa mitään. Nämä tilanteet ovat juuri sellaisia missä toivoisi, että perheenjäsen ymmärtäisi edes sen verran ja antaisi tavallaan olla "heikko" ettei aina pitäisi yrittää pystyä ylittämään itsensä. Minulla ei tavallaan koskaan ole ollut mahdollisuutta olla se "heikko" ja apua kaipaava vaan on pitänyt olla vahva. Siinä mielessä ymmärrän hyvin sen, että monet vanhemmat sortuvat vertailemaan.

Minulle varsinkin isä on sanonut, että jos näemme sukulaisia pitää valehdella heille, että olen päässyt opiskelemaan yms ettei vaan paljastu mitään. Äitini ei sitten muuten ymmärrä mitä olen kokenut ja vähättelee kaikkea. En kuulemma saa olla niin heikko, että annan kiusaamisen vaikuttaa. Näiden syiden takia tuntuu välillä, että he eivät tunne minua lainkaan ja elävät eri maailmassa ja minulla on tavallaan kaikki hyvin ja eivät koskaan mieti mitä olen kokenut ja kuinka vaikeaa kaikki välillä on. Tämä vaikuttaa myös siihen, että he ehdottelevat minulla esim sellaisia ammatteja joihin en voisi millään mennä, kun eivät ymmärrä kuinka paljon sosiaaliset tilanteet pelottavat. Tämän vuoksi olisi hyvä joskus, että olisimme samalla sivulla oman elämäni ja heidän ajatustensa kanssa. Olen kuin joku vieras ihminen tähän perheeseen ja se ettei menneisyydesta puhuta on myös aika ikäväkin asia ja niiden seikkojen käsittely auttaisi. Minä tiedän myös monia nuoria ihmisiä, jotka eivät ole enää jaksaneet ja päätyneet lopulliseen ratkaisuun. Silloin oikeastaan huomaa vaan sen, että monet eivät ole ymmärtäneet toisen voivan niin huonosti ja se on ollut järkytys. Moni kuitenkin puhuu teoistaan ja kertoo huonosta olostaan ja sen vuoksi ei saisi vähätellä. Aina ei  myöskään tarvita paljon. Eräskin tuttu vaan lähti lukion jälkeen yhtäkkiä. Siinä mielessä uskon, että se häpeäminen ja vertailu vaan pahentaa asiaa ja kyllä se nuori monesti häpeää jo itse tarpeeksi.

jatkuu

Minä tunnen myös muutamia vastaavia tapauksia eikä heihin mikään auta. Kaikki mahdolliset hoitokeinot on kokeiltu mutta sama sekoilu ja apatia jatkuu läpi iän. Kannattaa asennoitua siihen että homma jatkuu samanlaisena eikä turhaan toivoa jotain ihmeparantumista. Ihmiset ei muutu. Jos joku kyselee hänen kuulumisia niin vastaat vain rehellisesti että hullu mikä hullu.

jatkoa

Minustakin tulee varmaan vanhemmille jokin taakka, kun eivät todellakaan ymmärrä kuinka vaikeaa minun on pärjätä elämässä. Olen muutenkin vähän liian ujo ja kiltti ihminen ja menneisyyden kokemukset vaikuttavat elämään, vaikka en tahtoisi. Ahdistusta on ollut paljon. Minulla ei ole edes mitään diagnoosia ja senkin puolesta hävettää, että olen "ilman syytä" näin huonossa jamassa ja en pysty siihen  mihin moni muu. Olenkin aika syrjäytynyt ihminen jos niin haluaa sanoa. Senkin vuoksi pelkään, että kun vanhemmar oikeasti tajuavat etten pystykään olemaan sellainen kuin haluavat ( eivät ole vielä käsittäneet) niin se on heille kova paikka ja toisaalta varmasti painostavat minua vielä enemmän ja pitäisi pystyä parempaan. Joskus toivoisi niiden ainoiden läheisten silti ymmärtävän enemmän, vaikka mitään sääliä en kaipaa.  Nyt pidän sisälläni kaikki nämä ajatukset ja en voi puhua niistä mitään. Heidän kuvitelmissaan heillä on vahva ja pärjäävä lapsi, vaikka se on vaan heidän oma ajatuksensa. Kiusaamisen kanssa olisin jo aiemmin tarvinnut apua ja se kaikki jäi antamatta. Halusin jo silloin itsekin kuolla ja pyysin apua heiltä sitä saamatta ja he vaan suuttuivat. Siinä mielessä emme puhu paljon mistään ja he elävät omassa kuplassaan ilman ajatusta miten tulen pärjäämään. Silti minua hävettää kirjoittaa tätä. Toivon kuitenkin, että kukaan ei hylkää lastaan tämän takia ja mieluummin yrittää auttaa ja tukea. Ihminen kuitenkin ruoskii itseään kaikesta jo muutenkin.

Täällä kovasti huudellaan että lapsi on aikuinen ja itse itsestään vastuussa, kun täyttää 18.

Aivojen kehitys jatkuu n 25 vuotiaaksi, jolloin järjestynyt ajattelu ja käyttäytymisen hallinta saavuttavat aikuisen tason ja ihminen on valmis kantamaan vastuun itsestään ja perheestään.

Jengillä ei tunnu olevan edes käsitystä mitä teini tarkoittaa.

Oma masennukseni oli tosi pahana 19-20-vuotiaana. Hoidon piiriin päädyin 17-vuotiaana. Olin välillä osastohoidossa. Oli lääkkeet. Lukion lopetin 2 vuoden jälkeen masennuksen takia. Nyt jälkeenpäin mietin että masennusta "ruokki" entisestään muut masentuneet tutut joita löysin netin vertaistukipalstoilta, surumielinen musiikki (musiikki ei siis oikeasti auttanut, pahensi vaan oloa, sitä en silloin tajunnut) ja se ettei äiti hyväksynyt sairauttani. Toki varsinaiset syyt masennukseen olivat muualla mutta nuo edellä mainitut lisäsivät pahaa oloa.

Paraneminen alkoi kun en enää jutellut muiden masentuneiden kanssa, en kuunnellut muiden ahdistusta. Toki terapia ja lääkkeet auttoivat. Opiskelemaan pääsy ja onnistumisen kokemukset.

Masennus on uusiutunut myöhemmin muttei niin vaikeana. Lääkitys on edelleen, olen 33v, 9-vuotiaan lapsen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Äitinuori21v kirjoitti:

Ne lääkkeet tekee monet "hulluksi" ja paino nousee. Mitä nuorempina annette näitä nuorillenne syöttää, sitä vaikeampion nousta suosta.

Moni nuori on nykyään vain laiska, vedotaan mielenterveyteen kun ei viititä tehdä mitään.

Taustalla usein äiti joka ei oo käskenyt tai opettanut mitään tekemään, rakkaus on ostettu tavaralla vaikka nuori tarvitsisi aikaa ja haleja.

Parinkympin tienoilla on vaikea ikä, etsitään identiteettiä ja luullaan ettei sovita joukkoon.

Ei kaikkien muidenkaan nuorilla mee niin loistavasti, vanhemmat osaa esittää sinua paremmin. 😊

Ne lääkkeet on pelastaneet monen hengen. Eivätkä tee hulluksi.

Minun elämän ne turmeli ihan kokonaan. Aloin syömään teini-iässä, söin puoli elämää. Opin käsittelemään tunteita vain lääkityksillä. Kehityin lääkittynä aikuisuuteen. Joka inahdukseni tulkittiin monesti tarpeeksi nostaa lääkitystä, vaikka elämässä on normaalia välillä voida huonosti. Parisuhteeni kaatui kun en enää halunnut seksiä ollenkaan eikä se tuntunut millekään, ja mies lähti lätkimään kun seksi lähinnä ahdisti ja en kyennyt edes läheisyyteen koska se muistutti kadonneesta seksuaalisuudestani. Terapia ei edennyt koska en päässyt tunteisiin käsiksi. Halusin lopettaa lääkkeet lopulta kun tuntui pahalta että seksihalut oli täysin kadonneet. Sain pahoja vieroitusoireita. Lääkäri tulkitsi niitä sairaudeksi, lääkitsi lisää. Voin tosi huonosti. Olin osastokierteessä jossa vieroitus johti uusiin lääkkeisiin ongelmiin niiden kanssa. Olin kuin zombi lääkkeissä ja sain kauheaa ahdistusta kaikista lääkevaihdoksista. Lopulta lopetin kaikki ja vointi koheni. Seksihalut ei koskaan palanneet. Pitkäaikaiskäyttöä tuskin on koskaan tällä tavoin tutkittukaan, olin vaan lääketehtaiden "koekaniini". Joo toki suositelkaa teidän lapsukaisille näitä lääkityksiä!! Ne pelastaa.

Ja te ketkä alapeukutatte todennäköisesti tarinaani oletteko itse kokeneet vastaavaa?

Tiedän myös ihmisiä ketkä on saaneet lääkkeistä terveyshaittoja ja yksi sanoo ettei koskaan kykene niitä alasajamaan enää vaikka on saanut monenmoista haittaa niistä.

Vierailija kirjoitti:

Olisit miettinyt tämän riskin ennenkuin hänet teit.

Ja vaikuttaa kummalliselta että vertaat huonosti voivaa tytärtäsi kokoajan hänen ikätovereihinsa.[/

Mielestäni tämä on inhimillistä ajattelua, ei kokoaikaa, mutta välillä varmasti käy läheisellä mielessä, mitä elämä olisi ilman sairautta.

Oli se mielenterveysongelmista kärsivä oma vanhempi, sisar tai lapsi. Kukaan ei voi etukäteen tietää, kuka sairastuu psyykkisesti, harva on syntyessään masentunut. Jos jätämme tämän riskin ottamatta, ei meitä ihmisiä täällä olisikaan. Parempi toki maapallon kannalta.