Kuinka äiti voi lyödä omaa lastaan

Ap, oletko kuullut sellaisesta asiasta kuin "rangaistus"? Rangaistuksen antaminen ei tarkoita sitä, että äiti inhoisi tai vihaisi lastaan, vaikka rangaistaessa tahallaan aiheutetaankin lapselle ikäviä tuntemuksia.

Monikin väsynyt äiti voi ainakin ajatella lapsensa lyömistä. Olen itse todella rauhallinen nainen. En ole koskaan lapsiani (nyt teinejä) lyönyt, enkä lyö. Silti muistan tilanteita lasten ollessa pieniä ja minun superväsynyt, että piti tosissaan ajatella, että nyt en lyö. En hyväksy lyömistä, mutta muistan sen tunteen, kun minäkin olisin voinut lyödä.

Itseäni ei ole koskaan lyöty.

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko kuullut sellaisesta asiasta kuin "rangaistus"? Rangaistuksen antaminen ei tarkoita sitä, että äiti inhoisi tai vihaisi lastaan, vaikka rangaistaessa tahallaan aiheutetaankin lapselle ikäviä tuntemuksia.

Rankaiseminen ei opeta lapselle mitään muuta kuin sen, että vanhemmat haluavat tahallaan tehdä hänelle pahaa. Rangaistu lapsi lisäksi mm. menettää luonteisen halunsa uskoa vanhemman sanaa ja alkaa pitää vanhempia vastustajinaan. Rankaisun kohteensi joutuminen on ylipäätään usein traumaattinen kokemus lapselle.

Mm. näistä syistä rankaisemista ei ole enää aikoihin suositeltu kasvatuskeinona. Tietäisit tämän, jos seuraisit aikaasi ja kuuntelisit, mitä sinulle esimerkiksi neuvolassa kerrotaan.

Minun äiti on lyönyt minua, isä ei. Olen käynyt vain isä/poika suhteessa normaalia painia mutta isäni ei ole lyönyt minua, äiti kyllä.

Turha keskustelu. Kaikki osallistujat suhtautuvat aiheeseen liian suurissa tunnekuohuissa. Lukisitte Kaari Utrion Naisen ja lapsen historian. Antaa vähän perspektiiviä asiaan.

Olen syntynyt 60-luvun loppuvuosina ja meillä myös äiti hakkasi minua ja veljeä puukepillä. En muista ainuttakaan syytä miksi hakattiin, olin peruskiltti tyttö. Yhden kerran muistan, kun olin toivottanut kiukuspäissäni äidille pahaa yötä ja vauva olikin valvottanut koko yön. Yllätyin, kun sillä kertaa ei hakattukaan. Hakkaamisen lisäksi antoi luunappeja ja tukkapöllyä. Isä ei koskaan sattunut sormenpäälläkään lapsiin, kurin osasi pitää ihan sanallisesti.

Mitä lyömisellä sitten tässä tarkoitetaan? Ei minua koskaan ole lyöty esim. nyrkillä. Mutta vyöllä on kuritettu. Muistelen, että vielä ihan isonakin tyttönä, ehkä 12v, kuritettiin, jos olin tottelematon tms.

Ei se äidinkään lyöminen aina kasvatukseen liity, vaikka täällä osa niin tuntuu ajattelevan.

Minun äitini löi ja potki ihan vain humalassa seottuaan. Äitini raivo nousi sellaisiin valtoihin ettei tosikaan. Hän saattoi kaataa meidän lasten päälle hyllyjä tai vaikka mitä... järjetöntä raivoa ja ihmettelen kyllä miten meistä lapsista kaikki on edes hengissä.

Teki välillä noin myös selvinpäin, mutta usein miten humalassa. Joi monta kertaa viikossa.

Miksi löi.... en tiedä.... hyvin pahoinvoiva itsensä kanssa....

Ps. Äitini harjoitti myös seksuaalista hyväksikäyttöä meitä tyttölapsia kohtaan...

Hui!! Eikai nyt äidit....

Vierailija kirjoitti:

Turha keskustelu. Kaikki osallistujat suhtautuvat aiheeseen liian suurissa tunnekuohuissa. Lukisitte Kaari Utrion Naisen ja lapsen historian. Antaa vähän perspektiiviä asiaan.

Kirjan nimi on Eevan tyttäret. Unohdin sen äsken.

Minua on itseäni tukistettu yms. lapsena. Olen joutunut paljon tukahduttamaan oman vihan tunteita ja minua häpäisty ja nolattu väärin käyttäytymisestä. Lapsuuteni oli muutenkin traumaattinen. Kyllä mietin tarkasti miten haluan oman lapseni kasvattaa, kun lapsia päätin hankkia. Loin oikeastaan aika ankarat raamit omalle vanhemmuudelleni. Jälkikäteen ajateltuna sellaiset, että uuvutin omilla vaatimuksillani itseäni aivan liikaa, ja ne voimat olisin tarvinnut itseni tasapainossa pitoon.

Kun lapsi tuli ensimmäiseen uhmaikään niin hän usein potki, puri ja löi. Nämä herättivät minussa aivan suunnatonta raivoa, mutta pystyin hillitsemään itseni niin että pahin mitä tein oli huutaminen.

Sitten syntyi pienempi sisarus. Esikoisen käytös muuttui vielä vaikeammaksi. Lopulta esikoinen aloitti pikkusisaruksen satuttamisen. Muistan elävästi vieläkin, kun esikoinen meni makaamaan vauvan päälle ja nauroi ilkeästi. Silloin muutuin tavallaan kuin toiseksi ihmiseksi ja vedin esikoisen hiuksista pois vauvan päältä. Se oli päinvastainen rooli siihen nähden mitä elin muuten lapseni kanssa. Olin juuri se äiti, joka sanoitti tunteita, lorutteli ja keksi milloin mitäkin virikettä, hoiti pitkään kotona jne. Eikä tuo jäänyt viimeiseksi tukkapöllyksi tai väkivaltaiseksi käytökseksi osaltani. Kerran muistan kun esikoinen vain läpsi minua jatkuvasti ja lopulta läpsäisin takaisin. Tunsin olevani irrallaan itsestäni ja ikään kuin olisin vain seurannut sivusta mitä teen. Se on kamalin muistoni mitä minulla on, ja minulla on kyllä todella kamalia muistoja. Mitä ystävien kanssa puhuin (en todellakaan voinut pitää sisälläni tapahtunutta), niin en ole ainoa jolla on tullut noita pimeitä hetkiä vanhemmuuteen. Se tavallaan lohdutti, tavallaan surettaa.

Jossain vaiheessa ryhdistäydyin ja otin puhelimen käteen ja hankin itselleni apua. Se oli iso kynnys. Olin aikonut olla maailman paras äiti, ja nyt olinkin maailman huonoin äiti. Häpeän tunne oli valtava. Nyt paljon myöhemmin olen ymmärtänyt että kärsin dissosiaatiosta ja ne pahimmat raivon hetket, jolloin en saanut mitään otetta itseeni tavallaan, olivat sitä. Esikoinenkin on erityislapsi, en nyt tarkemmin sitä avaa, joten ymmärrys on tullut siihenkin että hänen käytös oli pahempaa kuin muiden saman ikäisten. Kenties normaali lapsi olisi säästynyt noilta otteilta.

Tämä ei ollut mikään puolustautuminen tai väkivallan hyväksyvä kirjoitus. Kyllä minä olen sen kaikista kamalimman syyllisyyden tunteen jo käynyt läpi, ja pahimmillaan olen miettinyt että tekisin itselleni jotain, sillä niin kovaa syyllisyyttä tunnen käytöksestäni. Mutta näitä olen läpikäynyt ammattilaisten kanssa jo, enkä niihin tältä keskustelulta mitään hae. Ajattelin vain vastata kysymykseen omalta osaltani. Kenties se valaisee jonkun maailmaa, kenties saa toisen voimaan pahoin ja hyvältä tuurilla kannustaa kolmatta hankkimaan itselleen apua edes anonyymisti.

Varmasti on niitäkin, jotka käyttävät väkivaltaa sadistisesti ja systemaattisesti. Mutta suurin osa on niin kuin minä. Ainakin näin luulen. Toivottavasti lapseni pystyy joskus aikuisena puhumaan näistä asioista kanssani. Jos ei halua olla edes väleissä, niin sekin on vain hyväksyttävä.

Miten kukaan millään selityksellä hyväksyy lyömisen?

Ei lyö äiti lastaan koskaan, ei minunkaan äiti vaikka olimme todella köyhiä, isommat sisarrukset muistavat kuinka nälkääkin oli ja meitä on 7, vuosina 1957-1971 syntyneitä:  1957 ja 1958, yhdet kaksoset on 1963 vuonna syntyneitä, minä 1966 ja nuorin 1971. Ei koskaan äiti tai isä meitä kurittanut kuin sanoilla mutta KUKAAN meistä ei ole rikollinen vaan olemma tavallisia ihmisiä nyt. Osalla on lapsenalapsiakin kuten minulla ja nyt tuntuu, että nämä nykylapset saavat haukkua ja nimitellä jopa meitä isovanhempia vaikka asiasta on kerrottu kuinka se sattuu, nyt olen ajatellut, että oisi antaa kunnon porrtikielto mummulle ja papalle.  A

Vierailija kirjoitti:

Mitä lyömisellä sitten tässä tarkoitetaan? Ei minua koskaan ole lyöty esim. nyrkillä. Mutta vyöllä on kuritettu. Muistelen, että vielä ihan isonakin tyttönä, ehkä 12v, kuritettiin, jos olin tottelematon tms.

Aika kummallista, että vanhempi, joka ei ole millään tavalla väkivaltainen, on saattanut kuitenkin ottaa vyön ja kurittaa sillä lastaan. Millä logiikalla se vyön käyttö ei olisikaan ollut väkivaltaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennenvanhaan se oli ihan normaalia. Samalla tavalla kasvattaa lapsensa mihin itse on lapsena tottunut. Ruumiillisen kurittamisen keino kasvatuksessa on paljon vanhempi kuin tämä nykyinen missä se on kielletty. Ennen sai päiväkodin tädit ja opettajatkin tehdä sitä. Taloyhtiön talkkarikin saattoi naapurin kuritonta pentua raiveleista raahata jne. Ihan turhaa on velloa ja kritisoida sellaista asiaa joka on vasta muutaman vuosikymmenen ollut kiellettyä.

Jännä, että käytännössä tuosta on seurannut täysin keskenään päinvastaiset seuraukset:

- Annan lapsille remmiä, koska itsekin sain lapsena remmiä.

- Sain lapsena remmiä, enkä taatusti anna omilleni.

Mikä selittää sen, kumpaan päätyy?

1) luonne, temperamentti (onko taipuvainen taistelemaan vai pakenemaan)

2) mielenterveysongelmat, persoonallisuushäiriöt jne.

3) kokonaisvaltainen elämäntilanne, joutuuko jatkuvasti selviämään tilanteista, jotka ylittävät oman sietokyvyn. Ihmisen itsesäätelykyky ei ole loputon. Todella väsyneenä vailla apua voi toimia periaatteitaan vastaan, kun tilanne tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Minä olen varmaan yhdistelmä kaikkea kolmea. Vannoin etten ikinä toimi noin, ja silti toimin.

- Se joka tuossa kirjoitti pitkän vastauksen aiheeseen

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin mun äiti ainakin pystyi, elettiin silloin 70-lukua. Nautti hakkaamisesta, ainahan jonkun tekosyyn keksaisi, jotta pääsi hakkaamaan. Perussyy oli isäni vääränlainen mielenkiinto minua kohtaan ja äidin MUSTASUKKAISUUS !!!!!!! tästä. Isä ei puuttunut hakkaamiseen, vaikkei siihen itse osallistunut. Yritti vissiin lepytellä äidin mustasukkaisuutta näin. Oli kyllä niin sairasta ettei mitään rajaa. Terapiakaan ei oikein tahdo auttaa. Tarinani herättää jopa terapeutissa tunteita.

Siis tajusinko oikein, isäsi käytti sinua hyväkseen ja äitisi suojelun sijasta kosti sinulle tämän puolisonsa sairaan käytöksen? Hirveää jos noi näin oli :( Toivottavasti joutuivat vastuuseen teoistaan.

Vierailija kirjoitti:

Ennenvanhaan se oli ihan normaalia. Samalla tavalla kasvattaa lapsensa mihin itse on lapsena tottunut. Ruumiillisen kurittamisen keino kasvatuksessa on paljon vanhempi kuin tämä nykyinen missä se on kielletty. Ennen sai päiväkodin tädit ja opettajatkin tehdä sitä. Taloyhtiön talkkarikin saattoi naapurin kuritonta pentua raiveleista raahata jne. Ihan turhaa on velloa ja kritisoida sellaista asiaa joka on vasta muutaman vuosikymmenen ollut kiellettyä.

Mitä sillä on väliä onko se ennen ollut sallittua. Edes silloin ennen kaikki eivät halunneet pahoinpidellä lapsiaan jokun kurituksen nimissä. Jotkut halusivat ja sinä ilmeisesti olet yksi niistä. Miltä tuntuu ajatella, että olet pilannut lastesi elämän? Tietenkään et myönnä sitä, mutta voin vannoa, että lastesi sielut ja mielet ovat rikki, vaikka kuinka ulospäin näyttäisi muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin mun äiti ainakin pystyi, elettiin silloin 70-lukua. Nautti hakkaamisesta, ainahan jonkun tekosyyn keksaisi, jotta pääsi hakkaamaan. Perussyy oli isäni vääränlainen mielenkiinto minua kohtaan ja äidin MUSTASUKKAISUUS !!!!!!! tästä. Isä ei puuttunut hakkaamiseen, vaikkei siihen itse osallistunut. Yritti vissiin lepytellä äidin mustasukkaisuutta näin. Oli kyllä niin sairasta ettei mitään rajaa. Terapiakaan ei oikein tahdo auttaa. Tarinani herättää jopa terapeutissa tunteita.

Siis tajusinko oikein, isäsi käytti sinua hyväkseen ja äitisi suojelun sijasta kosti sinulle tämän puolisonsa sairaan käytöksen? Hirveää jos noi näin oli :( Toivottavasti joutuivat vastuuseen teoistaan.

Tajusit oikein. Eivät joutuneet vastuuseen. Se oli 70-lukua silloin. Moni sukulainen tiesi tästä ja sanoi minulle, että pilaan äitini avioliiton keimailluni, koska isäni nyt vaan on tuollainen. Olin alle kouluikäinen.

Mä varmaan pystyisin. Ja siksipä mulla ei olekaan lapsia. 

Isäni löi minua kun olin lapsi. Aikuisena tunnistan tuon saman räjähdysherkkyyden itsessäni. En ole kyllä lyönyt ihmisiä, mutta tavaroita olen hajottanut. 

Väsyneenä tunteet vain menevät tappiin ja tunnen hillitöntä vihaa ja raivoa ja tuntuu, että pakahdun. Varmaan väsyneenä huutavan lapsen kanssa voisin mennä tuohon tilaan. Siispä ei koskaan lasta mulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennenvanhaan se oli ihan normaalia. Samalla tavalla kasvattaa lapsensa mihin itse on lapsena tottunut. Ruumiillisen kurittamisen keino kasvatuksessa on paljon vanhempi kuin tämä nykyinen missä se on kielletty. Ennen sai päiväkodin tädit ja opettajatkin tehdä sitä. Taloyhtiön talkkarikin saattoi naapurin kuritonta pentua raiveleista raahata jne. Ihan turhaa on velloa ja kritisoida sellaista asiaa joka on vasta muutaman vuosikymmenen ollut kiellettyä.

Mitä sillä on väliä onko se ennen ollut sallittua. Edes silloin ennen kaikki eivät halunneet pahoinpidellä lapsiaan jokun kurituksen nimissä. Jotkut halusivat ja sinä ilmeisesti olet yksi niistä. Miltä tuntuu ajatella, että olet pilannut lastesi elämän? Tietenkään et myönnä sitä, mutta voin vannoa, että lastesi sielut ja mielet ovat rikki, vaikka kuinka ulospäin näyttäisi muuta.

Voisitko kertoa, miksi alapeukutit tätä? Ottaako totuus niin koville, että pitää alapeukkua antaa? Vai oletko niin ylimielinen, että et hyväksy totuutta? Jokatapauksessa tämä asia tulee eteesi vielä joskus tavalla tai toisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennenvanhaan se oli ihan normaalia. Samalla tavalla kasvattaa lapsensa mihin itse on lapsena tottunut. Ruumiillisen kurittamisen keino kasvatuksessa on paljon vanhempi kuin tämä nykyinen missä se on kielletty. Ennen sai päiväkodin tädit ja opettajatkin tehdä sitä. Taloyhtiön talkkarikin saattoi naapurin kuritonta pentua raiveleista raahata jne. Ihan turhaa on velloa ja kritisoida sellaista asiaa joka on vasta muutaman vuosikymmenen ollut kiellettyä.

Mitä sillä on väliä onko se ennen ollut sallittua. Edes silloin ennen kaikki eivät halunneet pahoinpidellä lapsiaan jokun kurituksen nimissä. Jotkut halusivat ja sinä ilmeisesti olet yksi niistä. Miltä tuntuu ajatella, että olet pilannut lastesi elämän? Tietenkään et myönnä sitä, mutta voin vannoa, että lastesi sielut ja mielet ovat rikki, vaikka kuinka ulospäin näyttäisi muuta.

Millä nää vanhemmet sen itselleen perustelivat? Minulla oli lapsena kaveri, jonka vanhemmat oli tosi mukavia, eikä tietääkseni mitään outoja himouskovaisikaan, jotka siis olisi raamatun rivien väleistä ammentaneet kasvatusoppejaan. Niin siis silti mun kaveri sai välillä rangaistukseksi kuritusta vyöllä, vaikka ei mitään varsinaisia tyhmyyksiä edes tehnyt, kilttejähän me oltiin.