Kuinka moni ikävöi kuollutta lemmikkiään?

Kaipaan kahta menehtynyttä rottaani aivan hirveästi. Varsinkin toista, joka menehtyi hyvin yllättäen ja nuorena. Tästä on jo vuosi aikaa ja silti joskus itkettää.

Kun kissani nukutettiin, en osannut itkeä. Ajattelin, että sille oli niin parempi, ei enää tuskia. Itku tuli myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Kun kissani nukutettiin, en osannut itkeä. Ajattelin, että sille oli niin parempi, ei enää tuskia. Itku tuli myöhemmin.

Ja siis kaipaan kissaani yhä.

Pari vuotta sitten aikuisena adoptoitu löytökissani kuoli. Oli ihanin kissa, joka mulla on koskaan ollut. Vieläkin suren. Tuntuu kuin pala sielua olisia revitty pois. Suru ei vaan lakkaa.

Cob kirjoitti:

Kaipaan kahta menehtynyttä rottaani aivan hirveästi. Varsinkin toista, joka menehtyi hyvin yllättäen ja nuorena. Tästä on jo vuosi aikaa ja silti joskus itkettää.

Rotat elää muutenkin aivan liian lyhyen ajan ja sitten jos kuolee nuorena on se kamalaa. Niihin kuitenkin kiintyy kovasti kun ovat niin sosiaalisia. Kokemusta on. Mulla yksi oli yön aikana menehtynyt nuorena ja yhden vanhuksen jouduin itse lopettamaan. Mä nään tästä tapahtumasta joskus painajaisia koska se oli aivan hirveä kokemus.

Mutta en mä voinut muutakaan, se kitui ja olisi vielä ollut monta tuntia ennen kuin olisin päässyt kasvattajalle, joka lopettaa hiilidioksidilla.

Mulla ei ole tällä hetkellä enää rottia ja otin kissoja + koiran. Kissojen takia ei rottia voisi ottaakaan koska pidin häkkiä olohuoneessa. Mutta niin suuri trauma jäi, että en enää tulevaisuudessa uskalla ottaa ilman omaa hiilidioksidilopetuspönttöä.

Kyyneleet tuli silmiin jo otsikon luettuani. Ikävöin todella. Koko aikuisikäni mukana ollut koira kuoli kolme vuotta sitten 16-vuotiaana. Kaikki koettiin yhdessä. Muutot, minun parisuhteen päättyminen ja uuden alkaminen, työttömyys (se oli koiralleni kivaa, minulle ei niinkään :') ) kaikki surut ja ilot. Uudet metsäreitit, uudet lempipaikat uudessa kodissa. Loputtomat illat sohvalla käsi rapsutuksesta hellänä. Pennun mieletön ilo, järkevä virkeän aikuiskoiran elo, vanhuuden harmaannuttava turkki, askeleen hidastuminen, katseesta himmenevä pilke. En enää koskaan ota koiraa. Luopuminen on liian vaikeaa. Ja tuntuu hirveältä päättää hetki, jolloin rakas ystävä kuolee. Olkoonkin, että se on armollista, se on silti tuskallista. Kauneimmat muistot koskaan sain. En kai enempää voisi vaatiakaan.

Kyllä. Rakas koiramme kuoli reilu 2v sitten 16-vuotiaana ja se oli ihan kauhea suru koko perheelle. Kuin olisi revitty pala sydämestä. Hautasimme sen puutarhaan ja haudalla on talvella usein kynttilä ja kesällä aina kukka. Uutta ei voi ajatellakaan ottavansa, se oli The Koira ❤️

Tottakai

Vierailija kirjoitti:

Cob kirjoitti:

Kaipaan kahta menehtynyttä rottaani aivan hirveästi. Varsinkin toista, joka menehtyi hyvin yllättäen ja nuorena. Tästä on jo vuosi aikaa ja silti joskus itkettää.

Rotat elää muutenkin aivan liian lyhyen ajan ja sitten jos kuolee nuorena on se kamalaa. Niihin kuitenkin kiintyy kovasti kun ovat niin sosiaalisia. Kokemusta on. Mulla yksi oli yön aikana menehtynyt nuorena ja yhden vanhuksen jouduin itse lopettamaan. Mä nään tästä tapahtumasta joskus painajaisia koska se oli aivan hirveä kokemus.

Mutta en mä voinut muutakaan, se kitui ja olisi vielä ollut monta tuntia ennen kuin olisin päässyt kasvattajalle, joka lopettaa hiilidioksidilla.

Mulla ei ole tällä hetkellä enää rottia ja otin kissoja + koiran. Kissojen takia ei rottia voisi ottaakaan koska pidin häkkiä olohuoneessa. Mutta niin suuri trauma jäi, että en enää tulevaisuudessa uskalla ottaa ilman omaa hiilidioksidilopetuspönttöä.

Häkää se kai kuitenkin on, sehän on tappavaa?

Oma lintuni kupsahti tuossa viime talvena. Eli 21-vuoden ikään asti.

Oli monessa mukana (ensimmäinen asunto,opiskelija asunto,esikoisen syntymä jne) ja nyt sitten "poof" poissa ei mitään. 

Meidän kissa kuoli kun olin about 10. Naapuri luultavasti tappoi. Jäi jurppimaan että naapuri sai elää vapaana, vaikka toki hylkiönä.

Ikävöin tosi paljon. Rakas kissani piti nukuttaa marraskuussa 2019 sairauden vuoksi. On liian vaikeaa edes kirjoittaa tästä. Jaoimme elämän 15 vuoden ajan.

Koira on ihmisen paras ystävä. Ikävöin kaikkia jo menehtyneitä koiriani. Kaikilla oli onneksi hyvä pitkä elämä ja sairauden uuvuttamina lopulta lähtivät..nykyään kotona vipeltää 2- vuotias koira ❤️ mutta tottakai aina on ikävä niitä entisiäkin, mutta tällaista elämä on.. itse haluan uskoa, että kuoleman jälkeen seuraa jotain hyvää ja haluan uskoa siihen, että sitten joskus kun itse lähtee niin vastassa on kaikki läheiset jotka kuolleet ennen minua❤️

Voin muistella niitä ja kiittää, en ikävöidä.

Ikävöin jatkuvasti. Sain kissanpennun kun täytin 13. Ehdittiin viettää upeat 17 vuotta yhdessä kunnes vanhuus vei häneltä nivelet ja lääkkeet ei enää kipuihin auttanut, lopuksi rakas lapsuudenystäväni oli päästettävä uneen. Tunsin myöhemmin nukkumaan mennessä kissani pois lähdön jälkeen kuinka hän tassuttelisi tyynyni vierelle nukkumaan.. Kissan kanssa jaoimme ihanan elämän yhdessä josta voin olla aina ikuisesti kiitollinen. ❤️

Ikävöin joka päivä kaksi vuotta sitten kuollutta koiraani. On meidän perheellä aina ollut koiria ja kissoja mutta tämä oli ensimmäinen oma koira ja toista vastaavaa ei koskaan tule. Mies nauroi koiran vielä eläessä ettei uskalla kyllä kysyä kumpaa rakastan enemmän häntä vai koiraa 😄

Olen nähnyt myös unia, yksi on erityisesti jäänyt mieleen. Siinä koirani tuli ihan tavalliseksi päiväksi luokseni, tiesin että hän on kyllä kuollut ja tiesin että se on vaan se yksi päivä. Käytiin ulkona ja tehtiin arkisia juttuja ja halailin ja nuuskin turkin tuoksua. Itkeskelin siinä vähän kun tiesin että on vain unta. Aamulla oli jännä olo, ei surullinen mutta haikea, ihan kun hän olisi oikeasti tullut hetkeksi luokseni vielä ja kertonut että kaikki on hyvin 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Cob kirjoitti:

Kaipaan kahta menehtynyttä rottaani aivan hirveästi. Varsinkin toista, joka menehtyi hyvin yllättäen ja nuorena. Tästä on jo vuosi aikaa ja silti joskus itkettää.

Rotat elää muutenkin aivan liian lyhyen ajan ja sitten jos kuolee nuorena on se kamalaa. Niihin kuitenkin kiintyy kovasti kun ovat niin sosiaalisia. Kokemusta on. Mulla yksi oli yön aikana menehtynyt nuorena ja yhden vanhuksen jouduin itse lopettamaan. Mä nään tästä tapahtumasta joskus painajaisia koska se oli aivan hirveä kokemus.

Mutta en mä voinut muutakaan, se kitui ja olisi vielä ollut monta tuntia ennen kuin olisin päässyt kasvattajalle, joka lopettaa hiilidioksidilla.

Mulla ei ole tällä hetkellä enää rottia ja otin kissoja + koiran. Kissojen takia ei rottia voisi ottaakaan koska pidin häkkiä olohuoneessa. Mutta niin suuri trauma jäi, että en enää tulevaisuudessa uskalla ottaa ilman omaa hiilidioksidilopetuspönttöä.

Häkää se kai kuitenkin on, sehän on tappavaa?

No ei ole häkää vaan hiilidioksidia.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko nähneet todellisen tuntuisia unia kuolleista lemmikeistä? Tai oletteko kuulleet tyhjässä asunnossanne kissan miukumista tai koiran haukuntaa?

Vähän aikaa saksanpaimenkoirani kuoleman jälkeen (12- vuotiaana) näin unta, että olimme metsäisellä vuorella, jossa usein ulkoilutin sitä vapaana. Se juoksi kuin nuoli iloissaan ja innoissaan editseni, ja huusin iloissani jollekulle: "Kapu on parantunut, se on ihan kuin nuorena!"  Lonkkavika haittasi viimeisten vuosien kävelyä.

Nyt on jo seitsemän vuotta erostamme, enkä pysty katsomaan koirani kuvaa kuin nopeasti, enkä ajattele sitä. Koska mikään ei tuo häntä takaisin, ja muistelu tekee kipeää.

Äitini kuoli Alzheimerin tautiin 87-vuotiaana, se ei ollut niin tuskallista kuin koiran lähtö, vaikka rakastimme äitini kanssa toisiamme paljon ja olimme läheiset. Isäni sanoi, että se johtuu siitä, että ihmisestä jää keskusteluja, kirjeitä, puhetta, ajatuksia. Mutta eläimessä on vain se läsnäolo ja kun kuolema vie sen. ei jää mitään.Minua tosiaan eivät muistot lohduta.

😢

Riippuu, miten ikävöiminen määritellään. Jos kissa on kuollut 30 vuotta sitten, on todennäköistä ettei sitä edes ajattele joka päivä tai joka viikkokaan. Se ei tarkoita, ettei sitä ottaisi riemusta kiljuen takaisin, jos saisi.