Teinien äidit! Odotatteko jo salaa mielessänne nuortenne aikuistumista? Ja muuttoa omilleen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lähti jo, aivan mahtavaa.

Et kestänyt omaa kuvaasi?

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa että jotain on pielessä ja jonkinlaista epäonnistumista vanhempana jos odotatte että lapsenne muuttaa pois kotoa. Suomessa lapset muuttavat liian aikaisin suurinosa omilleen josta alkaa ongelmat. Ei 18-vuotias ole aikuinen, ihan lapsi vielä. Suomessa on omituinen itsepärjäämisen kulttuuri, voisi sanoa jopa sairas. Perheiden pitäisi olla tiiviimpiä ja lapsen muuttaa sitten omilleen kun siltä tuntuu. Monessa muussa maassa lapset asuvat pitempään kotona ja ovat yhteisöllisempiä.

Muissa maissa näin tehdään rahan takia.

Minä muutin 17-vuotiaana omilleni koska halusin VAPAUTTA! Oma huone äidin nurkissa ei ole vapautta mennä ja tulla milloin ja miten haluaa ja ennenkaikkea kenenkanssa haluaa.

Toiset on sen verran häveliäitä, että eivät kehtaa tyttö-/poikaystävän kanssa leikkiä kotia jommankumman vanhempien luona, mutta sen ikäset seurustelee ja harrastaa seksiä. Musta ois ollu äärettömän kiusallista seukata vuositolkulla silleen, että molemmat asutaan porukoilla.

Ja noh tuohon perheiden tiiviyteen... Onneksi ei ole yhtään tiiviimpää, ainakaan omalla kohdallani en kesta oikestaan yhtään tämän enempää tapailua sukulaisten kanssa joten mielestäni tällainen väljä perhe on parasta :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät kaikki lapset lähde kotoa. Erityislapset jäävät vanhempiensa iloksi loppuelämäksi.

Mulla on erityinen, nepsy. Huoli helpotti vasta kun näki, että pärjää maailmalla.

4

Mahtavaa! Minullakin on nepsynuori ja tietenkin monia juttuja hänen kohdallaan mietin. Mutta näyttää siltä, että tyttö hoitaa asioita kyllä melko näppärästi kun äiti ei koko ajan säädä vierellä. Erityislapsen kohdalla vaan se siiman antaminen on ihan toisenlaista taitelua kuin ns. normilasten kanssa.

Joo, samoin se täälläkin meni. Rajanveto tarpeellisen tuen ja liiallisen tuen välillä on joskus häilyvää. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, että arjenhallinta, jopa talousasiat, sujuvat hyvin, vaikka elämänrytmi (uni-valve, ateriat) on ihan erilainen kuin oletusarvo. Ainoat takkuamiset ovat opinnoissa, korona-ajan etäopiskelu ei toiminnanohjauksen vaikeuksista kärsivälle add-nuorelle oikein sopinut. Onneksi oppilaitoksen puolella ollaan erittäin joustavia. Musta tosiaan tuntuu, että vasta nyt voi hellittää. Vääntö kannatti kyllä, vaikka usko oli kertakaikkiaan loppua matkalla monta kertaa. Äitiys on ollut taistelua milloin minkäkin tahon kanssa, ei mitään lempeää pesimistä. No, aikansa kutakin. -ed.

Joka kerta itken ikävästä kun hän lähtee pois. Yritän vollottaa salaa vasta hänen lähdettyään.

En oikeasti ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat eroon lapsistaan. Mikä meni pieleen?

Toki en minäkään estä lasta itsenäistymästä enkä pidä ikuisesti peräkamarissa lusivaa lasta normaalina, mutta se, että noin paljon inhoaa lapsiaan ja hinkuu "omaa aikaa" on kyllä sairasta.

Saahan sitä mennä ja touhuta omiaan silloinkin kun lapset vielä ovat kotona. Josko olette tyhmyyttänne passanneet ne avuttomiksi?

Meidän lapsi on jo muuttanut ja kyllä minä sitä etukäteen ja ihan avoimesti odotinkin. Meillä oli niin, että lapsella oli suurin makuuhuone, koska tarvitsi tilaa myös työpöydälle ja kyllä me miehen kanssa kovasti odotimme, että saamme sen huoneen itsellemme. 

Meillä lapsi muutti osittain jo lukioon mennessään ja kävi vain viikonloppuisin kotona. Kun sitten jossain kohtaa huomasimme, että niistä kotiviikonlopuistakin osa menee kaverin luona ja jokaisena kotiviikonloppuna lapsi ei edes tullut kotiin vaan jäi välillä kavereiden kanssa koululle hengaamaan, valtasimme julmasti hänen huoneensa, mistä hän hieman kyllä loukkaantui. Lakkiaisten jälkeen hän muutti sitten omaan asuntoon ja saimme tilaa kaappeihin ja muutenkin, kun lapsen tavarat lähti pois.

Missään välissä ei tullut kauheaa haikeutta ja itkua, kun tämä luopumisprosessi alkoi jo silloin lukion aikana. Totuimme hiljalleen siihen, että lasta näkee harvemmin ja yhteyttä pidettiin viestittelemällä. 

Mä kuulun niihin ihmisiin, joille pesän tyhjeneminen on aika kova paikka. Lapset ovat vasta teinejä, mutta mietin jo nyt, kuinka hiljaista täällä on, kun nuo parin vuoden päästä lähtevät. 

Vierailija kirjoitti:

Joka kerta itken ikävästä kun hän lähtee pois. Yritän vollottaa salaa vasta hänen lähdettyään.

En oikeasti ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat eroon lapsistaan. Mikä meni pieleen?

Toki en minäkään estä lasta itsenäistymästä enkä pidä ikuisesti peräkamarissa lusivaa lasta normaalina, mutta se, että noin paljon inhoaa lapsiaan ja hinkuu "omaa aikaa" on kyllä sairasta.

Saahan sitä mennä ja touhuta omiaan silloinkin kun lapset vielä ovat kotona. Josko olette tyhmyyttänne passanneet ne avuttomiksi?

-"Ylimielinen paras mamma täällä siis. En osaa argumentoida kunnioittavasti vaan provosoin saadakseni rektion ja sitten voin taas vähän tuntea paremmuutta kun mammat tuohtuu."

En odota. Ikävä jo etukäteen, mutten aio silti heissä roikkua, vaan annan elää omaa elämäänsä. Mielelläni pitäisin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa että jotain on pielessä ja jonkinlaista epäonnistumista vanhempana jos odotatte että lapsenne muuttaa pois kotoa. Suomessa lapset muuttavat liian aikaisin suurinosa omilleen josta alkaa ongelmat. Ei 18-vuotias ole aikuinen, ihan lapsi vielä. Suomessa on omituinen itsepärjäämisen kulttuuri, voisi sanoa jopa sairas. Perheiden pitäisi olla tiiviimpiä ja lapsen muuttaa sitten omilleen kun siltä tuntuu. Monessa muussa maassa lapset asuvat pitempään kotona ja ovat yhteisöllisempiä.

Ei se kotoa pois muuttaminen välttämättä tarkoita, että lapsi jätetään oman onnensa nojaan. Opiskelevaa lasta voi hyvin tukea taloudellisesti niin ettei lapsen tarvitse pelätä selviämistä tai syödä liian yksipuolisesti. 

Moni muuttaa pakon edessä jo lukioon mennessään, kun omalla paikkakunnalla ei ole lukiota. Tätäkin useampi muuttaa pois opiskelupaikan perässä lukion jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa että jotain on pielessä ja jonkinlaista epäonnistumista vanhempana jos odotatte että lapsenne muuttaa pois kotoa. Suomessa lapset muuttavat liian aikaisin suurinosa omilleen josta alkaa ongelmat. Ei 18-vuotias ole aikuinen, ihan lapsi vielä. Suomessa on omituinen itsepärjäämisen kulttuuri, voisi sanoa jopa sairas. Perheiden pitäisi olla tiiviimpiä ja lapsen muuttaa sitten omilleen kun siltä tuntuu. Monessa muussa maassa lapset asuvat pitempään kotona ja ovat yhteisöllisempiä.

18-vuotias on juridisesti aikuinen. Ihan sama vaikka sinä pitäisit pikkulapsena. Voi sen ajatella niinkin, että jos lapsi ei täysi-ikäistyttyään vähitellen kykene muuttamaan omilleen ja itsenäistymään, jotain vikaa voi olla kasvatuksessakin. Yleensä tämä tapahtuu ihan luonnostaan.