Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Lopen uupuneet vanhemmat

06.07.2006 |

Hei!



Mielestäni aika vähän keskustellaan siitä, miten väsyneitä pikkulasten vanhemmat saattavat olla¿.Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta onneksi puhutaan, mutta tämä ei ole sitä. Meillä on kaksi ihanaa poikaa, toinen leikki-iässä, toinen vielä alle vuoden, maailman parhaat mielestämme ja erittäin rakastetut. Paljon iloakin elämään kuuluu. Me vanhemmat vaan olemme silti aivan poikki. Mies käy työssä ja sekin on raskasta, minä hoidan kodin ja pojat. Lähipiiristä (suvulta) kuulee lähinnä lauseita: ¿ei voi olla väsynyt, kun hoitaa omaa lastaan¿ ja ¿kyllä te elätte niin rikasta elämää!¿. Miehen kanssa koemme kuitenkin olevamme täysin yksin ja ahtaalla ilman mitään omaa tilaa tai aikaa. On vaikea ajatella elävänsä rikasta elämää, kun ei ole minkäänlaista valinnanvapautta sen suhteen, mitä tekee. Lasten ja kodin hoito vie ihan kaiken ajan, ja pienet pyrähdykset kodin ulkopuolelle vaativat hirveän organisoinnin ja ovat raskaita. Leikki-ikäinen vaatii viihdyttämistä ihan koko ajan, ja vauva nyt vaatii oman osansa vain jo senkin takia, koska on vauva. Onneksi meillä sentään nukutaan ihan hyvin.



Lähistöllä ei asu isovanhempia tai muita sukulaisia. Vauvaa on myös vaikea jättää kummien tai vieraampien hoitajien kanssa. Isovanhempien vierailuviikonloput menevät lähinnä tarjottavien ja ruokien laittamiseen, eivätkä ne siis mitään lepoa ole.



Meistä on miehen kanssa tullut viimeisten vuosien aikana aivan valtavan kyynisiä ja itsekkäitä. Emme jaksa oikein ottaa keneenkään yhteyttä tai kuunnella kenenkään läheisten kuulumisia, niillä kun ei ole oikein mitään väliä. Millään ei oikeastaan ole mitään väliä. Ihmiset, jotka puhuvat paljon (eli liian pitkiä puheenvuoroja, jotta lasten kanssa ehtisi niitä kuunnella) tai lapsettomat ihmiset, jotka kertovat omista vapaa-ajan viettojutuistaan, aiheuttavat syvää ärtymystä. Kaikki tuntuu niin turhalta. Samoin kaikki marketeilla yms. tiellä olevat hitaat ihmiset, meillä kun on aina kiire. Muiden lapsiperheiden kanssa olemme tekemisissä aika paljonkin ja luulisin, että siellä on kohtalotovereita, jotka tuntevat samoin, mutta koskaan meillä ei ole aikaa keskustella aikuisten kesken kunnolla, kun ympärillä pyörii muutama leikki-ikäinen ja muutama vauva. Joskus mietin, miten ihania ihmisiä nämä ystävämme ovat ¿ mutta ehdimmeköhän koskaan tutustua heihin kunnolla?



Miehen kanssa parisuhteen hoito on ihan retuperällä. Millä ajalla sitä hoitaisikaan. Tuskin enää tunnemme toisiamme tai muistamme, minkä takia 9 vuotta sitten yhteen menimme, miksi rakastuimme. Nykyisessä elämässä ei ole tallella mitään siitä yhteisestä, mitä oli joskus meidän välillämme. Turha kai sanoakaan, että keskustelumme keskittyy lähinnä arjen rutiineihin ja naputtamiseen, kinasteluun ja riitelyyn. Mitään yhteistä ei ehdi tuoda takaisin se, jos kerran kahdessa kuukaudessa käymme kahdestaan pari tuntia ulkona kaksistaan. Hyvää on se, että meillä on jo vähän ikää ja ehdimme sentään viettää vuosia kaksistaankin ja odottaa lapsia. Muuten tätä ei varmasti jaksaisi.



En oikein tiedä, miksi tänne purkaudun¿Varmaan toivoisin, että joku ylipäätään jaksaisi lukea näin pitkälle tai joku kertoisi, että kokee jotain samaa. Jos vielä jollakulla olisi neuvo, miten tässä jaksaisi paremmin niin ottaisin sen mielellään vastaan. Tiedän, että lapset kasvavat kyllä ja elämä muuttuu¿en vaan oikein pidä ¿sit ku¿ ¿ajattelusta, haluaisin jaksaa elää ja nauttia elämästä myös nyt.

Kommentit (8)

Vierailija
1/8 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tutulta kuulosti tekstisi. Meillä on myös kaksi lasta, 2- ja 4-vuotiaat energiset pojat. Lapset ovat terveitä, kauniita, toivottuja, odotettuja, rakastettuja, olen heistä joka päivä kiitollinen ja haluaisin vielä yhden lapsen lisääkin. Mutta tämä lapsiperheen arki, voi hyvä tavaton. Mietin usein, miten kaikki muut selviävät, ovatko heidän lapsensa aina hyvällä päällä ja tottelevaisia, palaako heiltäkin pinna? Miten ylipäätään omat vanhempanikin ovat selvinneet monen pienen kanssa? Aika ilmeisesti kultaa muistot. Aamusta iltaan yhtä hälinää ja vilinää, raivo- ja uhmakohtauksia, keskinäistä tappelua, kotitöitä (turha luullakaan, että niitä saisi tehdä rauhassa), kaatuneita maitolaseja, vaatimista ja vänkäämistä. Joskus tuntuu, että emme saa mieheni kanssa keskusteltua rauhassa edes todella tärkeistä asioista, kuten asunnonhankinnasta tms. Ikävintä on, kun mieheni on työmatkalla ja saan maistaa yh:n elämää... Silloinpa sitä omaa aikaa ei ole hetkeäkään. Totuuden nimissä on sanottava, että koko ajan tuntuu hieman helpottavan. Kaikesta huolimatta pojilla on toisistaan seuraa. Emme saa lapsiamme juurikaan yöksi hoitoon, mutta päivällä isovanhemmat voivat auttaa ja siitä on ollut todella suuri apu. Aloitin jokin aika sitten työt ja täytyy sanoa, että se kyllä paransi henkistä hyvinvointiani, vaikka on tämä päiväkotirumba sitten ihan oma lukunsa. Eniten kuitenkin koen saavani apua, kun voin puhua samassa tilanteessa olevien muiden äitien kanssa. Toisaalta tämä vilske ja vilinä on minusta juuri sitä, mitä elämältä haluan.

Vierailija
2/8 |
18.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tiedätkös, olen tosi onnellinen että on muitakin:). Luulin olevani ainut kun tunnen ihan samoin kuin sinä!!! Että meitä on siis muitakin! Jolta tuntuu, että tämä perhe-elämä hotkaisee ihan täysin ja tuntuu ettei sitä " oikeaa elämää" jaksa elää lainkaan. Vaikka oikeasti tämähän on sitä elämää vaikka tosi intensiivistä onkin.



Meillä on kolme lasta, pienin ihan vauva ja muut 4-5-vuotiaita. Meillä on todella paljon tekemistä, itse olen nyt kotona kaikkien kolmen kanssa ja mulla on täysi työ siinä. Mies hoitaa työtään ja yrittää iltaisin ja viikonloppuisin ehtiä olla kanssamme. Ihan että ehtisi nähdä lapsia ja auttaa mua etten tulisi hulluksi! Tuntuu että elämä on vain yhtä häslinkiä ja tsemppaamista. Koska siitä tällaista tuli?



Tosin kokemuksesta tiedän, että kyllä se tästä helpottaa:). Kunhan vauva vähän kasvaa. Tuttavien perheitä kun olen seurannut niin tosi paljon heillä on helpottanut kun pienin on päässyt vaipoista ja itsenäistynyt tai kun alkaa jo olla eskari- tai kouluikäisiä lapsia. Silloin on jo paljon helpompi järjestää sitä omaakin aikaa kun on helpompi antaa lapsia hoitoon (jos sellaista mahdollisuutta on). Tai ainakin voi paremmalla omallatunnolla jättää kaikki lapset esim. miehen hoidettavaksi useammin kuin nyt kun ovat niin pieniä. En mä ainakaan raaski enkä viitsi jatkuvasti miestäkään iltaisin jättää yksin. Silloinhan haluaa myös sitä yhteistä aikaa.



Yritetään jaksaa me tässä suossa rämpivät!!!!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/8 |
06.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Useat pikkulasten vanhemmat eivät vain jaksa edes kirjoitella tänne tai heillä ei esim. ole mahdollisuutta edes tällaiseen palstaan, jonne edes vähän valittaa! Hyvä, että kirjoitit tuntemuksista, sekin jo auttaa ainakin vähäsen.



Meillä on kolme alle kouluikäistä, joista nuorimmainen myös alle vuoden. Ja tiedän tasan tarkkaan, mistä puhut. Tosin päivät vaihtelevat suuresti. Välillä tuntuu ihan helpolta (!!!) ja välillä taas seinät kaatuvat päälle ja kaikki on ihan kamalaa. Välillä kärsin siitä, etten voi tehdä ihan mitä haluan, lähteä vaikka yhtäkkiä äkkilennolla Lontooseen viikonlopuksi ja välillä taas en jättäisi mistään hinnasta lapsiani pariksi päiväksi hoitoon...Eli toki lapset ovat rakkaita, mutta kyllähän sitä tosiaan tarvitsee myös jotain " omaa" ja puolison kanssa jotain ihan kahdenkeskistä. Meilläkään ei ole sukulaisia lähellä (asuvat kaikki n.200 km:n päässä), eikä oikein tuttujakaan kenelle lapsia voisi hoitoon jättää. Mutta silloin tällöin isovanhemmat tulevat meille ja ovat joskus hoitaneet lapsia ja ollaan saatu edes muutamaksi tunniksi lähteä käymään kahdestaan jossain. Illat olemme pyrkineet " pyhittämään" kahdenkeskiselle ajalle eli lapset haluamme laittaa nukkumaan näin kesälläkin viimeistään klo 21. Silloin jää pari tuntia vaikka ihan vain tv:n katseluun, mutta kuitenkin ollaan yhdessä ja rentoudutaan. Ja tietysti tehdään niitä kivoja juttuja, joita kahden toisiaan rakastavan aikuisen kuuluukin tehdä... ;) -eli ainakin meillä monesta karikosta on nostanut hyvä seksielämä -siitäkin huolimatta että on monta pientä lasta, olemme saaneet sen toimimaan. Olenkin ajatellut että seksi on kuin " liima" , joka liittää meidät yhteen silloinkin kun arjessa on hankalaa. Mutta toki tiedän, että jos arki on liian rankkaa, silloin seksiinkin tulee kaikenmaailman esteitä, eikä homma enää toimi. Mutta se on kuitenkin iso juttu parisuhteessa eli siihen kannattaa panostaa, tehdä jotain pieniä kivoja juttuja, kertoa toiselle omista toiveista, kuunnella toisen tunteita/ajatuksia jne...Ja vielä yksi juttu mikä meidät on pitänyt " kasassa" . Olemme käyneet usean kerran erilaisilla perheleireillä, joissa saa keskustella ja jutella juuri parisuhdeasioista ja näkee omankin elämänsä ihan uudessa valossa. Kaikille sellaiset leirit eivät tietty sovi, mutta yrittää kannattaa. Joskus ihan kahdenkeskinen viikonloppumatkakin ajaa saman asian.



Voimia sulle/teille! Mielelläni lukisin mitä ajatuksia tämä kommenttini herätti sinussa!





Vierailija
4/8 |
06.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minä keskustelen kavereitten kanssa aiheesta ja myös he kokevat samaa. Kun lapset kasvaa, tilanne helpottuu todella paljon. Auttaako jos ajattelee että kuukauden päästä lapset ovat taas taitavampia ja isompia.

Vierailija
5/8 |
06.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kuulostaa surullisen tutulta - et siis todellakaan ole yksin!!! Olin itse myöskin aivan uupumuksen partaalla pari vuotta sitten: lapset 1 v 8 kk ikäerolla, nuoremman synnyttyä okt-rakennusprojekti, nuorimmainen erittäin huono nukkumaan (vasta 4-vuotiaana alkoi nukkua yöt ilman 3-5 herätystä) ja lisäksi vielä ruoka-allergioita, joiden vuoksi mitään ruokaa ei voinut ostaa valmiina kaupasta.



Lohdutuksena: tilanne helpottaa aivan varmasti! Meillä lapset ovat nyt 5- ja 7-vuotiaat, ja elämänrytmi on muuttunut aivan erilaiseksi kuin ennen.



Mutta tuota lasten kasvua odotellessa tässä pari asiaa, jotka itse toteutin:

1. siivousapua kotiin, esim. 2 viikon välein. Nykyisellä kotitalousvähennyksellä hintakin pysyy kohtuullisena. Esim kerhossa käynnin aikana.

2. ruuanlaitto minimiin: isoja annoksia kerralla jotta riittää lämmitettäväksikin, valmisruokia mahdollisuuksien mukaan

3. kauppaan vain kerran viikossa

4. hengitä joka päivä syvään (oikeasti syvään) vähintään 15 kertaa



Perfektionisti ei kannata olla - itse syyllistyin siihen, etten voinut edes mennä nukkumaan, jos tiskipöydällä oli likaisia astioita tai pyykkikorissa puhdasta, laskostamatonta pyykkiä. Ihan kuin sillä olisi oikeasti jotain merkitystä - pyh.



Toivon sinulle jaksamista oikein sydämeni pohjasta! Nyt kun itsellä on jo helpottanut, niin oikein ihmetyttää, että mistä niitä voimia löytyi, että selvisi noista vuosista. Parisuhdekin voi nyt paljon paremmin, kun väsymys on väistymässä.

Vierailija
6/8 |
07.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meillä on ihan samanlaista. Siis ihan hirveää. Välillä olen todella miettinyt avioeroakin (laitoin jo kerran hakemuksenkin, mutta vedin pois) tai mitä tahansa epätoivoista ratkaisua, kunhan vain pääsisin pois tästä h...tistä. Olen ollut itsekin ihan ymmällä siitä, että eikö kukaan muu ole näin uupunut. Mutta kyllä on. Siitä vain ei puhuta kovin paljon julkisesti. Lehdissä sitten vaan päivitellään kun pienten lasten vanhemmat eroavat... Minkäköhän takia? Totaalinen väsymys varmasti edesauttaa asiaa. En myöskään tajua niitä juttuja, joissa puhutaan siitä, kuinka pitäisi puolisoilla olla omaa aikaa ja vielä yhteistäkin kahdenkeskistä aikaa. Hah hah. Mistähän se aika tehdään, kun lasten nukkumaanmenon jälkeen kaadutaan rättiväsyneitä sänkyyn. Ja kuudelta viimeistään herää toinen, joten omaa aikaa ei ole sen koommin aamulla kuin illallakaan. Ja ihan vaan harrastuksen vuoksi ei viitsi jättää toista yksin lasten kanssa illalla, koska se on niin intensiivistä puuhaa, että turha edes toivoa, että voisi itse syödä iltapalaa tai käydä vessassa rauhassa. (Meillä lapset 1 ja 2 v, 14 kk ikäerolla.) Huonosti on nukuttu yli 2 vuotta.



Noniin, nyt minäkin vuodatan tässä kunnolla. Toivottavasti kukaan ei pahastu. Jos jotenkin kestän vielä vuoden, niin toivon, että elämä vähän helpottaisi.



Ei voi muuta sanoa, kuin nostan todella hattua kaikille lapsiperheille. Lasten kasvatus on yhteiskunnassamme aliarvostettu laji. Sen rankkuus on tullut minulle yllätyksenä, vaikka helppoa en odottanut.



Mitä sitten avuksi:

- Siivous / kodinhoitoapua niin paljon kuin talous antaa myoden. Tässä elämänvaiheessa sitä tarvitsee ehkä eniten. Tämä meillä käytössä, suosittelen.

- Lastenhoito apua, jos sukulaisia/ystäviä ei lähellä niin hanki mll' n kautta. Tämä meillä harkinnassa, toivottavasti saan aikaiseksi toteuttaa...



Tsemppiä sinulle, ja yritä jotenkin kestää 1-2 vuotta. Mutta nyt heti tarvitset varmaankin tauon. Mene lomalle viikonlopuksi tai vaikka viikoksi ihan yksin tai miehen kanssa. Lapset ei siihen kuole. Ansaitset loman. Kun saa pienen tauon, niin sitten ehkä jaksaa nähdä tämän raskaan ajanjakson päässä " valoa tunnelissa" .

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/8 |
10.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Häpeän myöntää, mutta olen jo yhdestä lapsesta nääntynyt! Poika on nyt 9 kk ja vauvakuume totaalisen pakkasella pojan syntymästä saakka. En ymmärrä miten kukaan voi edes harkita toista lasta pienellä ikäerolla. Meillä taitaa jäädä lapsiluku yhteen jo ihan elämänlaadun takia. Mua ärsyttää ihan suunattomasti, kun kaikki kyselee jotain h****tin pikkukakkosta! Siis jos on tehnyt yhden niin on muka jotenkin pakko haluta ainakin toinen. Siihen kun sanot, että meidän perhe taitaa olla jo kasassa, niin katsotaan kuin hullua, masentunutta tai lapsensa vihaajaa. Totuus on, että minun voimavaroilla ei enempää jaksa ja suuntaan katseen kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Vierailija
8/8 |
10.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meilläkin on 3 alle kouluikäistä,nuorin on 13kk.Yhteinen aika miehen kanssa on kortilla.Välillä tuntuu,että oma identiteetti on hukkunut jonnekkin! Tuntuu kuin eläisi vain muiden tarpeita varten! Yritän järjestää yhteistä aikaa miehen kanssa (säännöllisesti),harrastan,yritän pitää yhteyttä ystäviin jne.Huomaan että masennun jos suunnitteilla ei ole mitään " ohjelmaa" .Pienten lasten kanssa on rankkaa ja täytyy olla armollinen itselleen.Haluan pitää parisuhteesta kiinni,en halua että meillä ei ole enää läheisyyttä (eikä seksiä) sitten kun lapset kasvaa.Siksi yritän vaalia myös sitä puolta.

Ympärillä on liikaa tullut eroja just sen takia,ettei seksiä ole harrastettu vuosiin ja parisuhdetta ei ole hoidettu mitenkään.Yht äkkiä huomataan,ettei ole muuta yhteistä kuin lapset.



Voimia ja tsemppiä! (meitä on muitakin)