Lopen uupuneet vanhemmat
Hei!
Mielestäni aika vähän keskustellaan siitä, miten väsyneitä pikkulasten vanhemmat saattavat olla¿.Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta onneksi puhutaan, mutta tämä ei ole sitä. Meillä on kaksi ihanaa poikaa, toinen leikki-iässä, toinen vielä alle vuoden, maailman parhaat mielestämme ja erittäin rakastetut. Paljon iloakin elämään kuuluu. Me vanhemmat vaan olemme silti aivan poikki. Mies käy työssä ja sekin on raskasta, minä hoidan kodin ja pojat. Lähipiiristä (suvulta) kuulee lähinnä lauseita: ¿ei voi olla väsynyt, kun hoitaa omaa lastaan¿ ja ¿kyllä te elätte niin rikasta elämää!¿. Miehen kanssa koemme kuitenkin olevamme täysin yksin ja ahtaalla ilman mitään omaa tilaa tai aikaa. On vaikea ajatella elävänsä rikasta elämää, kun ei ole minkäänlaista valinnanvapautta sen suhteen, mitä tekee. Lasten ja kodin hoito vie ihan kaiken ajan, ja pienet pyrähdykset kodin ulkopuolelle vaativat hirveän organisoinnin ja ovat raskaita. Leikki-ikäinen vaatii viihdyttämistä ihan koko ajan, ja vauva nyt vaatii oman osansa vain jo senkin takia, koska on vauva. Onneksi meillä sentään nukutaan ihan hyvin.
Lähistöllä ei asu isovanhempia tai muita sukulaisia. Vauvaa on myös vaikea jättää kummien tai vieraampien hoitajien kanssa. Isovanhempien vierailuviikonloput menevät lähinnä tarjottavien ja ruokien laittamiseen, eivätkä ne siis mitään lepoa ole.
Meistä on miehen kanssa tullut viimeisten vuosien aikana aivan valtavan kyynisiä ja itsekkäitä. Emme jaksa oikein ottaa keneenkään yhteyttä tai kuunnella kenenkään läheisten kuulumisia, niillä kun ei ole oikein mitään väliä. Millään ei oikeastaan ole mitään väliä. Ihmiset, jotka puhuvat paljon (eli liian pitkiä puheenvuoroja, jotta lasten kanssa ehtisi niitä kuunnella) tai lapsettomat ihmiset, jotka kertovat omista vapaa-ajan viettojutuistaan, aiheuttavat syvää ärtymystä. Kaikki tuntuu niin turhalta. Samoin kaikki marketeilla yms. tiellä olevat hitaat ihmiset, meillä kun on aina kiire. Muiden lapsiperheiden kanssa olemme tekemisissä aika paljonkin ja luulisin, että siellä on kohtalotovereita, jotka tuntevat samoin, mutta koskaan meillä ei ole aikaa keskustella aikuisten kesken kunnolla, kun ympärillä pyörii muutama leikki-ikäinen ja muutama vauva. Joskus mietin, miten ihania ihmisiä nämä ystävämme ovat ¿ mutta ehdimmeköhän koskaan tutustua heihin kunnolla?
Miehen kanssa parisuhteen hoito on ihan retuperällä. Millä ajalla sitä hoitaisikaan. Tuskin enää tunnemme toisiamme tai muistamme, minkä takia 9 vuotta sitten yhteen menimme, miksi rakastuimme. Nykyisessä elämässä ei ole tallella mitään siitä yhteisestä, mitä oli joskus meidän välillämme. Turha kai sanoakaan, että keskustelumme keskittyy lähinnä arjen rutiineihin ja naputtamiseen, kinasteluun ja riitelyyn. Mitään yhteistä ei ehdi tuoda takaisin se, jos kerran kahdessa kuukaudessa käymme kahdestaan pari tuntia ulkona kaksistaan. Hyvää on se, että meillä on jo vähän ikää ja ehdimme sentään viettää vuosia kaksistaankin ja odottaa lapsia. Muuten tätä ei varmasti jaksaisi.
En oikein tiedä, miksi tänne purkaudun¿Varmaan toivoisin, että joku ylipäätään jaksaisi lukea näin pitkälle tai joku kertoisi, että kokee jotain samaa. Jos vielä jollakulla olisi neuvo, miten tässä jaksaisi paremmin niin ottaisin sen mielellään vastaan. Tiedän, että lapset kasvavat kyllä ja elämä muuttuu¿en vaan oikein pidä ¿sit ku¿ ¿ajattelusta, haluaisin jaksaa elää ja nauttia elämästä myös nyt.
Kommentit (22)
veisin leikkikäisen hoitoon joka päiväisesti ja osaaikaisesti. pienemmällä tuntimäärällä lapsi voi nauttia hoidosta. näin ainakin meillä.
itse olen jo 41v. ja kummatkin lapset hoidossa. oma jaksamisen vuoksi, sekä kuntoutuksen vuoksi. vanhempi lapsi on kehitysvammanen. monesti mietin miten jaksan hänet hoitaa aikuiseksi asti,kun hän on niin omaehtonen.
jos yhtään lohduttaa, niin teidän lapset kehittyy ja elämä rauhoittuu.
meillä tua hoitotaakka on vähintään 18v.
Laitan tämähän vielä muutaman ajatuksen, vaikka paljon ihmiset ovat jo vastailleetkin. Luin viesteistä vain osan, joten älkää pahastuko jos jotain on jo sanottu.
Useampi tuntuu antavan sellaisia vinkkejä, että ota itsellesi aikaa. Helppo sanoa, jos ei ole kokenut tällaista tilannetta. Ongelman ydin kun on mielestäni juuri siinä, että miten otat, kun ei tahdo olla voimia sen ajan järjestämiseen. Itse käytän MML:n palveluja, jopa niin että minulla on ollut sovittuna tietty ilta, jolloin minulla ja miehelläni on vapaata, joskus tehdään jotain yhdessä ja joskus omillamme. Tätä voin suositella sinullekin Mailiina. Tämä on sitä helppoa järjestelyä. Ainut huono puoli on se, että joka tunti maksaa. Kerran on otettu 24 h lomakin, mutta ei ole kovin edullista lomailua kun maksaa lomakulujen kuten hotellin lisäksi vielä 70 ¿.
Itse ahdistavimpana koen sen, että missään tulevaisuudessa ei näy lomaa, eikä pidempää yhteistä aikaa miehen kanssa ilman lapsia. Ajattele asiaa niin, että työssä ollessasi sinulle ei luvattaisi mitään tulevaa lomaa, aina vain työtä ja työtä, vaikka vuoden tai kolmen verran putkeen...asia muuttuu ahdistavaksi, eikä ole sitä " henkireikää" odottamassa. Ne joilla on isovanhemmat, ystävät tai jotkut jotka voivat ottaa lapsien hoidon vastuulleen vaikka kolmeksi päiväksi, on mahdollisuus pitää vuorokautta pidempiä vapaita lapsista, entä meillä, joilla ei ole. Mielestäni MLL tulee vähän liian kalliiksi.
Nyt joku taas mielessään ajattelee kummeja ja ystäviä, mutta kun sellaisia jotka ottaisivat tai olisivat semmoisessa elämäntilanteessa että voisivat ottaa, ei vain ole. Isovanhemmat eivät pysty jne. Eikä tähän oikein auta uusienkaan ihmissuhteiden luominen.
Mitä päivistä selviämiseen tulee, itse osaan todellakin ottaa rennosti siivoamisissa ja lasten hoidossa, mutta silti ahdistaa, sillä jokainenhan tietää, miten tekemättömät asiat aina harmittavat. Olisi paljon hommia ja vähän aikaa, siksi tulee usein ristiriitatilanteita, mihin sitä aikaa käyttää, kun sitä saa. Otetaanpa esimerkki: mies (itselläni ihana sellainen) sanoo, että hän hoitaa huomenna lapset, että saat omaa aikaa, mitä teen. Voisin vaan olla, lukea tai ulkoilla, mutta samassa tulevat mieleen kaikki ne asiat, jotka pitäisi hoitaa silloin kun lapset eivät ole mukana eli esim. vaatteiden hankinnat (ei saa omalta paikkakunnalta) tai kyläily jonkun kauempana olevan kaverin luona, kodintavarahankinnat jne. jne. Eli mikään ei tunnu enää oikein vapaalta, kun aina jokin hoitamaton asia painaa ja joutuu miettimää, että koska hoidan, jos en nyt (aina ja iänkaikenhan asioiden hoitamista ei voi siirtää).
Niin, miksi tämän kirjoitin; jotta ne jotka itse eivät elä tällaisessa tilanteessa, vaan saavat ns. ilmaista apua, ymmärtäisivät meitä, joilta tämä puuttuu. Toisaalta, jotta ne, joilla on sama tilanne, huomaavat, että meitä on muitakin. Ja vielä siksi, että jos sinä joka tämän luet voisit mahdollisesti tarjota apua sellaiselle, joka on sen tarpeessa, sen tekisit. Ja muistakaa myös, että avun pyytäminen ei myöskään aina ole helppo, kun jokaiselle tuntuu olevan niin paljon omaa tekemistä ja vähän aikaa (myös niillä joilla ei ole yhtään lasta).
Mikään syyttely, että miksi teitte lapset peräkkäin tai rakensitte talon ym. ei auta ketään. Itse en tilanteestani huolimatta tekisi toisin, jos saisin valita. Toisaalta en tiennyt, että ystävieni ja isovanhempien tilanne olisi se, mikä se nyt on, kun lapset tein ja mm. omakotitalon pihahommat otimme harteilemme. Elämän murheista ei voi tietää etukäteen, eikä kaikkea voi ennakoida, sellaista elämä on.
Voimia sinulle Mailiina! Haluaisin kovasti olla tukenasi ja toivon voimia parisuhteeseesi, sillä se on se, mikä meillä kantaa arjen yli. Yritäkää ainakin miehesi kanssa puhua asiat niin, että molemmat tietävät mitkä asiat toista tässä " lapsiperherumpassa" ahdistavat! Ja jos voit jollekin puhua, joka sinun puolestasi järjestäisi sinulle/teille aikaa, tee se!
ketjuun kirjuuttaneet- mielipiteitä on paljon moneen lähtöön ja monta vinkkiä nappasin itsekin :) Itselläni tyttö 2v ja poika 5kk ja aikamoisen väsynyt kun nuorimies vielä öisinki syö... Kirjoituksissa oli paljon tuttua ja skarppaankin ainakin omalta osaltani että jaksan olla muksuille riittävän jaksava vanhempi enkä stressaa tekemättömistä hommista (helpommin sanottu kuin tehty... Tuo " Lasten ja kodin hoito vie ihan kaiken ajan, ja pienet pyrähdykset kodin ulkopuolelle vaativat hirveän organisoinnin ja ovat raskaita. " kuulosti erittäin tutulle- lähtemiset on tosi hankalia- naurankin aina (hmm- juu nauran oikeesti joskus-hehe) et onks tää lähteminen oikeesti näin vaikeeta vai teenkö mä tästä vaikeeta... Eli aletaan päästä asian ytimeen- eli aika paljon on omasta asenteesta- ja ainakin omalla kohdallani selvästä myös fyysisestä väsymyksestä kiinni. On hyviä päiviä ja on huonoja päiviä- niinkun joku kirjoitti rahan suhteen ni käy tähänkin- elämä on! Voisin kirjoitella pitkäänkin, mut on kömmittävä nukkumaan jotta jaksaa yöllä pikkumiestä syötellä- laittakaahan viestiä tänne lisää ja minullekin saa laittaa meiliä (koitan kirjoittaa sinulle joka meiliosoitteesi laitoit kunhan ehdin sopivasti koneelle istahtaa...) Isoja jaksamisrutistuksia kaikille- pidetää TÄLLAISTAKIN ketjua jotenkin yllä et saadaan voimia jaksamiseen toinen toisiltamme-jookosta?
( neenasta-miukumauku-hotmail.com ) ehkäisee luultavasti roskapotia kun ei laita itse kissanhätää tuohon?
Hei!
Meillä on saman ikäiset tytöt. Tilanne en sen verran helpompi, että pari kertaa vuodessa saamme lapset yöhoitoon mummilaan. Mutta sekin on minusta liian vähän. Kyllä parisuhde ja vamhemmat tarvitsevat hengähdystaukoja pienistä lapsistaan.
Meillä tilanne kiristyi taas vähän aikaa sitten. Olin itse todella poikki. Molemmat lapset tarrautuvat minuun niin tiukasti, etten edes roskapussia pääse ulos viemään ettei huuto ja raivoaminen alkaisi. Lisäksi nuoremman neidin yöt ovat hyvin katkonaiset. Kun on väsynyt, eikä näe mitään muutosta tulevassakaan, pinna kiristyy vanhempien välillä ja lapset sen hyvin nopeasti vaistoaa.
Väsymys aiheutti sit sellaista asenne-ongelma, että tuntui että lapsetkin on vaan todella rasittavia työläitä itkuisia kitisiöitä jne. Päätettiin että tämä meidän perhe on yhteinen juttu ja meillä on yhdessä mukavaa. Yritetään nähdä niitä kivoja juttuja enemmän. Lisäksi pyritään järjestämään kummallekkin omaa aikaa.
Saisitteko te ketään esim. lähihoitaja opiskelijaa tai MLL.n kautta hoitajaa vaikka kerran viikossa et pääsisitte ihan kahdestaan pelaamaan vaikka sulkapalloo tai lenkille. Hyvä minäkin olen ehdottamaan, sillä meille tuollainen järjestely tulisi todella tarpeeseen :) Sitä on vain niin saamaton..
Kyllä vanhemmat saa ja pitääkin olla itsekäitä. Jos mä en ajattelisi itseäni, en ehtisi edes syödä koko päivänä. Niin paljon meidän muksut on vaatimassa minulta aikaa.
Viestisi kuulostaa tosi tutulta. Minä olen myös kotiäitinä kahdelle pienelle pojalle. Meillä myös olemme mieheni kanssa tosi väsyneitä. Viimeisen kolmen vuoden aikana olemme rakentaneet itse talon ja tallin ja saaneet kaksi ihanaa lasta. Ennen lapsia olimme molemmat töissä ja sen jälkeen mies on ollut töissä ja minä kotona. Tuntuu että hukumme töihin. Meillä kuopus on vielä huono nukkumaan. Viimeyönä herätti kolme tai neljä kertaa (ikää reilu vuosi).
Puhuimme juuri aamulla ettei ongelma ole unenpuute vaan elämme kuin sumussa ja koetamme vain selvitä pakollisista asioista. Pienetkin vastoinkäymiset saavat aikaan kovaa stressiä. Lapsille tulee herkästi huudettua ja tiuskittua pienistä asioista. Ja parisuhteelle ei tosiaan ole aikaa.
Vinkkejä kaivattaisiin miten piristyä ja jaksaa paremmin. Huomenna lapset mummolaan ja edes yksi päivä kaksistaan miehen kanssa kaikessa rauhassa. Kun olis vain virtaa nauttia siitä...
Meillä on kaksi lasta, 1v3kk poika ja 4v6kk tyttö. Ja vaikka mekin olemme miehen kanssa väsyneitä, emme kyllä koe mitenkään yksin olevamme. Ei ole meilläkään isovanhempia tai juuri muutakaan sukua lähellä, joten lastenhoito ei noin vaan järjesty, jos me jonnekin haluamme lähteä.
Tänä keväänä kävimme ensi kerran pojan syntymän jälkeen yön yli reissussa, olimme Tallinnassa ja tekihän se hyvää, mutta kyllä se lepo ja tauko lapsista aika pian kotiinpaluun jälkeen unohtui.
Koemme kuitenkin saavamme tukea henkisesti samassa tilanteessa olevilta ystäviltä ja se varmaan auttaa jaksamaan. Kutsutaan ystäviä kylään ja pyrimme järjestämään niin, että vanhemmillekin on hetki rauhallista aikaa keskustella keskenään. Esim. tarjoamme lapsille ensin syötävää ja sitten kun he menevät omiin leikkeihinsä, ehdimme mekin hetkisen keskustella ihan keskenämme. Onhan se haastavaa, kun useilla ystävillä on useampi kuin yksi lapsi. Ja joskus onnistuu joskus ei.
Parisuhteesta kannattaa pitää huolta ja pienetkin asiat tekevät ihmeitä. Kuten erikoisaamupala tai jalkojen hieronta. Itse nautin siitä yhdesta aamusta, jolloin saan löhöillä sängyssä muita pidempään ja mies laittaa lasten kanssa aamupalan. Ja saman teen hänelle toisena viikonlopun päivänä.
Ja pianhan tämä vaihe on ohi. Siis siinä mielessä, että jo vuoden päästä on taas tavallaan helpompaa. En tarkoita, että jokaisesta sekunnista pitäisi nauttia, mutta pitää muistaa se, että tämä ei onneksi ole ikuista:)
En ehkä tunne samoin kuin sinä, mutta hienoa, että otit asian esille. Onhan ihan tutkittu asia, että lapsien tulo on iso riski parisuhteelle ja siihen seikkaan kyllä pitäisi enemmän kiinnittää huomiota.
oletteko tutustuneet paikkakuntanne MLL-toimintaan tai vastaavaan perheneuvolan toimintaan? sieltä MLL:stä voisi ainakin saada toisinaan lastenhoitoapua, jopa niin, että tuttu hoitaja tulisi säännöllisesti leikkimään lastenne kanssa ja saisitte itse hieman hengähtää!
tiedän tuon voimattomuuden tunteen ja sen, kun omaa aikaa ei ole yhtään.
lapset kuitenkin ovat sopeutuvaisia ja viihtyvät usein myös muiden kuin omien vanhempiensa seurassa, hekin kaipaavat välillä vaihtelua ja muita tuttavuuksia - siksi tuota MLL-hoitajaa ehdotankin teille.
arjesta on vain pakko päästä välillä irti, jotta siitä sitten osaa taas " nauttiakin" . meilläkään isovanhemmat tai tuttavat eivät ole apujaan liikaa tarjonneet, mutta ovat tarvittaessa hoitaneet 2 lastamme. vanhempien pitää saada omaa aikaa ja myös aikaa ihan itsekseen, muuten ei jaksa...
toivottavasti saatte arkeenne vähän omaakin aikaa ja voimia!
tsemiä ja avoimesti vain mukaan muiden vanhempien kanssa toimintaan - kaikki painivat näiden samojen kysymysten kanssa - ja niissä vaan tarvitaan ripaus sitä omaa itsekkyyttäkin välillä, jotta saa voimia!
kesäterveisin, desico
Hei!
Meillä on myös pienet pojat 1v10kk ja 8kk ja tutultahan tuo tekstisi tuntui. Mitään patenttiratkaisua en osaa teille antaa, mutta meillä on toiminut hyvin se, että iltaisin poikien mentyä nukkumaan vietetään " omaa aikaa" . Välillä katotaan leffaa, laitetaan yhdessä jotain hyvää iltapalaa, välillä tehdään kumpikin omia juttujamme, riippuen fiiliksestä. Vaikka aikaa ei olisi kuin tunti tai kaksi illalla, niin siinä kuitenkin ehtii jutella muustakin kuin tiskikoneen täytöstä tai seuraavan viikon ruokalistasta... Sinä aikana ei tehdä kotihommia eikä mietitä työjuttuja vaan tehdään jotain kivaa, vaikka sitten maataan sohvannurkassa sylikkäin. Oon ottanut sellaisen asenteen, että kotihommat ei karkaa ja ne teen poikien hereillä ollessa (mikä vaatii välillä vähän organisointia, mutta helpottuu koko ajan kun pojat viihtyvät jo keskenäänkin hetken...) Päiväuniaika on sitten sitä mun ikiomaa aikaa (luen lehtiä ja istun koneella tms.)
Kyllähän tämä elo pienten naperoitten kotiäitinä melkoista härdelliä välillä on, mutta en vaihtaisi tätä mihinkään! Kovasti voimia sinulle!
Ja jos toinen on vauva, on helposti univelkaakin. Meillä ainakin tuttavapariskunnissa on välillä aika kypsän oloisia perhe-elämään ja miehen kanssa joskus naureskellaankin tätä (okei pienestä mekin ilomme saamme). Näillä pariskunnilla on kyllä juuri taaperoikäinen ja vauva suht lyhyellä ikäerolla. Eli tuskin olette ainoita.
Oman raskaimman ajan (kaksi lasta alle 2v ikäerolla ja mies kävi töissä ja rakensi ja ennen toisen syntymää kun teimme työmme ristiin ja hoidimme pienen ensimmäisen itse) muistan ehkä väsymyksen, mutta en sen kummempaa ongelmaa. Nyt elämä tuntuu helpolta kun on jo 6v, 4v ja se hitusen yli 1v lapsi ja mies käy vaan töissä.
Neuvoja on paha antaa. Kysymyksiä kyllä olisi. Tunnetko tekeväsi tärkeää työtä lasten kanssa kotona? Nautitko lapsistasi ja heidän seurastaan? Mitä sinä itse oikein haluat ja kaipaat? Mitä miehesi? Lapsenhoitoapu voisi auttaa saamaan arkeen pieniä " henkireikiä" , mutta silti itse arkikin pitäisi olla nautittavaa. Olisiko itse arjessa asioita jonka avulla sinä jaksaisit paremmin ja lapsetkin tykkäisivät (siis taapero tykkäisi ja vauvan kanssa onnistuisi)?
olen jäävi kommentoimaan tuohon jaksamiseen kahden pienen kanssa,mutta ihan mieleeni vain tuli (tätä joskus aikaisemminkin pohtinut kun ystäviä ollut samanlaisessa tilanteessa) että onko lapsia ihan pakko tehdä pienellä ikäerolla??Sitä perustellaan aina sillä,että lapset saavat toisistaan leikkiseuraa niin,mutta kyllä se leikkiminen onnistuu vaikka ikäeroa on enemmänkin-omiin sisaruksiini on ikäeroa 4 ja 8 vuotta..
Toisekseen,voisiko leikki-ikäisen viedä vaikka osa-aikahoitoon tai kerhoon parina päivänä viikossa,ja sen ajan äiti voisi levätä vauvan kanssa?Ja toisekseen,kyllähän lapsenhoitajia saa palkattua vaikka juuri sieltä MLL:ltä,se maksaa mutta elämä on.
Kuulostaa pahalta tuo teidän tilanne,toivottavasti ratkaisuja löytyy.
Sun teksti kuulostaa aika tutulta, valitettavasti. Meillä tosin vain yksi lapsi, ikää 1v7kk. TODELLA vaativa ja temperamenttinen tyttö. Uhmakin jo menossa. Kotona olen hoitamassa tyttöä, mies tekee vuorotyötä ja pitkää päivää, monesti viikonloppuisinkin. Alku syksystä alkoi totaalinen uupumus, mikään ei kiinnostanut, mitään ei jaksanut, jne. Palkästään lapsen ja kodin hoito oli ihan liikaa, saati mitään muuta menoja/kerhoja siihen päälle. Parisuhde nollassa, oltiin jo molemmat eron kannalla. Pelkkää riitaa ja naputtamista koko ajan. Meilläkään ei sukulaisia/tuttavia lähellä, jotka voisivat hoitaa tyttöä.
Tässä keväällä sitten päätin, että nyt asiat muuttuu totaalisesti. (No, ei ne ihan totaalisesti ole muuttunut, mutta kuitenkin parempaan). Olen aina ollut todella tarkka kodin siisteydestä, lapsen vaatteista, jne. Päätin että annan olla ne olla, mitä niillä on väliä jos on koko ajan väsynyt ja kiukkuinen. Päätettiin miehen kanssa, että kerran viikossa mies ulkoilee tytön kanssa pari tuntia, jolloin saan siivota rauhassa. Huomasin, että ihan yhtä hyvin tyttö pärjää vaikka vaatteet eivät olisi aina sävy sävyyn tai rinnuksille vähän maitoa kaatunut. Meillä ainakin nämä jo auttoivat asiaa huomattavasti. Me levätään viikonloppuisin, lähipuistossa ollaan tms., ei mitään suuria suunnitelmia, ei kiirettä. Vietetään aikaa yhdessä. Lapselle ei tartte aina olla hienot ITSETEHDYT ruoat, kahdesti päivässä, välillä voi syödä purkkiruokaa (tämä oma mielipiteeni). Stressi vähenee kummasti. Niin ja sitten vielä yksi juttu. Nukutaanko teillä vielä päikkäreitä? Mä olen " pyhittänyt" päikkäriajan itselleni. Lepään, luen kirjaa/lehtiä, kunnon kylpy, tms.
Toivottavasti noista jotain vinkkiä voisit saada ja teilläkin tilanne helpottaisi...
Perheillähän on nykyään subjektiivinen oikeus hoitopaikkaan huolimatta siitä, onko jompikumpi vanhemmista kotona. Etusija tietysti on niillä lapsilla, jotka vanhempien työn tai opiskelun takia tarvitsevat hoitopaikan, mutta kyllä hoidossa on kotona olevien vanhempienkin lapsia. Siellä lapsi saisi ikäseuraa ja aktiivista toimintaa, tosin ei lapselle kuulu aikuisen koko aikaa toimintaa järjestääkään, vaan lapsen on myös opittava hommailemaan ihan itsekseen.
Äitinä pääsisit osan päivästä keskittymään vauvaan ja kenties itseesikin. Aika paljon kannattaa opetella olemaan välittämättä kodin sekamelskasta. Ei joka sekunti tarvitse huushollin olla tiptop. En tosin tiedä, oletko kovin tarkka siisteydestä. Monella perheellä, jossa ollaan kovin tarkkoja, vaan tulee tätä väsymistä vielä enemmän.
Sen uskon, että kahdenkeskisen ajan järjestäminen on vaikeaa ellei isovanhempia ole lähellä. Kannattaa silti ystäviltä ja muilta sukulaisilta joskus kysäistä ja luottaa siihen, että muutkin lasten kanssa pärjäävät hetken.
Kovin ikävältä kuulostaa tilanteenne - sekä aikuisten että myös lasten kannalta. Voimat tuntuvat olevan todella vähissä, joten jotain muutosta varmasti tarvitaan elämäänne, jotta koko perhe voisi paremmin.
Edellisissä viesteissä olikin hyviä neuvoja ja myös esitetty hyviä kysymyksiä, joihin vastauksia miettimällä päsette varmasti lähemmäksi ratkaisua ja kohti nautittavampaa arkea.
Itse en ole samassa tilanteessa kanssanne, mutta tuttua on elämä ja arki pienten lasten kanssa. Meillä taapertaa/ryömii kotona tytöt 1v9kk ja 6kk, joten aika haipakkaa elämää myös elellään. Meillä vanhempien jaksamista ratkaisevasti edesauttaa selkeä, tiukka päivärytmi. Aamulla herätään aina samaan aikaan, ulkoillaan samaan aikaan, nukutaan päiväunet samaan aikaan... ja mennään nukkumaan samaan aikaan. Melko tylsää, mutta toimivaa! Kun päivässä on selkeä struktuuri, on helpompi ennakoida tilanteita ja luoda myös ihan omaa aikaa itselle ja parisuhteelle. Meillä omaa aikaani on juuri nuo päiväuniajat ja puolison kanssa yhteisiä tunteja vietetään klo 20 jälkeen, kun tyttäret menevät yöunille. Mitään hillitöntä meininkiä ei iltasella tietenkään voi pitää, mutta yhdessä puuhailemme jotain tai ihan vain juttelemme tai katsomme tv:tä...
Itse olen huomannut, että jos saan omaa aikaa " liikaa" , niin jotenkin jään siitä haaveilemaan ja arki tuntuu normaalia raskaammalle. Senpä vuoksi omat menoni ovat melko vähäisiä - enkä niitä toisaalta kaipaakaan. Itse olen toivonut ja haaveillut omista lapsista niin kauan ja hartaasti, että nyt tunnen eläväni elämäni parasta aikaa. Vaikka välillä raskaalle tuntuukin, niin mielestäni tämä on tähänastisessa elämässäni kaikkein " elämän makuisinta" aikaa...
Vaikka lapset ovat pieniä niin vähän aikaa, kyllä siitäkin elämänvaiheesta tulisi saada nauttia. Mitäpä, jos istahtaisitte miehesi kanssa alas, ja tekisitte ihan kirjallisen suunnitelman perhettänne koskevista epäkohdista/rasitteista ja miettisitte ratkaisuja ja helpottavia ideoita, jotta jaksaisitte paremmin. Ja hankkisitte kunnon " turvaverkon" , jotta tiukan tilanteen tullessa olisi aina joku, jolle soittaa ja joka voisi tulla auttamaan: MLL:n hoitaja, siivouspalvelu, hyvä ystävä, " kohtalotoveri" , serkku, kummi, isovanhemmat, naapuri...
Toivottavasti löydätte ratkaisun, jotta jaksaisitte paremmin ja voisitte nauttia elämästänne ja ihanista lapsistanne täysin siemauksin! Tsemppiä!!!
Madu
mä olen vähän sitä mieltä, että rohkeemmin pitäisi tehdä omaa aikaa. Nykyään ihannoidaan ihan liikaa sitä, että hoitaa kaiken itse elämässään. Varsinkin lasten kotihoito on nykyään jotenkin " pakollista" . En nyt tarkoita, että sinun pitäisi vieldä lapset kokopäivähoitoon ja makoilla kotosalla, vaan että rohkeasti laittaa lapset (ainakin leikki-ikäinen) jonkinlaiseen osapäivähoitoon tai kerhoon pari kertaa viikossa ja ottaa itsellesi se aika.
En käy kiistelemään, etteikö kotihoito olisi paras vaihtoehto lapselle, mutta onko se aina parasta äidille? Äidit useasti ajattelee lastensa parasta ja toimii lapsen edun mukaan, mutta jos elämä ei enää tunnu sujuvan, niin jotain muutoksia olisi kai tehtävä?
Eihän se järjestely tarvitse välttämättä mikään hoitopaikka olla. Kaverini hankki itselleen iltatyön ihan sen takia, että hänellä olisi joku oma juttu. Sen takia, että välillä on omaa aikaa (=kodin ulkopuolinen työ), jaksaa paremmin arkea ja olla vähän kiinnostunut miehenkin asioista, vaikka sitä aikaa onkin konkreettisesti vähemmän. Ihmismieli on kummallinen... Mies hoitaa lapseet työiltoina.
teillä kummallakaan omia harrastuksia ollenkaan?
Meillä on vasta yksi lapsi, tosin kohta kaksi ja sekä miehellä että minulla melkoisen paljon aikaa vievä harrastus. (molemmilla tosin eri) Lisäksi käymme molemmat töissä, mies useimmiten kuutena päivänä viikossa.
Meillä on systeemi järjestetty niin, että molemmilla on pari iltaa viikossa omaa aikaa sekä viikonloppuisin käymme molemmat molempina päivinä harrastuksissamme. Joskus on lapsi mukana, joskus ei. Kaikkina viikkoina mies ei ole edes yhtä iltaa poissa, mutta usein kuitenkin. Viikonloppuisin vietämme mahdollisimman paljon aikaa koko perhe yhdessä.
Lähteminen on vaikeaa, jos siitä tekee vaikeaa. Meillä molemmat pärjäävät lapsen kanssa, eli molemmat ovat vapaita liikkumaan, kotona oleva kykenee hoitamaan lasta yksin.
Tämä järjestely tulee jatkumaan toisen lapsen synnyttyäkin, koska omaan harrastukseeni liittyy eläimiä, joten en voi niitä dumpata siksi etten ehtisi niitä hoitaa.
Meillä sitten vastaavasti tingitään kodin siisteydestä. Viikonloppuisin pesen pyykit, muuten tehdään lapsen kanssa se mitä voidaan ja jos ei ehditä/jakseta tai viitsitä, niin sitten meillä on sotkuista!
Siivooja on hakusessa, mutta kun täällä syrjäkylillä ei sellaistakaan lkovin helposti löydä...
Masennukseen ja väsymiseen lapsen kanssa usein liittyy liiallinen suorittaminen. Jos aina eivät ole hampaat pestynä, tukka kammattuna, terveellinen ruoka pöydässä, kaapin taukset pölyttöminä - entäs sitten. Rakentakaa maja, ja viettäkää siellä eväsretki. Vauvalle tissiä, taaperolle mehua ja pullaa. Kiireetöntä, mukavaa, ja lämmintä.
Hyvin masentunut äitiystäväni oli hyvin tarkka käsienpesusta, ja iltakylvyistä ja ruokailutavoista - kunnes tajusi (vietettyään aikaa sairaalassa), että näin ei jaksa. Nyt lapset elävät vähemmällä kontrollilla ja äiti jaksaa jopa leikkiä heidän kanssaan, eikä ole aina pesemässä, laittamassa tai komentamassa.
Toinen tutkimustulos on huumorintajun puute. Otetaan elämä liian henkilökohtaisesti. En itsekään ymmärrä miten elämän voisi olla ottamatta henkilökohtaisesti, mutta lauseessa piilee siitä huolimatta suuri viisaus. Yrittäkää löytää mustaa huumoria, ja ironiaa!?
Ottakaa rennosti, maalatkaa sormiväreillä, käykää puistossa, tehkää jotain kivaa ja ihanaa kerran päivässä. Kerhossa on se hyvä puoli, että siellä aikuiset eivät voi kuin olla. Siellä ei voi järjestää mitään, ei siivota mitään, lapset leikkivät keskenään, ja aikuiset juttelevat keskenään. Kaksi tuntia aikaa jolloin ei voi yksinkertaisesti muuta kuin olla muiden ihmisten seurassa. Onhan se lähteminen vähän raskasta, mutta perillä oleminen on sen arvoista.
Hanki aikaa itsellesi ja ihmissuhteellesi. Jos sinä ja miehesi voitte huonosti, ja parisuhteenne voi huonosti - se heijastuu lapsiin hyvin voimakkaasti. Se, että ei jaksa tai huvita tehdä sille mitään on oma valinta. Lapsenne elää tällä hetkellä surullisessa kodissa, jossa vanhempien pahoinvointi vaikuttaa lapsiin päivittäin. Psykologini sanoi aikoinaan, että jos itse voi huonosti, ei voi kuvitellakaan, että olisi voimavaroja muiden hyvinvoinnin ylläpitoon ja saat ihmiset ympärilläsi voimaan huonosti.
Luovu ajattelemasta minun on pakko ja pitäisi. Maailma ei siihen kaadu jos makaatte vaikka koko ensi lauantain sängyssä ja soitatte ruuat pizzataksista. Jos siitä saa koko perhe lisää voimavaroja, se on tuossa tilanteessa kaikista tärkeintä! Lapsuus surullisessa perheessä on huomattavasti tärkeämpää kuin hyvä käsihygienia tai tyhjä pyykkikori.
Hanki apua. Lastenhoitoapua ja psykologin apua perheellenne. Olette tällä hetkellä mahdollisesti aiheuttamassa lapsillenne turvatonta lapsuutta. Koin itse synnytyksen jälkeisen masennuksen (lapsen piti olla vammainen ja/tai kuolla synnytykseen) , enkä ikinä anna itselleni anteeksi, että en hankkinut enempää apua. Kävin toki psykologilla ja minulla oli kaupungilta 2 tuntia apua viikossa, mutta se oli aivan selvästi liian vähän. Nyt kadun aikoja jolloin lapsi oli minusta kamala ja se kuolee kuitenkin, enkä halunnut viettää aikoja hänen kanssaan. Suren mahdollisuutta, että olen aiheuttanut hänelle surua ja murhetta. Lapsi on tällä hetkellä terve täyspäinen 3.5-vuotias, ja aina kun luen vauvakirjaa, minua surettaa kovasti.
kynsin ja hampain. Toinen on verkottomuus eli perheet ovat arjessaan kovin yksin läheisten ihmisten ollessa joko liian kaukana tai liian kiireisiä osallistumaan läheistensä elämään. Jos huomaa että elämä on mennyt siihen pisteeseen kuin ap:llä kannattaa ottaa itseä niskasta ja hakea apua vaikka ensin neuvolassa puhumalla. Vanhempien huonovointisuus heijastuu lapsiaan ja saattaa aiheuttaa jatkossa vielä suurempia ongelmia.
Ylläoleva oli kokemuksen tuomaa viisautta. Omasta masennuksestani selvinneenä vanhempana ehkä paras syntynyt viisaus oli se, että todellakin ymmärsin olevani vastuussa itse itsestäni vahhempana. Minulla on velvollisuus lastani kohtaan hakea apua, jotta voin olla sellainen äiti kuin lapseni ansaitsee.
Kun vihdoin pääsin masentuneena psykologille, koin että psykologihan v*ttuilee minulle! Kovia kokeneelle ihmiselle se vielä kehtaa sanoa, että lopeta nurinat ja ota vastuu. Mutta jos hän ei olisi niin tehnyt, makaisin varmasti vieläkin itsesäälilammikossa, ja säälisin itseäni.
Sen takia suosittelenkin, että kaikki väsyneet, rasittuneet ja epätoivoiset - hoitakaa ihmissuhteenne ja itsenne ensin kuntoon, jotta lapsennekin pääsee elämään kodissa, jonka ansaitsevat. Lapset eivät kärsi sotkusta ja kaaoksesta, vain väsyneistä masentuneista kodeista. Voimia kaikille!
(minä lähden nyt kolmeksi viikoksi tyttäreni kanssa ulkomaille!)
Meillä lapsia neljä, nuorin 1½v ja vanhin 9v.
Minun elämäni suurin henkireikä on mieheni ja parisuhteemme. Siihen täytyy panostaa. meillä lasten kanssa selkeät rutiinit päivittäin ja joka ilta lapset menevät omiin huoneisiinsa 21.00. Sen jälkeen on rauha maassa ja meidän oma aika. Siitä en luovu. Vaikka monesti ei jaksakaan (varsinkaan työaamuina) valvoa enää kovin pitkään, niin jo tuntikin ihan rauhassa oman kullan kainalossa ja päivän asioista tai mistä muusta tahansa keskustellen auttaa. Me emme myöskään enää aikoihin ole riidelleet esim. raha-asioista ym. Kaikki rahat menee sitä mukaa kuin tuleekin ilman sitä riitaakin. Kumpikaan ei edes kaipaa ns. vanhoja kavereita ja biletystä, olemme onnellisia näin. Noin 2krt vuodessa saamme viettää kaksin pidennetyn viikonlopun. Mummi ja kummit kutsutaan silloin avuksi koko lapsikatrasta meille hoitamaan ja me vaihdamme maisemaa.
Toinen asia mista en myöskään ole valmis luopumaan on opiskelu. Tällä hetkellä käyn työssä ja opiskelen siinä ohessa aina muutaman opintoviikon kaudessa, ihan oman mielen virkistykseksi ja opiskelun aloitin jo silloin 9v sitten ekalla äitiyslomalla. Välillä opiskelu on tiiviimpää, välillä väljempää, mutta minut aivot kaipaavat muutakin kun kotiasioiden vatvomista aamusta iltaan. Se on vastapainoa tälle kaikelle. Mutta minusta ei ole myöskään kotiäidiksi Ja nytkin olen jo ollut ½v töissä (tosin koko kesän taas lomalla) ja minun hermoni ei kyllä kestäisi 3v rupeamaa kotona yhtäjaksoisesti.
Kannattaa oikeasti miettiä niitä omia elämän arvoja, perhettä, parisuhdetta ja omia kiinnostuksen kohteita. Elämällä täytyy olla joku tarkoitus ja mielekkyys...
kirjoittelenpa kuitenkin. Yhden lapsen äitinä olen toisinaan väsynyt. Vaikka lapseni on hoidossa, vaikka en ole yksinhuoltaja (kuten äitini), vaikka teen " vapaata" työtä, vaikka olemme ns. ongelmaton perhe.
Äitiyden jälkeen on käynyt selväksi ettei naisten elämä ole koskaan ollut eikä tule olemaan kenenkään kohdalta helppoa. Monet ovat puhuneet suorituspaineista; toisaalta niistä irrottautuminen on vain filosofinen juttu.
Silti jokainen väsyy joskus. Tasapainottava asia elämässämme on ehdottomasti se, että meillä on yhteinen harrastus (leffat), molemmilla paljon elämänkokemusta elikkä ei oleta ruohon olevan muualla vihreämpää ja että olemme myös itsekkäitä.
Otan aikaa itselleni ellen muuten niin palkatun hoitajan kautta. Myös pelkkä kuntosalillla käynti kohottaa itsetuntoa paljon joka viikko. Tai päiväunet. Tai " typerän" kirjan lukeminen. Tai hyvä ateria ja olut (viinilasillinen) iltaisin. Vaihtoehtoja on paljon. On vaan elettävä elämäänsä täysillä-lasten kanssa.