Lopen uupuneet vanhemmat
Hei!
Mielestäni aika vähän keskustellaan siitä, miten väsyneitä pikkulasten vanhemmat saattavat olla¿.Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta onneksi puhutaan, mutta tämä ei ole sitä. Meillä on kaksi ihanaa poikaa, toinen leikki-iässä, toinen vielä alle vuoden, maailman parhaat mielestämme ja erittäin rakastetut. Paljon iloakin elämään kuuluu. Me vanhemmat vaan olemme silti aivan poikki. Mies käy työssä ja sekin on raskasta, minä hoidan kodin ja pojat. Lähipiiristä (suvulta) kuulee lähinnä lauseita: ¿ei voi olla väsynyt, kun hoitaa omaa lastaan¿ ja ¿kyllä te elätte niin rikasta elämää!¿. Miehen kanssa koemme kuitenkin olevamme täysin yksin ja ahtaalla ilman mitään omaa tilaa tai aikaa. On vaikea ajatella elävänsä rikasta elämää, kun ei ole minkäänlaista valinnanvapautta sen suhteen, mitä tekee. Lasten ja kodin hoito vie ihan kaiken ajan, ja pienet pyrähdykset kodin ulkopuolelle vaativat hirveän organisoinnin ja ovat raskaita. Leikki-ikäinen vaatii viihdyttämistä ihan koko ajan, ja vauva nyt vaatii oman osansa vain jo senkin takia, koska on vauva. Onneksi meillä sentään nukutaan ihan hyvin.
Lähistöllä ei asu isovanhempia tai muita sukulaisia. Vauvaa on myös vaikea jättää kummien tai vieraampien hoitajien kanssa. Isovanhempien vierailuviikonloput menevät lähinnä tarjottavien ja ruokien laittamiseen, eivätkä ne siis mitään lepoa ole.
Meistä on miehen kanssa tullut viimeisten vuosien aikana aivan valtavan kyynisiä ja itsekkäitä. Emme jaksa oikein ottaa keneenkään yhteyttä tai kuunnella kenenkään läheisten kuulumisia, niillä kun ei ole oikein mitään väliä. Millään ei oikeastaan ole mitään väliä. Ihmiset, jotka puhuvat paljon (eli liian pitkiä puheenvuoroja, jotta lasten kanssa ehtisi niitä kuunnella) tai lapsettomat ihmiset, jotka kertovat omista vapaa-ajan viettojutuistaan, aiheuttavat syvää ärtymystä. Kaikki tuntuu niin turhalta. Samoin kaikki marketeilla yms. tiellä olevat hitaat ihmiset, meillä kun on aina kiire. Muiden lapsiperheiden kanssa olemme tekemisissä aika paljonkin ja luulisin, että siellä on kohtalotovereita, jotka tuntevat samoin, mutta koskaan meillä ei ole aikaa keskustella aikuisten kesken kunnolla, kun ympärillä pyörii muutama leikki-ikäinen ja muutama vauva. Joskus mietin, miten ihania ihmisiä nämä ystävämme ovat ¿ mutta ehdimmeköhän koskaan tutustua heihin kunnolla?
Miehen kanssa parisuhteen hoito on ihan retuperällä. Millä ajalla sitä hoitaisikaan. Tuskin enää tunnemme toisiamme tai muistamme, minkä takia 9 vuotta sitten yhteen menimme, miksi rakastuimme. Nykyisessä elämässä ei ole tallella mitään siitä yhteisestä, mitä oli joskus meidän välillämme. Turha kai sanoakaan, että keskustelumme keskittyy lähinnä arjen rutiineihin ja naputtamiseen, kinasteluun ja riitelyyn. Mitään yhteistä ei ehdi tuoda takaisin se, jos kerran kahdessa kuukaudessa käymme kahdestaan pari tuntia ulkona kaksistaan. Hyvää on se, että meillä on jo vähän ikää ja ehdimme sentään viettää vuosia kaksistaankin ja odottaa lapsia. Muuten tätä ei varmasti jaksaisi.
En oikein tiedä, miksi tänne purkaudun¿Varmaan toivoisin, että joku ylipäätään jaksaisi lukea näin pitkälle tai joku kertoisi, että kokee jotain samaa. Jos vielä jollakulla olisi neuvo, miten tässä jaksaisi paremmin niin ottaisin sen mielellään vastaan. Tiedän, että lapset kasvavat kyllä ja elämä muuttuu¿en vaan oikein pidä ¿sit ku¿ ¿ajattelusta, haluaisin jaksaa elää ja nauttia elämästä myös nyt.
Kommentit (22)
Mun oli pakko lisätä oma puheenvuoroni tänne, kun olen pitkälti samanlaisessa tilanteessa kuin Mailiina. Meillä on kans kaksi poikaa, 3v 8 kk ja kohta 5 kk:n ikäinen vauva. Vanhempi on todella vilkas ja vaatii jatkuvaa vahtimista koko ajan. Ja vauva yksinkertaisesti vaatii kans intensiivistä hoitoa kun on niin pieni. Ja täytyy todeta että yhden lapsen kanssa oli kyllä helpompaa. Nyt on sellanen tunne, että koko ajan täytyy tehdä jotain eikä ehdi juurikaan levähtää. kyllähän se elämä helpottaa kun lapset kasvaa isommiksi, mutta jotenkin olis opittava elämään tässä hetkessä ja löytämään ne pienetkin ilonhetket.
Meillä mies on paljon myös viikonloppuja töissä mikä rassaa mua jonkin verran. Toki tiedän ettei asiaan voi vaikuttaa, koska kúkin on ammattinsa valinnut. Joskus vaan kun on kahden pienen kanssa yksin koko viikonlopun niin hihat meinaa vaan palaa..Sen verranb tärkeää se aikuisseura on. Yritän kyllä pitää henkisestä hyvinvoinnistani huolta näkemällä kavereitani ja harrastamalla aina kun on aikaa. Yhteistä aikaa on meilläkin todella vähän koska lapsenhoitokaan ei aina niin vaan onnistu. Ja kun on väsynyt niin on laiska lähtemään minnekään. Näin se valitettavasti on. Eikä jaksa aina järjestää..
Eli parisuhde tuntuu välillä katoavan vaippavuoren ja pyykkivuoren alle. Illalla kun lapset ovat nukahtaneet niin itse nukahdan tosi nopeesti enkä jaksa paljoa jutella. sen verran tämän pikkulapsiaika kyllä verottaa.
Yritän ajatella, että aikansa kutakin. Esikonkin vauva-aika meni todella nopeesti, niin kyllä ne vuodet vaan menee eteenpäin. Meillä esikko on myös osan viikkoa päiväkodissa , mitä ilman en kyllä jaksaisi. Näin saan edes pienen hengähdystauon. Ja yritän nähdä lapsellisia ystäviä päivisin ettei jää liikaa 4 seinän sisään. Eli samaa suosittelen Mailiinallekin, pidä yllä sosiaalisia suhteita sekä lapsellisiin että lapsettomiin ystäviisi. Kummassakin on oma rikkautensa. Saa eri näkökulmia elämään. Eli vaikka kuinka väsyttää niin yhteyttä kannattaa pitää ihmisiin.
Ja jos mahdollista niin ottaa hoitaja MLL:sta tai Väestöliitosta, vaikka vain elokuvissakäynnin ajaksi. Sekin voi piristää kummasti. Itse olen hyödyntänyt kauppakeskusten lapsiparkkeja, jonne voi jättää vanhemman lapsen, ja mennä itse hetkeksi shoppailemaan. Kyllä niitä rentoumiskeinoja löytyy, eikä tartte edes olla kovin kummoisia! Kampaajalla käyntikin voi olla yhtä juhlaa..
Toivottavasti olet saanut hiukan piristystä arkeesi. Meitä on täällä monta toveria kuten kirjoituksista näkyy! Voimia!
Ps.Jos haluat vaihtaa ajatuksia niin kirjottele Integrin_75@hotmail.com
En lukenut kaikkia viestejä, joten anteeksi jos tulee toistoa.
Tuo tiedän tilanteenne kuullostaa kyllä aika surulliselta näin ulkopuolisen korviin. Kyse ei taida olla väsymisestä fyysisessä mielessä vaan pikemminkin leipiintymisestä ja psyykkisestä väsymyksestä. Minusta on aivan turha kritisoida päätöstänne (tai kenenkään muunkaan päätöstä) hankkia kaksi lasta pienellä ikäerolla vaan pitää keskittyä siihen, että löytää avaimet arjen helpottamiseen ja sitäkautta parempaan jaksamiseen.
Onko teillä millainen rytmi päivissä? Moneenko lapset illalla valvovat? Jos teillä ei päivissä ole selkeää rytmiä, kehoittaisin sellaisen luomaan. Kun rytmi on kunnossa, ei kauppareissuillakaan tarvitse pitää kiirettä kun tietää milloin sinne kannattaa lähteä ts. silloin kun lapset ovat pirteitä ja kylläisiä. Meillä on kaksi lasta 1v 8kk ikäerolla ja päivät sujuvat tietyllä kaavalla, josta tietysti joskus poiketaan, mutta pääsääntöisesti meillä nukutaan ja syödään joka päivä samaan aikaan, muuten ohjelma onkin sitten vapaata. Meillä lapset menevät myös suht aikaisin nukkumaan (klo 20), joten meille jää sitä kuuluisaa omaa aikaa ja aikaa parisuhteelle joka ilta. Lisäksi päiväunien aikaan en vahingossakaan tee mitään kotitöitä vaan rentoudun. Kotityöt teen sitten yhdessä tyttöjen kanssa ja lapset saavat parhaansa mukaan osallistua. Oikeastaan kotityöt ovat meillä nykyään leikkiä ja lapset ovat aivan innoissaan ja kasvot loistavat kun saavat auttaa äitiä, vaikka nopeamminhan ne työt saisi tehtyä ilman näitä pieniä apulaisia...
Tunnetko itsesi tarpeelliseksi kotona? Koetko kotona olemisen mielekkääksi? Väittäisin, että yksi ihmisen ikävimmistä tunteista on tarpeettomuuden tunne. Sehän se ajaa vanhuksiakin hoitolaitoksessa depressioon, kun heitä ei kukaan tarvitse. Monesti tämä kotiäidin tarpeettomuus yhteiskunnallisessa mielessä tulee ilmi jo näistä fraasesista " oletko VAIN kotona?" ja uraihmiset lehtien haastatteluissa kilvan todistelevat, että heistä ei kotiäitiä saa tekemälläkään ja aivotkin surkastuvat kotona ollessa.
Pääsetkö sinä itse koskaan mihinkään? Jääkö isä hoitamaan lapsia jos haluat käydä vaikka kampaajalla tms? Jos ei niin yritä saada mies osallistumaan enemmän lasten hoitoon. Vaikka mies käykin töissä, se ei mielestäni ole syy luistaa perhe-elämästä (en nyt tiedä onko teillä näin, mutta ihan yleisesti). Jos äiti ei koskaan pääse minnekkään ilman lapsia tai ylipäätään pois kotoa, sehän on aivan sama kuin, että mies olisi jatkuvasti töissä ilman vapaapäiviä ja nukkuisikin työpaikalla valmiina ponkaisemaan pystyyn jos tarve vaatii. Onhan se kuitenkin eri asia käydä töissä ja tulla kotiin; ympäristö ainakin vaihtuu, vaikka ei kirjaimellisesti lepoon (sohvalle nukkumaan) pääsisikään. Toisaalta en myöskään ymmärrä sellaisia perheitä joissa äiti lykkää lapset ja kotityöt säännöllisesti isälle heti kun tämä tulee kotiin, koska nyt alkaa äidin rentoutumisaika kun kerran isä ei ole koko päivänä laittanut tikkua ristiin kodin ja lasten vuoksi.
Jos todella tunnette tarvitsevanne kahdenkeskistä irtiottoa arjesta niin järjestäkää se. Pyytäkää isovanhemmat teille kotiin vahtimaan lapsia ja menkää vaikka viikonlopuksi Tallinnaan tms. Meilläkään isovanhemmat eivät asu ihan lähellä (tosin matkaa vain 50 km), mutta tarvittaessa auttavat kyllä, mutta kertaakaan eivät ole itse apuaan tyrkyttäneet vaan on pitänyt pyytää. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että eivät ne irtiotot suhdetta ja perhe-elämää pelasta jos arki tökkii pahemman kerran, mutta kahden keskinen viikonloppu voisi olla hyvä alku. Saisitte puhuttua asioita ja levättyä.
En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta kovasti voimia teille toivotan. Toivottavasti saatte tilanteen korjaantumaan.