Pandemia sai minut ymmärtämään että minulla ei ole oikeita ystäviä

Vierailija kirjoitti:

Ei sulla mitään oikeita ystäviä koskaan ole ollutkaan.

No niinhän minä kirjoitinkin :D Kiva huomata tässä vaiheessa elämää. (Tiedän kyllä että valitan vähästä kun työpaikka on säilynyt ja terveenä on pysytty. Ei ole tarkoitus vähätellä vaikka ravintolayrittäjien menetyksiä.)

ap

Minä olen jo pidempään ollut yksinäinen, mutta sitä ei ole jotenkin tajunnut, kun työ on vienyt niin ison osan ajasta. Mullakin kaksi tuntia työmatkaan, kun suuntaansa tunnin, ja sitten 8 tuntia meluisassa avokonttorissa, jossa asiakaspuheluita ja työkavereiden kanssa keskustelua, niin nyt tää on vaihtunut lomautukseen ja työjaksoihin välillä, ne asiakaspuhelutkin on hiljenneet. On kyllä jotenkin niin aavemaista ja tosi yksinäistä. Vaikka työ on työmatkoineen tuntunut raskaalta, niin ei tää yksinäisyyskään ole hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut samaa. Minulla on puoliso ja lapsi, etten ihan yksin polkujani tallaa, mutta ikävä on ystäviä ja surullista todeta, etten merkitse monille viestinkään vertaa. Jotenkin nyt tuntuu myös siltä, että ihmiset haluaa olla sen ihkun perheen kesken ja rajata kaiken pois siitä. Tai ainakin minunkaltaiset pois.

Eikö oma perhe ole aina se, johon ensisijassa keskitytään? Olisin huolissani, jos näin ei ole. Sinä et kuulu kavereidesi perheisiin ja jos heillä on vaikka jaksaminen vähissä, niin en kyllä kehtaisi vaatia huomiota. Minkälainen sinä yleensä olet ystävyyssuhteissa, oletko se, jota tuetaan ja jolle annetaan vai oletko enemmän se, joka antaa muille? Jos odotat paljon muilta, he saattavat vähentää yhteydenpitoa, jos eivät tällä hetkellä jaksa olla antavana osapuolena. Kirjoitan näin, koska minusta tuntuu niin absurdilta tuo ajatus, että ystävillä ei olisi oikeutta keskittyä ensisijaisesti omaan perheeseensä ja sinä tunnet okevasi ulos suljettu muiden perheistä. En vaan ymmärrä.

Oma käsitykseni on kyllä, että osa omistakin kaveripiireistä on kyllä tavannut toisiaan ja istunut puistossa korona stresi kalialla ja käynyt salilla yhdessä (vaikkei me normaalisti käydäkään salilla) jne. Se on vaan että näihin aktiviteetteihin ei ole valittu kaikkia, vaan muutama tyyppi on muodostanut oman sisärinkinsä.

t. eri

Itsellä ei ole yhtään ystävää ja sukulaisten kanssa ei pidetä yhteyttä muutenkaan. Sen takia en ole yllättynyt mistään ja minulle tämä on liiankin tuttua. Vanhemmat ovat ainoat, jotka välillä soittavat. Olen vasta aika nuori ja aina sitä miettii, että olisipa eri tilanne. Jos käyn esim jossain ostoksilla ja siellä menee ihmisiä joilla seuraa niin mietin vaan, että koska minulla on ollut ja en edes muista. Tosin menneisyyden kokemukset paljon vaikuttavat ja jäin jo silloin yksin ja en ole onnistunut ihmisiä elämääni saamaan. Paljon johtuu itsestä, mutta myös tilanne sellainen etten paljon tapaa ketään. Viehän se jotain iloa paljon elämästä pois ja tavallaan minua ei kaivattaisi jos jotain sattuisi. Itse yrittäisin varmaan olla hyvä ystävä ja kysyä toisen kuulumisia. Tosin siitä on niin pitkä aika, kun joku ystävä on ollut että minulle vähän outo ajatuskin.

Minkälaisessa elämäntilanteessa sinun ystävät on? Ovatko joutuneet huolehtimaan lasten koulusta tai opiskelusta? Tai vanhempiensa terveydestä (tai siitä piittaamattomuudesta)? Entä työt? Onko pelkoa, että lomautetaan, kyrsiikö etätyöt tai pelottaako ihmiskontaktit?

Aika harvassa on ne, joiden arki olisi normaalia helpompaa tällä hetkellä, niin että olisi aikaa kirjoittaa huolella pohdittuja viestejä ryhmä wappiin.

Onko ehkä niin ap, että sinulle on helppoa kirjoittaa kivoja viestejä, vastata heti ja pitää yllä hyvää fiilistä? Et ehkä tiedosta, että se ei ole kaikille ystävillesi yhtä yksinkertaista.

Vierailija kirjoitti:

Olen havahtunut huomaamaan, että minulla on vain kaksi ystävää. Muut ovat kavereita/tuttavia. Olen alkanut pohtia, miten paljon aikaa käytän esim. somessa näiden tuttavien elämän seuraamiseen. Onko siinä järkeä, kun selvästikään suhteemme ei ole läheinen. Olen pohdiskellut teenkö noilla kaverisuhteita ylipäänsä mitään. Antaako se loppujen lopuksi yhtään mitään, että pintapuolisesti kysytään kuulumiset pari kertaa vuodessa. Surettaa, mutta toki olen iloinen kahdesta oikeasta ystävästä.

Ei ihminen nyt niin hirveää määrää ystäviä tarvitse, muutama riittää ihan hyvin. Myös ihan vain kavereilla ja tutuillaki on osansa ihsmisen elämässä: kevyempi ajatustenvaihto on arvokasta sekin, ei kaiken tarvitse olla intensiivistä. Jos keskität kaiken huomiosi vain muutamaan ihmiseen, hekin saattavat lopulta väsyä.

Minä menetin ystäväni, kun sairastuin syöpään v. 2018. Oli kai ystäville liian vaikeaa, mutta olisin kaivannut tukea, kun hoidot olivat rankimmillaan.

Nyt korona-aikaan olen tottunut vielä enemmän jonkinlaiseen yksinäisyyteen. Palasin jokin aika sitten etätyöstä taas työpaikalle ja nautin työkavereiden seurasta :)

Tsemppiä kaikille itsensä yksinäiseksi tunteville ❤️

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisessa elämäntilanteessa sinun ystävät on? Ovatko joutuneet huolehtimaan lasten koulusta tai opiskelusta? Tai vanhempiensa terveydestä (tai siitä piittaamattomuudesta)? Entä työt? Onko pelkoa, että lomautetaan, kyrsiikö etätyöt tai pelottaako ihmiskontaktit?

Aika harvassa on ne, joiden arki olisi normaalia helpompaa tällä hetkellä, niin että olisi aikaa kirjoittaa huolella pohdittuja viestejä ryhmä wappiin.

Onko ehkä niin ap, että sinulle on helppoa kirjoittaa kivoja viestejä, vastata heti ja pitää yllä hyvää fiilistä? Et ehkä tiedosta, että se ei ole kaikille ystävillesi yhtä yksinkertaista.

Olemme aika samanlaisissa elämäntilanteissa. Kuulumme "voittajiin" sikäli että juuri kukaan ei ole kohdannut dramaattisia irtisanomisia tms. Minullakin on lapsia ja etätöitä ja stressiä ja ahdistusta, silti mielelläni viestittelisin ja ehtisin kyllä... Mulle se ei ole ongelma vaikka jonkin työtehtävän lomassa. Toki voi olla että en täysin osaa tarkastella omaa toimintaani ulkopuolelta, että mitä "teen väärin". Aluksi mielestäni olin aika aktiivinen näiden ystävien suuntaan. Sitten "luovutin". Voihan toki olla että ystävät kokevat samalla tavoin.

ap

Minunkin ystäväni ovat pitäneet todella vähän yhteyttä. Ja sitten kun pitävät, niin kertovat vaan lähinnä omia kuulumisiaan. Ennen kuuntelivat myös minua, mutta nyt puhuvat vaan itsestään ja miehistään. Kertovat urasuunnitelmistaan ja uusista työpaikoista. Itse olen ollut nyt yksinäni jo monta kuukautta, joten olisi kiva jos heitä kiinnostaisi. Oudointa tässä on se, että olen kuulema kummankin paras ystävä. Ja paskat.

En jaksa olla ihmisiin yhteydessä, koska ei ole mitään asiaa. Elämässäni ei tapahdu nyt mitään. Jokainen päivä on samanlainen. Vastaan kyllä viesteihin, jos joku niitä lähettää (ei ole lähettänyt).

Ei ole käynyt noin. Viestittely ystävien kanssa on jatkunut ihan samanlaisena kuin ennenkin, vähän vilkastunut jopa kun osa on ollut lomautettuna.

Toisaalta mulla onkin vain muutama ystävä, joiden kanssa pidän säännöllisesti yhteyttä, eikä mitään isoja sosiaalisia ympyröitä. Asutaan vieläpä eri kaupungeissa, niin on myös totuttu tähän viestittelyyn ensisijaisena yhteydenpitotapana.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani on niin, että kun voisi lähettää viestiä jollekin niin mulla ei ole ketään.

Ompahan tullut sitten välillä soitettuun mummolle ja papalle.

❤

Meillä myös (minä, mies ja lapsi) on puhelimet hiljenneet. Ennen aktiivinen kaveriporukka ei pidä enää yhteyttä, mikä harmittaa. Mutta ihmiset ovat tämän kriisin aikana passivoituneet pikkuhiljaa. Niin olen itsekin. Viestittely tuntuu raskaaltakin, kun mikään sosiaalisuus ei tule silleen vaivattomasti itsestään vaan kaikki on oman aktiivisuuden takana ja etäyhteydenpidosta puuttuu paljon palkitsevuutta verrattuna kasvokkain tapaamiseen. Mulla on toisaalta käynyt niin että pari hyvää ystävää on noussut suureen arvoon. Heille on luontevaa soitella pitkästi vähintään kerran viikossa, vaikka aiemmin ei olla niin tiuhaan nähty. Etätyö tekee mut kuitenkin tosi yksinäiseksi. Tsemppiä kaikille teille yksinäisyyttä poteville ja koronakeväästä uupuneille <3

Niin. Itse olen saanut kokea saman kun sairastuin nuorena loppuelämäkseni. Myöhemmin työttömyys(ja toki köyhyys)ovat olleet "hyviä"ihmiskarkottimia. Julmimmat heittelevät vielä, miten vika on vain minussa, että olen jäänyt yksin. No varmasti sekin totta, että sairaana, väsyneenä jne. ei aina ole ihan parasta seuraa, mutta useat näistä häipyneistä ovat itse valittaneet mulle enemmän ongelmistaan,joita toki kaikilla onomansa, mutta kun olen ollut selkeästi huonommassa tilanteessa (ihan koko elämän perustukset siis)kuin nämä ikinä.

Menkööt, yksin on näköjään pärjättävä tai olla pärjäämättä, ketään ei ainakaan kiinnosta. Ihminen on pohjattoman julma ja itsekäs olento, mulle tämä oli tullut esille jo aioḱoja enne koronaa, ja vaikka olisi kiva uskotelle, että korona muuttaa ihmisiä jotenkin epäitsekkäämmiksi ym,en jaska itse siihen uskoa enää.

Minusta tuntuu vähän ärsyttävältä, kun joka paikka on täynnä juttua siitä, minkälaista elämä on korona-aikana, miten on yksinäistä ja tylsää, mitä voi tehdä vapaa-aikanaan, miten pitää itsensä kunnossa ja mitä kaikkea kuuluu etätyöhön. Meillä elämä on koko ajan ollut aika lailla normaalia, minä ja mies ollaan käyty töissä ja ruuat on haettu kaupasta työmatkalla. Lapsi on toki ollut etäkoulussa. Vapaa-ajanongelmia ei ole ollut ja ihan mieluusti ollaan oltu paljon kotona rentoutumassa, kun töissä on tavallista raskaampaa koko ajan muuttuvien koronakäytäntöjen takia. Ei tässä ole kauheasti osannut ja jaksanut ottaa osaa muiden vapaa-ajanongelmiin. Se kyllä surettaa, kun joillain tutuilla on tullut lomautuksia tai on koko työpaikka uhattuna, heidän kanssaan on tullut juteltua (etänä).

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi niin että kaveri suoraan sanoen suuttui mulle kun halusin pitää yhteyttä. Koskaan aikaisemmin tapahtunut.

Pyysitkö päästä kyläilemään vai soittelitko kuulumisia? Olitko siis jotain vaatimassa

On käynyt ja pidän sitä ihan normaalina tällaisessa tilanteessa. Sekä itselläni että ystävilläni tuntuu elämä olevan melko pysähdyksissä. Elämässä ei tapahdu nyt mitään sellaista, mistä olisi jotain kerrottavaa. Ystäviä ei voi tavata eikä voi edes suunnitella, missä ja milloin tavattaisiin. Eräällä tavalla "kalenterissa ei ole huomista päivää".

Ystävien sijasta ollaan normaalia enemmän tekemisissä lähisukulaisten kanssa. Oman perheen kanssa ollaan käytännössä 24/7. Monella meistä on myös iäkkäämpiä sekä riskiryhmiin kuuluvia läheisiä. Heistä ja heidän pärjäämisestään huolehditaan nyt enemmän kuin normaalisti. Normaalistihan he pärjäisivät ihan hyvin ilman muiden huolenpitoa. 

Osalla porukasta on pinna tiukalla tässä tilanteessa, osa taas tuntuu nauttivan kiireettömyydestä ja läheisistään. Jotkut - vaikka heillä onkin nyt vielä töitä -  pelkäävät tulevaa, koska ovat töissä paikoissa, joissa pandemia saattaa aiheuttaa pitkällä tähtäimellä työpaikkojen menetyksiä. Ihmiset suhtautuvat hyvin eri tavoin tähän tilanteeseen. 

En ole vetänyt mitään johtopäätöksiä ihmissuhteista tässä tilanteessa. Sosiaalisessa mediassa annetaan välillä elonmerkkejä, mutta siihenkin kyllästyy.

Mutta olen kyllä noteerannut, että on helpottavaa olla poissa tietyistä tilaisuuksista. Tämä varmaan saa minut muuttamaan käytöstäni poikkeustilan väistyttyäkin. 

Älkäähän masentuko, kohta on kesä ja ulkona oleminen parasta mitä voi keksiä.