Pandemia sai minut ymmärtämään että minulla ei ole oikeita ystäviä

Pistäkää vaan välit poikki kaikkiin tuttuihin, kun eivät ole olleet etäviestinnässä sellaisia, kuin toivoitte. Sittenpähän olette yksin. Koronan laannuttua voitte sitten etsiä jostakin paremmat ystävät, jotka kestävät paremmin poikkeusoloissakin (en kyllä usko, että helpolla löydätte). Minulla ei onneksi ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa pitäisi muutenkaan koko ajan kontaktoida lämmöllä ja tiuhaan. Tässä erkkalapsen etäkoulun ja oman töissäkäynnin ohessa en olisi jaksanutkaan hoitaa mitään spesiaalihommeleita, ollaan vaan satunnaisesti viestitelty.

Olen huomannut samaa. Minulla on puoliso ja lapsi, etten ihan yksin polkujani tallaa, mutta ikävä on ystäviä ja surullista todeta, etten merkitse monille viestinkään vertaa. Jotenkin nyt tuntuu myös siltä, että ihmiset haluaa olla sen ihkun perheen kesken ja rajata kaiken pois siitä. Tai ainakin minunkaltaiset pois.

Ihmiset suhtautuvat koronaan hyvin eri tavoin ja suhtautuvat toisinajatteleviin hyvin negatiivisesti. Huolettomat pitävät varovaisia hysteerikkoina ja varovaiset huolettomia itsekkäinä ja ajattelemattomia.

Ihmisten on vaikeaa ymmärtää erilaisuutta ja tilanne korostuu, jos pelottaa tai muuten ärsyttää. Ihmekös sitten, että ihmissuhteet saavat kolhuja.

Tämä pandemia on ollut kyllä kaikkea muuta kuin yhteisöllinen kriisi. Tämän vertaaminen esim sodan jälkeiseen jälleenrakennukseen ontuu aika pahasti, kun eikös silloin tehty paljon jälleenrakennusta YHDESSÄ eikä kaikki mököttänyt omissa nurkissaan.

Itsellä sama. Olen viestitellyt enemmän ystävien kanssa - kolmen kanssa tiheys on pysynyt ennallaan, yhden kanssa kiihtynyt, ja kaksi on ruvennut lukemaan viestini mutta jättävät ne vaan luetuksi eivätkä vastaa. Sitten en kehtaa enää lähettää viestiä kun tulee niin luuseri olo siitä ettei viestini ole edes vastaamisen arvoisia. Ratkaisuna olen eristäytynyt kotiini, ihan sama, olen sitten yksin.

Hyviä pointteja, mutta ettekö te muut olettaneet sitten että kriisi yhdistäisi? Mutta se erottikin!! Onko muissa "isommissa" kriiseissä niin, että ihmiset alkavatkin kinastella keskenään? (Joo jos tämä ei ole sinulle kriisi, niin ei välttämättä tarvitse tulla tähän ketjuun sitä julistamaan...)

ap

Ollaan kahden ystävän kanssa pidetty etätapaamisia kerran viikossa. Ensin riitti paljon puhuttavaa, nyt varsinkin alkuun ei meinaa löytyä juteltavaa. Kenellekään ei tapahdu mitään. Koronaankin on jo turtunut. Edessä ei näy mitään mitä suunnitella ja odottaa.

Me olemme olleet ystäviä ihan lapsesta asti, jos korona-aika vie meiltäkin jutun juuren, en ihmettele jos vähän kevyemmät kaverisuhteet kärsii.

En luopuisi vielä toivosta kaikkien ystävien suhteen. Toiset on huonoja kirjoittamaan, eikä kaikki tykkää puhua puhelimessa. Ja jos mitään ei tapahdu, tuntuu turhalta edes lähteä ottamaan yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää - ja vähän lohdullista että teitä on muitakin. Jotenkin minun odotusarvo oli, että nyt soitellaan ja tekstaillaan todella paljon, että selvitään tästä yhdessä. Mutta lukuisat kaverit vain ikään kuin "raivoavat" omia asiotaan, kun jotain vielä sattuu tulemaan puheeksi. Tai onnistuvat tosiaan olemaan v-maisia jos "puhutaan" jostain neutraalista asiasta somessa/whatsappissa. Mitenhän tästä sitten alkaisi rakentaa uutta elämää näin keski-ikäisenä. Vai palataanko entiseen pinnalliseen vuorovaikutukseen sitten, kun voi taas normaalisti tavata. Mutta eikös niin sanota että kriisi tuo ihmisten todelliset kasvot esiin.

ap

Nyt olisi ehkä ollut sinulla paikka tukea ystäviäsi, jotka eivät jostain syystä ole saaneet pidettyä itseään normaalisti kasassa oudoissa olosuhteissa, mutta sinä keskityt siihen, mitä olet tai et ole itse saanut heiltä. Tässä tilanteessa kannattaisi minusta panna jäitä hattuun. Täydellisten ihmisten maailmassa ystävät toki tukisivat toisiaan tällaisena aikana niin, että jokainen puhelu ja viesti tihkuisi rakkautta ja lämpöä, mutta todellisuudessa asiat eivät läheskään aina mene niin kuin elokuvissa tai lehtien sydänlämpöisissä artikkeleissa. Minusta nyt vaan kannattaisi odottaa normaalin arjen alkamista ja katsoa miten homma sitten käynnistyy. Minulla ainakaan ei keski-ikäisenä ihmisenä ole yhtään liikaa ystäviä ja meinaan pitää heistä jokaisesta kiinni. Eri ihmisten kanssa suhteet ovat erilaisia ja tehdään eri asioita yhdessä, joidenkin kanssa ollaan läheisempiä ja joidenkin kanssa vähemmän, mutta silti on kiva tehdä asioita yhdessä.

Mun lähipiirissä parilla nimenomaan menee hyvin!! Vauvoja syntyy, työstä ylennyksiä, valmistutaan koulusta, ostetaan asuntoa Helsingin keskustasta, heillä on ihania retkiä ja mökki pippaloita tulossa.

Nämä on ne pahimmat.h emmetin armottomat!!

Ei sulla mitään oikeita ystäviä koskaan ole ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Hyviä pointteja, mutta ettekö te muut olettaneet sitten että kriisi yhdistäisi? Mutta se erottikin!! Onko muissa "isommissa" kriiseissä niin, että ihmiset alkavatkin kinastella keskenään? (Joo jos tämä ei ole sinulle kriisi, niin ei välttämättä tarvitse tulla tähän ketjuun sitä julistamaan...)

ap

Siinäpä se, kun tämä kriisi ei ole kaikille henkilökohtaisesti kriisi laisinkaan. Sitten kumpikaan osapuoli ei halua kuulla vastapuolen "julistusta".

Vierailija kirjoitti:

Tämä pandemia on ollut kyllä kaikkea muuta kuin yhteisöllinen kriisi. Tämän vertaaminen esim sodan jälkeiseen jälleenrakennukseen ontuu aika pahasti, kun eikös silloin tehty paljon jälleenrakennusta YHDESSÄ eikä kaikki mököttänyt omissa nurkissaan.

Niin no osittain tämä varmaan johtuukin tuosta että nökötetään omissa nurkissa. Mutta silti en ehkä pääse yli siitä, mitä se minulle omassa elämässäni paljasti, tarkoitan että en osaa sanoa palautuvatko ystävyyssuhteet ennalleen. Esimerkiksi yksi "hyvä" ystävä lopetti yhteydenpidon kuin seinään muutama viikko sitten. Enkä jaksa enää ikinä olla aloitteellinen hänen suuntaansa, kun olen aina tehnyt sanotaanko 75% aloitteista.

ap

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää. Tällainen kriisi päällä, emmekä osaa oikein olla yhdessä. Mistähän sekin sitten johtuu...

Ap

Samaa olen ihmetellyt. Minä olen pitänyt oikein erityisen paljon yhteyttä sukulaisvanhuksiini, jotka eivät käytä nettiä. Olen laittanut heille tekstiviestinä THL:n päivittäiset luvut koronasta, lähettänyt ristikkolehtiä ja kankaisia kasvonaamioita. Sen lisäksi olen kertonut, että minulle sitten voi lähettää tekstarin tai soittaa mihin kellonaikaan hyvänsä.

Olen nykyään läheisempi heidän kanssaan kuin koskaan aiemmin!

Hyvin monet ihmissuhteet tuntuvat nykyisin olevan kovin pinnallisia, mitä en henkilökohtaisesti voi sietää. Minulla on elämässäni puolison ja veljeni lisäksi tasan yksi ihminen, joka heti ”karanteenin” alettua oli aidon kiinnostunut voinnistani ja hänen kanssaan olemme soitelleet ja viestitelleet ja koittaneet piristää toisiamme. Olen hyvin onnellinen hänestä ja en ikinä vaihtaisi häntä kymmeneen muka-ystävään. Toden totta kriisit paljastavat, ketkä todella ovat ”sinun ihmisiäsi”.

Sama täällä kuin ap:lla. Muutamaa, joita luulin ystävikseni, heistä ei ole kuulunut mitään kahteen ja puoleen kuukauteen. Tuossa soitin toiselle, että hei, mitä kuuluu, kun ei ole mitään kuulunut, niin sitten alkoi hengästyttävä luettelo tekemisistä, eläkkeellä ja riskiryhmään kuuluva, joo, en ole ehtinyt soittaa, kun on ollut niin paljon kaikkea. No, annan olla vastakin, kun tuntuu, että soitan väärään aikaan.. niin yksin sinä olet täällä, niin yksin..

Vierailija kirjoitti:

Mun lähipiirissä parilla nimenomaan menee hyvin!! Vauvoja syntyy, työstä ylennyksiä, valmistutaan koulusta, ostetaan asuntoa Helsingin keskustasta, heillä on ihania retkiä ja mökki pippaloita tulossa.

Nämä on ne pahimmat.h emmetin armottomat!!

Mitä tarkoittaa "Nämä on ne pahimmat.h emmetin armottomat!" ?

Muuten olen kyllä samaa mieltä, että eniten korona-aikana sosiaalisissa suhteissa on vituttanut erilaiset serkut ja tädit jotka leijuu menestyselämällään. Vaikka siis olen etätöissä itse, eli korona nyt ei ole niin suuresti vaikuttanut elämääni, ei ole työttömyyttä tai lomautusta. Mutta tuntuu että nuo kokoomuslaiset menestysihmiset flexaa nyt oikein extravahvasti sillä paremmalla elämällään.

t. mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää - ja vähän lohdullista että teitä on muitakin. Jotenkin minun odotusarvo oli, että nyt soitellaan ja tekstaillaan todella paljon, että selvitään tästä yhdessä. Mutta lukuisat kaverit vain ikään kuin "raivoavat" omia asiotaan, kun jotain vielä sattuu tulemaan puheeksi. Tai onnistuvat tosiaan olemaan v-maisia jos "puhutaan" jostain neutraalista asiasta somessa/whatsappissa. Mitenhän tästä sitten alkaisi rakentaa uutta elämää näin keski-ikäisenä. Vai palataanko entiseen pinnalliseen vuorovaikutukseen sitten, kun voi taas normaalisti tavata. Mutta eikös niin sanota että kriisi tuo ihmisten todelliset kasvot esiin.

ap

Nyt olisi ehkä ollut sinulla paikka tukea ystäviäsi, jotka eivät jostain syystä ole saaneet pidettyä itseään normaalisti kasassa oudoissa olosuhteissa, mutta sinä keskityt siihen, mitä olet tai et ole itse saanut heiltä. Tässä tilanteessa kannattaisi minusta panna jäitä hattuun. Täydellisten ihmisten maailmassa ystävät toki tukisivat toisiaan tällaisena aikana niin, että jokainen puhelu ja viesti tihkuisi rakkautta ja lämpöä, mutta todellisuudessa asiat eivät läheskään aina mene niin kuin elokuvissa tai lehtien sydänlämpöisissä artikkeleissa. Minusta nyt vaan kannattaisi odottaa normaalin arjen alkamista ja katsoa miten homma sitten käynnistyy. Minulla ainakaan ei keski-ikäisenä ihmisenä ole yhtään liikaa ystäviä ja meinaan pitää heistä jokaisesta kiinni. Eri ihmisten kanssa suhteet ovat erilaisia ja tehdään eri asioita yhdessä, joidenkin kanssa ollaan läheisempiä ja joidenkin kanssa vähemmän, mutta silti on kiva tehdä asioita yhdessä.

No, on tämäkin ihan hyvä pointti, tavallaan toivon että asia olisi näin. Minun on kyllä aina ollut vaikea ymmärtää sitä että omaa pahaa oloa puretaan muihin äyskimällä, olen toki itsekin joskus tehnyt niin, vaikka puolisolle, mutta kaikean kaikkiaan harvemmin... Ja olin itsekin ensin tästä aivan rikki, mutta sitten jotenkin totuin ja löysin jonkinsorttiset selviytymiskeinot.

ap

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut samaa. Minulla on puoliso ja lapsi, etten ihan yksin polkujani tallaa, mutta ikävä on ystäviä ja surullista todeta, etten merkitse monille viestinkään vertaa. Jotenkin nyt tuntuu myös siltä, että ihmiset haluaa olla sen ihkun perheen kesken ja rajata kaiken pois siitä. Tai ainakin minunkaltaiset pois.

Eikö oma perhe ole aina se, johon ensisijassa keskitytään? Olisin huolissani, jos näin ei ole. Sinä et kuulu kavereidesi perheisiin ja jos heillä on vaikka jaksaminen vähissä, niin en kyllä kehtaisi vaatia huomiota. Minkälainen sinä yleensä olet ystävyyssuhteissa, oletko se, jota tuetaan ja jolle annetaan vai oletko enemmän se, joka antaa muille? Jos odotat paljon muilta, he saattavat vähentää yhteydenpitoa, jos eivät tällä hetkellä jaksa olla antavana osapuolena. Kirjoitan näin, koska minusta tuntuu niin absurdilta tuo ajatus, että ystävillä ei olisi oikeutta keskittyä ensisijaisesti omaan perheeseensä ja sinä tunnet okevasi ulos suljettu muiden perheistä. En vaan ymmärrä.

Omalla kohdallani on niin, että kun voisi lähettää viestiä jollekin niin mulla ei ole ketään.

Ompahan tullut sitten välillä soitettuun mummolle ja papalle.

Mulla kävi niin että kaveri suoraan sanoen suuttui mulle kun halusin pitää yhteyttä. Koskaan aikaisemmin tapahtunut.