Huusitko synyttäessäsi?

Alkuun käytin tietoisesti ääntä helpottaakseni oloa.. pientä hyminää, joka sitten kipujen myötä voimistui voimakkaaksi aaa-aaa--aaaauuu ääneksi. Lopulta ääni tuli spontaanisti, eikä mulla ole mielikuvaa mitä ääniä päästin. Juuri ennen ponnistusvaihetta muistan pienen välähdyksen, missä murisen kuin leijona. Ponnistusvaiheessa en huutanut kuin silloin kun vauvan pää oli just syntymässä ja viimetteeks kun loppuvartalo vedettiin ulos, mutta se oli sitten jo ne viimeiset sekunnit... ja siinä oli jos helpotuksen huuto mukana.



En missään vaiheessa tuntenut kuolevani kipuun, mutta ääni todella auttoi kestämään... en olis kestänyt jos olis pitänyt olla hiljaa.



Ja sen kivun näköjään unohtaa :) Nyt kun on kolme viikkoa synnytyksestä niin olen valmis kokemaan saman vielä uudestaan.

ponnistusvaiheessa aloin vähän huutaa ja kätilö tokaisi " suukiinni, nyt ei huudeta vaan ponnistetaan" joten en sitten hirveästi huutanut =)

-helmiäinen-:

ponnistusvaiheessa aloin vähän huutaa ja kätilö tokaisi " suukiinni, nyt ei huudeta vaan ponnistetaan" joten en sitten hirveästi huutanut =)

Heh, jos mulle kätilö sanoisi noin.. niin tiuskaisisin varmasti takaisin :D Ihan vaan siksi, että jos tuntuu siltä että täytyy päästää ääntä ulos, niin kamalalta tuntuisi pitää sitä sisällä käskystä, enkä edes yrittäisi vaan aion kuunnella omaa kroppaa senkin asian osalta.

Tämähän on varmasti taas näitä tosi yksilöllisiä asioita, mutta onhan se ihmiselle ihan luonnollistakin äännellä tilanteissa joissa tuntee fyysisesti, mitä tahansa kipua jos kokee niin monesti tulee sanottua se auuuu. Vaikkapa nyt varpaansa johonkin tintatessa, niin voin vaan kuvitella että jonkun verran varmasti itse tulen ääntä käyttämään - en tietoisesti, mutta joku yhteyshän tuolla äänenkäytöllä lienee myös kivun kokemiseen. Toisaalta taas varpaan kynnykseen lyödessä se tulee yllättäen ja se au on myös jonkinmoinen refleksi.. no, pianhan tämä selviää omallakin kohdalla :D rv32+4

Ponnistusvaiheessa kun ipana ei millään halunnut tulla ulos. ( :



En kyllä ennen synnytystä kuvitellut huutavani. Koin etten ollut sellaista tyyppiä ja supistuksetkin kärvistelin hiljaa yksinäni.



Huutaminen ei kyllä ollut mitenkään tehokasta. Jälkeenpäin huutaminen nolotti ja pyysin kätilöiltäkin anteeksi. Mutta näin pari vuotta jälkeenpäin ajattelen, että voihan sitä kauhemapaakin sattua kuin kiljuminen synnyttäessä. ( :

Supistusten aikana aina avautumisvaiheen lopulta vauvan ulostuloon asti. Ponnistusvaihe kesti yli tunnin, mutta supistusten välit olivat täysin kivuttomia. Kätilö ei ollut huudostani millänsäkään, ja vähän epäilen, etten olisi voinut olla huutamatta, vaikka se olisi kieltänytkin.



Tuo huuto ja kipu on aika jännä juttu. Vaikka kipu oli kovempaa kuin mikään siihen asti kokemani, se oli myös niin erilaista, ettei sitä voi verrata mihinkään. Heti kun vauva oli ulkona, olin kuin ällikällä lyöty, että miten se saattoi olla näin helppoa. Minut kärrättiin osastolle vaakatasossa, koska menin heikkoon kuntoon verenvuodon takia, ja muistan muutaman ruokalassa istuskelleen äidin/isän osaaottavan ja/tai kauhistuneen ilmeen, kun mentiin siitä ohi - olivat varmaan kuulleet, miten huusin. Teki mieli huikata niille, että hei, älkää näyttäkö tuolta, synnytys oli helppo ja ihana! Seuraavana päivänä oli sitten minun vuoroni kuunnella jonkun huutoa ruokalassa istuessani (miksei niitä synnytyshuoneita äänieristetä paremmin??), ja se tuntui ihan kamalalta. Mutta se oma tilanne siinä synnyttäessä...ei siinä mieti sitä, miltä kuulostaa tai näyttää, siinä toimii kuin eläin ja se on hurja mutta minusta hienokin tunne.

Mutta kirosin :) Siinä sai kätilö ja mies kuunnella " voi rrkelettä" tuutin täydeltä. Jälkeenpäin olen huomannut lähes aina itseni satuttaessani päästeleväni ärräpäitä, joten sama kaava taitaa sitten jatkua seuraavallakin kerralla.

Avautumisvaiheessa en huutanut, paitsi aqua-rakkuloita laitettaessa taisin kitistä ja päästää ulvovaa auuu-ääntä.



Ponnistusvaiheessa päästin hampaiden välistä tuskallista nggg-, eeee- ja iii-huutoa :).



Aii-huutoa päästelin vielä lääkärin ommellessa kiinni epparia ja repeämää, sillä jokin kohta alapäästäni oli jäänyt puuduttamatta.

Avautumisvaiheessa en huutanut, enkä ponnistaessakaan. Mutta kun hartiat syntyivät, kiljuin lujaa. Varmasti kuului koko kerroksessa. En voinut estää huutoa, oli täysin spontaani reaktio. En muista mitään erityistä kipua (tasaista tuskaa), vaan se oli pelästyksen huuto. Tuntui niin " mullistavalta" .

" voivottelin" vain. kesti 14h ja oli kuin suoraan oppikirjoista.

toinen synnytys kesti 2h ja huusin kuin olis päätä leikattu!

ei millään olisi siihen riittänyt energiaa ja voimia , keskitin ne kaikki kivun vastaanottoon ja sittemmin ponnistamiseen. uskon että se vie vain voimat kokohommasta!

... mutta en niinkään kivusta, vaikka siltä se saattoi kuulostaa, vaan ihan samasta syystä kuin esim. kuulan työntäjät. Eli se huuto tuli siitä, kun yritin tehdä kaikkeni että sain ponnistettua poikaa ulos.

Synnytykseni oli suht rankka, ponnistusvaihe 1,5 tuntia.. ja imukupilla vedettiin.. ison tytön 4,6kg.. niin, huusin ponnistusvaiheessa ja imukuppivaiheessa.. Silloin kätilö KÄSKI olla hilja, heitti jotain" älä kuule nyt huuda tässä" .. siitä jäi tosi ikävä fiilis, nolotti jopa..! Muistan vieläkin ne sanat.. mut minusta tuntui että huutaminen auttoi todella.. tilanne oli muutenkin epämukava kun 4kätilöä oli ympärillä plus lääkäri ja epätoivonen fiilis.. ja sitten vielä joku käskee olemaan hiljaa.. en tiedä miksi, mutta koin jopa että epäonnistuin synnyttäjänä ku huusin.. Täytyy sanoa että kaikesta huolimatta synnytys oli aivan UPEA kokemus, ja sen lopputulos unohtamaton:) ehdottomasti uudestaan jos vaan tärpää..!

..mutta kätilö sanoi, että nyt suu kiinni ja vedä happea ja ponnista. Että näin. Kyll äotti pattiin silloin!

ja pitämään keuhkot täynnä samalla kun ponnistaa (ja sillon ei voi samalla huutaa). Auttaa kuulemma painamaan lasta alaspäin, kun keuhkot on täynnä. Joten korkeintaan kuului jotain ähinää, kun meinasi ilmat paeta suusta kovasti ponnistellessa.



Muutenkin synnytys oli yllättävän kivutonta mielikuviini verrattuna, missään vaiheessa ei tullut sietämätöntä kipua, jota olin pelännyt ja " odottanut" . Etukäteen pelkäsin synnytystä tosi paljon, joten todellisuus olikin sitten huomattavasti mukavampi. Kipua siis oli, muttei niin pahaa kuin olin luullut.



Sairaalaan mennessä olin 7cm auki, kotona oli supistellut säännöllisesti ja kivuliaasti 2 tuntia, jonka ajan olin kuumassa suihkussa (auttoi tehokkaasti). Supistukset oli lähinnä pahan kuukautiskivun oloista ja aiheutti myös vähän oksetusolon tuntua. Sairaalassa laittoivat heti epiduraalin, joka tehosi hyvin ja kivut katosi oikeastaan kokonaan. Toinen kivun vaihe oli juuri ennen ponnistusta, kun olisi tehnyt mieli ponnistaa, muttei vielä saanut. Paineen tunne häntäluussa oli tosi inhan tuntuista, muttei sekään kestämätöntä kipua. Lähinnä tärisin koko vartalolta, kun yritin rentouttaa itseni etten ponnistaisi. Mieheni luuli, että mulla on kylmä kun tärisen ja yritti peitellä mua ;-) Ponnistusvaihe oli helpotus, eikä ollenkaan kivulias. Ponnistaminen kesti mulla kauan, mutta ei ollut tuskaa vaan kovaa työtä ja ähellystä. Kun vauva oli ulkona, ei mitään kipua enää, vaikka muutamat tikit ommeltiinkin.

Ponnistamisen loppuvaiheessa kun tuska käy sietämättömäksi olen kiljunut joka kerta ku sian porsas. Myös kontrolli on yleensä siinä vaiheessa mennyt lähes kokonaan.

Koski ihan mielettömästi, ihan kuin jalkoja sahattaisi ilman puudutusta tylsällä sahalla pois. Tai oikeastaan ehkä se sattuisi vähemmän...

Halusin vain kuolla pois! Ja siis juuri ponnistusvaiheessa huusin hulluna.



Ei enää ikinä!!!

Eka synnytyksessä ääntelin ammeessa avautumisvaiheen ollessa viimeisillä metreillä tuskallisimmillaan. Ponnistusvaiheessa sängyllä kun ähkäisin loput ilmat ulos aina ponnistuksen jälkeen kätilö tuumasi kanssa oikein tylysti että ei saa huutaa! Sen jälkeen en uskaltanut sitäkään ja tunne oli kyllä hyvin sama kuin koko synnytyksessä, minut liiskattiin täysin henkisesti eikä fyysisestikään niin hyvin lopulta käynyt. Kysyin vielä jälkeenpäin mieheltä ja kätilöopiskelijalta, että huusinko muka kun kätilö noin sanoi ja molemmat totesivat että et...



Toka kerralla oli eri sairaala ja ihana kätilö, joka ei välittänyt vaikka viimeiset 1,5 tuntia suihkussa voihkin omaan tahtiin ja ponnistusvaihheesa jakkaralla KARJUIN moneen kertaan että " tästä ei tule mitään" ja " AARRRGH!" (voisi olla oikea sana kuvaamaan) oli oikein vapauttavaa saada se ääni ulos itsestä. Enemmän tuntui koko synnytys olevan hallinnassa kun kukaan ei alkanut estellä äänen käyttöä. Välillä nyyhkin kun se vauva ei tuntunut tulevan millään...



Kätilön ohjeet kuulin hyvin,s amoin miehen joka oli takana kannattelemassa. Eipä muuta kun käskivät muistaa hengittää ja kätilö auttoi ponnistussuunnan löytymisessä. Kun lapsi sitten viimein oli maailmassa, kätilö hihkui että hienosti osasit ponnistaa hallitusti (siis täh?) ja antaa lapselle tilaa (??!) ja lopettaa ponnistamisen kun käskettiin. Itsestä tuntui että ponnistin koko ajan kuin viimeistä kertaa... mutta tosi paljon myös minuun vaikutti nuo kehut ja kiittelin kätilöä myös siitä ettei alkanut rajoittaa äänenkäyttöä. Hän sanoi että kyllä ääntä saa käyttää ellei kaikkea käytä siihen huutamiseen :), sitten puututaan jos ponnistamisesta ei samalla tule mitään.



Mutta minusta oli ihanaa karjua tuntemusten mukaan. Tuli siinä vissiin se ekakin synnytys samalla " ulos" itsestä ;)



argh!

eikkuli

Ekaa synnyttäessäni en huutanut, koska epiduraali vei kaiken kivun, tuskan ja tuntoaistin, jopa siinä määrin, että jouduin seuraamaan monitorista, koska supistus alkaa ja voi ponnistaa!

Toisen kanssa huusin, koska hän päätti syntyä sellaisella vauhdilla, ettei kivunlievityksestä ehditty edes keskustella. Toki sattuvia supistuksia oli jo ennemmin, mutta niiden kanssa pystyi elämään. Sitten kun vedet tuli, niin sen jälkeen voi vasta sanoa, että sattui, ja siitä 40 min kuluttua vaavi olikin jo maailmassa. Kätilö ei kyllä meinannut uskoa, kun sanoin, että nyt ottaa siihen malliin kipeää, että voisi valmistautua ottamaan koppia... Yritti vain selittää, että älä nyt vielä ponnista, pitää katsoa onko jo kunnolla auki. Totesin vain silloin, että minä olen matkustaja ja tämä pieni ihminen määrää tahdin ja se on päättänyt tulla ulos nyt!

Niin se huutaminen, se helpottaa. Itse karjuin aina ponnistuksen ja supistuksen loppuvaiheessa. Eikä synnytys tunnu siltä että henki lähtee, ei edes ilman kipulääkkeitä. Kipeää se ottaa, sitä ei voi kiistää, mutta se loppuu aikalailla siihen kun ipana on ulkona. Suunnitelmissa on tämä kolmaskin synnyttää ilman lievityksiä, jos kaikki vain menee ok ja ite jaksaa. Jos yhtään samalla tavalla menee kuin nuo edelliset, niin ei pitäisi tuottaa ongelmaa.

Molemmissa synnytyksissä olen karjunut kuin leijona ponnistusvaiheessa. Luomuna olen synnyttänyt molemmat lapset ja kipu on pakottanut huutamaan. Eka synnytys oli niin nopea etten ehtinyt saada mitään kivunlievitystä ja toinenkin meni lähes yhtä nopeasti. Toisella kerralla kätilö tyrkytti ilokaasua mutta kun olin kuullut kauhujuttuja että ilokaasu pistää oksentamaan niin kieltäydyin. Meinaa jo muutenkin tulla oksu kun supistukset on niin voimakkaita (koko kroppa vapisee ja tärisee).

molemmilla kerroilla :) Ihan alusta loppuun saakka, keuhkojen pohjalta asti ku leijona. Eka synnytys kesti 30 tuntia, toinen 6 tuntia ja epiduraalit oli, mutta silti huusin. Kai tämä on semmonen yksilöllinen juttu. Ensinnäkin tuntuu että toisilla se ei oikeesti satu niin paljo ku muilla. Mua sattu ihan p*******sti, mutta se on erilaista kun tietää mitä varten se kipu on. Toiseksikin, luulen, että huutaminen on minun tapa selvitä kivusta, kaikilla ei ole näin. Tokassa synnytyksessä osasin jopa käyttää sitä apuna, siis ääntäni, ja rentoutua sen avulla kun ulvoin. Kätilöparat... Kyllä mullekin sanottiin ekassa synnytyksessä että ' pientä rajaa' kun huusin jo turhautumisesta ja olihan se fiilis semmonen että kohta oisin nakellu tavaroita jos ei joku ois pitäny aisoissa kun 30 tuntia on huudettu ja edelleen ollaan se 4 senttiä auki. Tokassa synnytyksessä huomasin kun lääkäri ja kätilö kattovat toisiaan lievästi huvittuneina. Oh well, sama mulle mitä muut aattelee. Sitä kyllä sanoin miehellekin, että toivottavasti meidän synnytyksien aikana ei ole ollut mitään tutustumiskierroksia :)