Huusitko synyttäessäsi?

Vaikersin kivusta avautumisvaiheessa ja ponnistusvaiheessa huusin kyllä. Sattui niin paljon. Eipä siinä tilanteessa mieti, miten toimii. Kyllä se huuto tulee niin vaistomaisesti. Eikä se kait taida haitata. Kyllä se kätilö sanoo, jos liikaa huutaa, eikä hän saa sanottavaansa kuuluviin...

lähinnä siinä vaiheessa kun olin täysin auki, mutten saanut vielä ponnistaa. Huutaminen helpotti kummasti...muistaakseni...Sitten kun alkoi ponnistaminen, en huutanut, ettei energia mene huutamiseen.



Minni toista huutoa odotellessa 40+jotain

Etukäteen kuvittelin synnytyksen kamalammaksi. Eikä kokemukseni ollut kuitenkaan mikään helppo pikasynnytys.



Supistuksia tuli vuorokauden verran ennen tytön syntymää, puoli vuorokautta melko voimakkaita. Epiduraali kyllä auttoi kipuun sitten kun se vihdoin laitettiin. Oikeastaan lähinnä kuvaisin supistusten aiheuttamaa tunnetta epämiellyttäväksi, en edes varsinaisesti kivuksi. Lopulta alkoi olla kohtulihas väsynyt, ja ponnistusvaihe kestikin sitten kaksi tuntia... ponnistaminenkaan ei tuntunut kipeältä, eniten sattui tikkien laitto (lievä repeämä ja eppari) ja siitä kun valittelin, laittoi lääkäri lisää puudutetta.



En huutanut missään vaiheessa, ääntely oli kai lähinnä puuskutusta ;).

eli synnytin kaksosia, a-vauva tuli nätisti ponnistamalla ilman huutamista, mutta b-vauva jouduttiin vetäisemään nopeasti ulos imukupilla ja silloin karjaisin lujaa, kun vauva tuli ulos, sen verran sattui!

kurkku suorana.

Lähinnä ähkin ja öhkin avautumisvaiheen lopussa tuli vähän aijaijai, ponnistusvaiheessa kun vauva syntyi, tuntui pienen hetken tosi ikävältä kun venytti ja tuli jotain ohhohhooh, mutta volyymia ei tarvinnu käyttää. Mielestäni pieni ähinä " auttoi" , mutta huutamiseksi sitä ei kyllä voinut sanoa. Minun mielestäni synnytys ei ollut mitään kamalaa, mutta ei se mikään huviretkikään ollut. Siihen verrattuna, mitä odotin, oli helpompaa. Hiki tuli ja jälkeenpäin oli hakattu olo. Inhottavinta oli juuri se vauvan pään ja hartioiden syntyminen(käsi oli jotenkin huonosti, ja kätilö joutui sitä venkslaamaan), mutta se kipu oli tosi hetkellistä. Ja tiesihän jo siinä vaiheessa sen, että homma on viittä vaillle valmis.



Helppo synnytys siinä mielessä, että koko homma kesti vain 5t5min enkä saanut mitään puudutteita, tosin en tuntenut edes tarvitsevani. Olin jo 10cm auki sairaalaan mennessä, joten heti pääsin tosi toimiin. Seuraavan suunnittelen synnyttäväni kotona, kätilökin on jo sovittu. Jos kätilö on estynyt, menen kyllä sairaalaan eikä kauaa odotella tällä kertaa kun ensimmäinenkin oli suht nopea. Jos päädyn sairaalaan ja ehdin siellä olla tällä kertaa pidemmän aikaa, niin olen ajatellut että ehkä voisin kokeilla sitä ilokaasua, toisaalta monet ovat sanoneet että siitä tulee helposti huono olo ja minua oksetti kovasti(tosin en oksentanut)viimeeksi ilman ilokaasuakin.



Mielestäni synnytykseni oli siksi helppo, että sain itse omassa rauhassa valita itselleni parhaan tuntuisen asennon ja liikuskella. Kävelin tai keikuin oikeastaan koko avautumisvaiheen, autossakin(tunnin matkan)olin polvillani ja keikuttelin. Mitään toimenpiteitä ei tehty, ponnistin jakkaralla eikä tullut mitään ommeltavaa. Sen sijaan mietin, että jos olisin päätynyt sydänkäyräkoneeseen kiinni pitkäksi aikaa makoilemaan niin olisi voinut joku troppi olla tarpeen. Makuuasento oli itselleni ainakin pahin supistusten aikana.

Ensimmäisessä synnytyksessä valitin kyllä ääneen mutta sitten sainkin epiduraadin. Eipä sitä kivuttomana tullut sitten päästettyä kuin muutama ähkäisy.



Toisessa AAA-AAA-AAA pahimmisssa supistuksissa ja ponnistusvaiheessa AAAAA-AAAAA-AAAA ihan hirveästä kivusta johtuen ja kätilön käskystä. Lapsi kun tuli niin vauhdikkaasti alaspäin, etten saanut ponnistaa lainkaan joten kätilö käski huutaa. Ponnistaminen kun ei oikein onnistu huutaen.



Synnytyskipu on sanoinkuvaamatonta. Ensisynnyttäjät saavat kyllä usein sSuomessa epiduraalin, joten kipua ei tarvitse paljoakaan kärsiä. Jos anestesialääkäriä on leikkauksessa, eikä voi epiduraalia antaa, niin on vielä mahdollista ssada paracervikaalipuudutus joka tehoaa myös hyvin kipuihin.



Tuosta huutamisesta vielä. Kun tuon toisen lapseni olin saanut rinnalleni niin pian viereisestä salista alkoi kuulua samanlaista (tosin hiljenpaa) huutoa mitä itse olin juurikin huutanut. Ne kavereistani jotka ovat luomuna lapsen ulos punnanneet kertoivat äännelleensä juuri samoin, niinkuin minä ja viereisen salin nainenkin. Huomasitko muuten että huuto loppui yht`äkkiä. Pää vauvalta ulkona niin sitten ei enää tunne tarvetta huutaa. Kun ei ole enää sitä valtavaa kipua. Hartiat syntyvät jo aika kivuttomasti ja sitten saakin pienen tuhisevan käärön rinnalle. Kallisarvoinen hetki.



Itse koin synnyttämisen molemmilta kivuliaana mutta aivan mahtavana kokemuksena. Ei haittaa vaikka tekee kipeää, se on silti sellainen kokemus etten vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois.



Moni varmaankin allekirjoittaa ajatukseni. Kuitenkin synnytystä on täysin mahdotonta kuvitella etukäteen. Carpe Diem ja mene avoimin mielin synnyttämään.



Ja kuuntele kätilön ohjeita, hän on ammattilainen. :-)



ps. Kätilöni ei kyllä minulle huutanut huutamiseni päälle. Vaikka olinkin jossain kaukana huutaessani, kuulin ja halusin kuulla kätilöni neuvot. Sydäntäni lämmitti kovasti, kun hän vielä kehui kaiken ollessa ohi, että kun olin kuunnellut ja noudattanut niin hienosti hänen ohjeita. Hassua miten kätilön antama palaute merkitsi niin paljon.

Synnytin 4600 g vauvan ja kätilö sanoi, että olisi parempi olla ponnistaessa huutamatta, jos pystyy ja keskittää kaikki voima ponnistamiseen. Näin siis tein. Keskittyminen helpotti myös kipua.

melko kovalla koska se jotenkin tuntui helpottavan. En yleensäkään välitä mitä muut ajattelee ja siinä tilanteessa kun sattuu pirusti ja tuntuu että voimat loppuu täysin, sitä toimii sen kummemmin ajattelematta. Viimeisimmässä synnytyksessä kätilö alkoi olla myös tosi väsynyt koko yön äheltämiseeni ja hän vain tiuskaisi että " älähän nyt huuda" . Se vaan ärsytti lisää, eikä ainakaan kannustanut...

esikoisen synnytyksessä loppu-avautumisvaiheessa vikisin ja vaikersin sekä itkin. Ponnistusvaiheessa huusin ja kiljuin kuin pieni porsas.



toisen kohdalla vaikersin avautumisvaiheessa ja ponnistaessa murisin, en huutanut. Murina auttoi eniten kivussa,huuto vain pahentaa...

Avautumisvaiheeni meni hyvin kivuttomasti kiitos epiduraalin, silloin jopa nukuin! No, ponnistuvaihe olikin toista. Puolitoista tuntia tuskaa ja varmasti viereset salit kuuli, että tuolla taitaa olla aika rankkaa. Viimein lääkäri auttoi lapsen maailmaan imukupilla. Yritti jopa esitellä imukuppia, mutta karjuin takaisin että en kato, lapsi ulos ja äkkiä! Luulin, että kuolen ja huusin minkä jaksoin. Mutta ei kaikilla ole niin. Kaveri synnytti juuri ja sanoi ettei päästänyt pihahdustakaan ja oikeasti häneen ei synnyttäminen sattunut lainkaan! Että yksilöllistä on ja jos koskee niin kyllä sitä karjuu eikä mitään väliä kuinka paljon on ihmisiä paikalla.

se toimi myös " kivun lievittäjänä" ;) Itse synnärillä ollessa kuuli synnyttävien huutoa niin paljon, että osas jo sanoa, että " aha, pari minuuttia vielä ja vauva on maailmassa" =)

Älä huoli, se huutaminen kuuluu synnyttämiseen. Kipeäähän se tekee, muttei siihen kuole;)

Itse synnytin reipas viikko sitten ja oli ihana ja helppo synnytys, vaan silti huusin, että sairaala raikasi!

Minusta jotenkin tuntui, että ponnistusvaiheessa keskityn vaan siihen ponnistukseen ja en varmaan saisikaan pihaustakaan ulos vaikka haluaisinkin. Supistuksia minulla ei tule (tiedän, outo olen), joten siinäkään vaiheessa ei huutaa tarvitse. (synnytyksen tiedän alkaneen lapsivesien menolla, jos jotakuta siis jäi mietityttämään, kun ei supistuksia tule...)

Tai no avautumisvaiheessa kyllä ähkyilin mutten huutanut. Sitten kun yritin ekan kerran ponnistaa, meinasin huutaakin koska koski niin pirusti mutta kätilö selitti varmasti että NYT ET HUUDA KOSKA SE VIE VOIMAN PONNISTAMISELTA! Ja tottahan se oli... Hän kertoi minulle miten se ilma pitää pitää sisällä ja keskittää se voima työntämään se vauva ulos. Ja se toimii! Seuraavalla kerralla tietäisin heti miten ponnistaisin, se on oikeasti aika helppoa kun sen oppii:-). Mutta oli se vaikeaa olla huutamatta kun en ole koskaan tuntenut niin kamalaa kipua kuin sen ponnistamisen yhteydessä. Oli ihan sellainen tunne että halkean milloin tahansa ja alapäässä poltti. Lisäksi olin varma etten selviydy sieltä elävänä ja kamalinta oli, ettei sieltä päässyt minnekään... Huih.



No nyt on ihan lämpimät muistot ja kyllä siitä aina selviää jotenkin.