Huusitko synyttäessäsi?

Hymisin ja ynisin jonkin verran, mutta aika hiljaista ja hidasta puuhaa se kaikkineen taisi olla.



Oman synnytykseni jälkeen kuulin kyllä muiden naisten huutavan ja kuinka kovasti toivoinkaan, että heillä synnytys pian päättyisi onnellisesti. Se oli sellaista positiivista, kannustavaa toivoa. Tunsin, että me kaikki äidit olemme samassa sukupolvien ketjussa ja sitä synnyttämisen riemua ja tuskaa on kaikkien vuorollaan oma määränsä koettava.



Tituliini

Avautumisvaiheessa huutaminen on ihan ok jos siitä apua tuntuu olevan, mutta ponnistaminen ei yksinkertaisesti onnistu yhtä hyvin jos päästää ilman karkaamaan suusta.

Huutamisen muistan mutta en kiroamista.

Mulla ei vaikuttanut mitenkään ponnistamiseen huutaminen kun ensimmäistä ponnistin 3kertaa ja toista 30 s.

Hyvä vaikutus?

Siitä alkaen kun kunnon supistuskivut alkoivat, olen molemmissa synnytyksissä huutanut aika pitkälti aina sen ajan kun supistaa (eli siis loppuvaiheessa yhtä soittoa :o) ) Pahemmalta se kuulostaa sivusta kuin itse aktiivisena mukanaolijana tuntuu!

Muuten en omasta mielestäni huutanut, korkeintaan ähisin. Mutta, kun vartalo syntyi (lue: Kätilö kiskaisi varsin reippaasti), repesin, ja se ei tuntunut mitenkään hyvälle, kun ei ollut mitään puudutteita. Silloin karjaisin. Tuo oli ainoa repeämä, mitä tuli koko synnytyksessä, ja pistän sen aika pitkälti kätilön piikkiin, vaikka jälkeenpäin todettiinkin, että minulla on harvinaisen korkea väliliha, jota kätilö ei osannut huomioida siinä kiireessä (kätilöllä kiireinen yö, minä kyllä synnytin 14 h). Toisen kerran karjaisin, kun istukkaa vedettiin napanuorasta sitä repeämää myöden pois... Sori tämä inha kuvaus.

Esikoisen synnytyksessä kipu meni kaiken huutamisenkin ylitse, voimia ei kertakaikkiaan ollut edes huutaa. Kivun ollessa avautumisvaiheen lopussa pahimmillaan puristin vain silmät kiinni ja itkin. Ponnistusvaiheessa, joka kesti 1h 10 min ähisin ja puhisin ja totesin kuolevani tähän paikkaan, mutta en kuitenkaan huutanut. Kätilökin neuvoi olemaan huutamatta, sillä muuten ponnistusvoima heikkenee...



Kuopuksenkaan synnytyksessä en huutanut, tosin tällä kertaa kivut olivat PALJON siedettävämmät koko ajan, vaikka en saanut edes epiduraalia. Supistuksen tullessa lähinnä " murisin" ja se tuntui todella auttavan. Supistusten välissä pyytelin kätilöltä ja mieheltä anteeksi murinaani, ja yritin solkottaa sen auttavasta vaikutuksesta... Ponnistusvaihe oli nopea, 11min, ja siinä lähinnä sanoin auts, outs, nyt kyllä sattuu! Kätilöt olivat tällä toisella kertaa aivan ihania ja tsemppasivat lopussa niin hyvin, että siitä sain voimaa " hoitaa homman loppuun" . Ehdottomasti kivulian vaihe oli juuri ennen kun pää tuli ulos. Tuntui, kuin koko alakerta repeäisi. Mutta kun pää sitten tuli ulos, kivut loppuivat tosiaan kuin seinään ja olo oli kuin voittajalla!



Siitähän ei päästä mihinkään, että synnytys sattuu. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, mutta koska palkinto on maailman parhain, sen edestä kestääkin lähes mitä tahansa!

Esikoisen synnytyksessä kipu meni kaiken huutamisenkin ylitse, voimia ei kertakaikkiaan ollut edes huutaa. Kivun ollessa avautumisvaiheen lopussa pahimmillaan puristin vain silmät kiinni ja itkin. Ponnistusvaiheessa, joka kesti 1h 10 min ähisin ja puhisin ja totesin kuolevani tähän paikkaan, mutta en kuitenkaan huutanut. Kätilökin neuvoi olemaan huutamatta, sillä muuten ponnistusvoima heikkenee...



Kuopuksenkaan synnytyksessä en huutanut, tosin tällä kertaa kivut olivat PALJON siedettävämmät koko ajan, vaikka en saanut edes epiduraalia. Supistuksen tullessa lähinnä " murisin" ja se tuntui todella auttavan. Supistusten välissä pyytelin kätilöltä ja mieheltä anteeksi murinaani, ja yritin solkottaa sen auttavasta vaikutuksesta... Ponnistusvaihe oli nopea, 11min, ja siinä lähinnä sanoin auts, outs, nyt kyllä sattuu! Kätilöt olivat tällä toisella kertaa aivan ihania ja tsemppasivat lopussa niin hyvin, että siitä sain voimaa " hoitaa homman loppuun" . Ehdottomasti kivulian vaihe oli juuri ennen kun pää tuli ulos. Tuntui, kuin koko alakerta repeäisi. Mutta kun pää sitten tuli ulos, kivut loppuivat tosiaan kuin seinään ja olo oli kuin voittajalla!



Siitähän ei päästä mihinkään, että synnytys sattuu. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, mutta koska palkinto on maailman parhain, sen edestä kestääkin lähes mitä tahansa!

ekalla työnnöllä kunnes kätilöltä tuli kielto huutaa kun sanoi että menee voima ponnistukseta kun huutaa. ekalla ponnistuskella hoitaja työnsi mahasta, joten siksi karjuin oikein kunnolla..sattu nii jumalattomasti, se hoitaja saikin sitten kiellon tehdä niin..

esikoista synnyttäessä kiljaisin kerran todella kovalla äänellä. Silloin, kuin vauvan pää tuli ulos ja samalla repesi kohdunkaula...



toisessa synnytyksessä en huutanut ollenkaan, enkä päästänyt mitään muita ääniä... kärsin hilja.



Synnytys sattuu ihan uskomattoman paljon... sitä ei etukäteen voi mitenkään kuvitella, kuinka paljon. Ainakin minä en osanut kuvitella, vaikka kovista kuukautiskivuista kärsinkin. Äitini oli mulle joskus sanonut, kun valitin kovasti kuukautiskipuja, että samanlaiselta ne synnytyskivut tuntuu, mutta 10 kertaa pahimmilta.



Silloin en voinut uskoa. Ajattelin, että jos oikeasti 10 kertaa enemmän sattuu, niin kuoleehan siihen.



Synnytyksen aikana (varsinkin toisen synnytyksen) tuli muutaman kerran mieleen, että ei tästä hengissä voi selvitä.



Niin, äänenkäytöstä yleisesti ottaen. Minusta tuntuu siltä, että jos rupean huutamaan, niin voimat vaan mene siihen.



Ja toisessa synnytyksessä valitsin erilaisen linjan :) kuin ensimmäisessä - en ponnistanut, vaan yritin rentoutua. Ns. ponnistusvaihe kesti 5 min ilman ponnistuksia. Otin vaan supistuksia vastaan ja yritin olla niin rentona, kuin vaan voi... silloin tunsin hyvin, miten vauva joka supistuksella liikkui selvästi synnytyskanavassa.



Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistamisesta ei tullut mitään, tunnin verran yritin, vaikka ei ollut mitään ponnistamisen tarvetta.



Niin että minun neuvo on että ei kannata riehua ja puhkua, vaan rentoutua ja antaa luonnon hoitaa asian :)

Kaksosten kanssa synnytys käynnistettiin rv. 38+ ja kyllä huusin. Epiduraalia tullut antamaan lääkäri sai kuulla kunniansa jne.

Eli siis esikoisemme ja ainokaisemme syntyi aika rytäkällä 4ssä tunnissa, ja supistusten alettua ne tulivat rajuina ja tauottomina aina ponnistukseen saakka. Huusin kuin syötävä, karjuin kivun pois, sillä en ehtinyt saada mitään kivunlievitystä koko synnytyksen aikana. :O Huutamisen lopetin kuin seinään kun alkoi ponnistuttaa, sillä samalla hävisi kaikki kipu! :) Ponnistin siis aivan hiljaa ja lujaa, ja ekan kipulääkkeen eli ilokaasun sain vasta kun ommeltiin repeämiä.

epiduraalipuudutusta laitettaessa eikä sille voinut yhtään mitään. puudutuksen laitto oli kamalin kokemus koko synnytyksessä, kun ensimmäinen nikamaväli ei yksinkertaisesti sopinut puudutuksen laittoon.



muuten synnytys meni ähkien ja puhkien. ponnistusvaiheessa oli ihana, kun pääsi itse tekemään töitä lapsen syntymän eteen. synnytyskipu on muutenkin maailman positiivisinta kipua, sillä palkinto on PARAS! mielestäni koko tapahtuma oli paljon " lievempi" kuin olin etukäteen ajatellut mutta kannattaa muistaa, että kokemuksia on yhtä monta kuin kokijoita.



A ja Muru 12pv

Omat synnytyskipuni olivat pitkään aivan kuin menkkakivut. Ne tuntuivat yhtä voimakkailta/lieviltä ja ihan samoissa kohdinkin. En enää muista supistusten väliä, mutta supistukset olivat pitkään täysin siedettävät. Yhden tunnin ajan ne olivat vähän voimakkaammat. Olin silloin synnytyshuoneessa ja muistan, että naapurihuoneessa karjuttiin. Yritin kokeilla itsekin vähän äännellä, mutta eipä siitä apua ollut eikä kyllä tarvettakaan.



Epiduraali annettiin sitten tunti niiden edelleen siedettävien, mutta vähän voimakkaampien kipujen jälkeen. Olin silloin 5 cm auki. Epiduraalin jälkeen meni melkein koko tuntoaisti. Ponnistusvaihe oli täysin tuskaton. En tuntenut mitään.



Sanoin kätilölle pojan syntymän jälkeen, että tämä oli maailman helpoin synnytys. En olisi uskonut, kuinka vähillä kivuilla voi selvitä. Enkä tosiaan usko, että oma kipukynnykseni on mitenkään korkea. Avautumisvaiheen kivut vain sattuivat olemaan minulla muiden kertomuksia kuunnelleena ja niihin verrattuna helppoja! Lisäksi kivunlievitys osui nappiin.



Nyt odotan toista lasta, ja vähän alkaa hermostuttaa, miten synnytys sitten loppuvuodesta sujuu.



Onnea ap:lle matkaan!

...ja ajoin siten mieheni huoneesta ulos *punastellen* Kauaa en kuitenkaan ehtinyt, kun ponnistaminen alkoi ja siitä 5 minuutin kuluttua vauva olikin jo sylissäni :-)

Kosmom ja esikoispoika 6 vk

avautumisvaiheessa ääntelin.hengittelin äänekkäästi ja valittelin...ponnistusvaihe 30min.huusin ja huusin ja kiroilin.ei se ihme et kuulosti et jotain tapettais,koska siltä SE myös TUNTUU!(ainakii mulla)ihan sairasta kipua.mut kyllähän se näemmä hieman unohtuu koska lokakuussa taas sama edessä.:)

ja jälkeenpäin jopa hävetti, kun taisin huutaa pari tuntia putkeen. Koko ponnistusvaihe (1,5h) huusin varmaan koko ajan. Kätilöt koitti saada mut keskittymään ponnistukseen, mutta sattui niin paljon, että ainoa keino sietää kipua oli huutaa ja lujaa..



Onneks kivut loppui heti, kun vauva syntyi ja huuto samoin :)

Ekan synnytyksessä taisin huutaa ponnistusvaiheessa, ja kätilö pyysi pistämään " suun suppuun" , jotta saan maksimoitua ponnistuksen. Toisella kerralla huusin myös, mutta ponnistaminen taisi muuten sujua paremmin, koska huutoon ei puututtu. Voimiakin oli paljon enemmän (nopea synnytys) ja tunto täysin tallella (ei puud.)



Toisella kerralla luulin OIKEASTI, että kuolen, ja huusin sitä kaikille ympärillä oleville. Yksi ponnistus ennen pään syntymistä nyyhkytin kätilölle, että " nyt tämä jää tähän" ! Kätilö siihen vain, että no ei varmana jää tms. Polte tietty silloin alapäässä suurin ja tunsin, että minun on ponnistettava itseni repeämään. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja en revennytkään kovin paljoa.



HUUTAMISESTA: Toisilla varmasti helpottaa, toisilla saattaa tulla paniikki huutamisesta. Vie terän ponnistukselta, mutta toisaalta alaleuan rentouttaminen rentouttaa kaikki alhaalla olevat lihakset, joten luulisi auttavan ainakin avautumisvaiheessa.



Henk.koht. huomasin, että itkeminen pistää paniikkiin ja lyö paikat viimeistään siinä vaiheessa lukkoon. Seuraavalla kerralla yritän evästää miestäni siihenkin tilanteeseen. Jotenkin kun saisi minut siinä tajuamaan, ettei tässä kuolemaa olla tekemässä.



Jostain olen lukenut, että jos synnytyskipu tulisi ns. normaalissa tilanteessa, siihen pyörtyisi. Naisen elimistö tuottaa kuitenkin siinä vaiheessa valtavasti adrenaliinia ja luonnon omia puudutusaineita, että siitä selviää. Koska olemme niin yksilöllisiä tässäkin suhteessa, kaikkien kropat toimivat eri tavoin ja vauvatkin ovat vielä erilaisia, jokainen synnytyskokemus on ainutlaatuinen ja sitä ei voi verrata muihin (kipu)kokemuksiin.



Mutta kuten moni muukin tässä ketjussa, pidän synnytyksiäni elämäni uskomattomimpina ja mahtavimpina kokemuksina! Ja toivon pääseväni huutamaan vielä monta kertaa uudestaan! (Vaikka sillä hetkellä varmasti kiroan huonomuistisuuttani...)

Kipeänä käperryn itseeni enkä halua, että kukaan koskee. Miestäkin puristin vain kädestä. Synnytyksessä tuntui, että mitä turhaan energiaa tuhlaisi huutoon. Valitin kyllä.



Avautumisvaiheen kivut olivat aikasta pahat. Seitsemän tunnin supistelujen jälkeen supistuksissa ei ollut enää taukoa ja silmissä musteni. En tiedä, miten olisi käynyt ilman epiduraalia. Siitä kesti vielä 4,5 tuntia ennen kuin vauva oli maailmassa. Jännä vain, miten kuitenkin koin, että synnytys oli mahtavaa ja olen valmis samaan " leikkiin" uudelleen.

joka oli kaksossynnytys, niin huusin. Luulin olevani " suht hillitty" etukäteen ajatellessani, mutta siinä tilanteessa ei haitannut, vaikka tupa oli täynnä henkilökuntaa. Epiduraali ei ensinnäkään vaikuttanut tällä tokalla kerralla oikeastaan ollenkaan ( menikö vissiin vika paikkaan, kuulin lääkärin epäilevän sitä ääneen...) ja vaikersin ääneen avautumisvaiheessa, vaikka olin saanut kaikki mahdolliset lääkkeet, jotka ei siis vaikuttanut. Eka lapsi näistä tuplista tuli ulos suht helpolla ja olin aika rauhallinen ja hillitty, mutta toinen vauva oli perätilassa ja oli vaikea ponnistaa. Kipu oli järjetön ja muistan ihan selvästi kun yhdessä vaiheessa kaikki estot hävisi ja huusin ihan täyttää kurkkua " aaaaaaaaa" nin kovaa, että se takuulla kuului viereisiin huoneisiin.



¨ja kyllä- synnytys on juuri niin kauheeta kuin siitä puhutaankin. Ja sillä hetkellä vielä kauheampaakin, ei sitä voi kuvailla mitenkään. SIlti sen unohtaa ja tekisi uudestaan ja uudestaan...

Molemmissa synnytyksissäno olen huutanut kauan ja kovaa. Ja väittänyt kuolevani :) Miehen mielestä korvatulpat hänelle ja kätilölle olis tarpeen... Huusin kivusta ponnistusvaiheessa ja enkä vähän ennen sitäkin. Lienee minun tapani kestää kipua ja aion ihan estotta huutaa taas seuraavalakin kerralla :) Ekassa mulla oli epiduraali ja tokassa ei, nyt en ajatellut ottaa. Kipu on kovaa ja sietämätöntä, mutta samaa aikaan siedettävää ja ennen kaikkea ehdottomasti ohimenevää ja lopputulos on ihana. Eli siis turha kovasti jännitää kipua etukäteen. Synnytys sattuu, mutta siitä selviää!