Lue keskustelun säännöt.
Lapsen pakottaminen harrastamaan
19.05.2020 |
Minus kiinnostaa, millaisia äärimuotoja muilla harrastamaan pakottaminen on omassa lapsuudessanne saanut. Itse vasta neljäkymppisenä opettelen nauttimaan musiikista enkä usko ikinä voivani kuunnella klassista musiikkia ahdistumatta jollakin tavalla.
Soitin pianoa ikävuodet 5-18 ja näistä vuosista ainakin 10 erittäin vastentahtoisesti. Viikkorahani oli sidottu siihen, että käyn pianotunneilla ja kun esitin vastalauseita, äitini sai hysteerisiä raivokohtauksia, haukkui typeräksi ja repi hiuksista. Rauhoituttuaan hänellä oli aina sama perustelu raivomiselleen, jonka mukaan katuisin todella paljon aikuisena mikäli lopettaisin pianonsoiton.
Olen miettinyt aikuisena sitä, missä vaiheessa yhteys äitiini katkesi kokonaan (tai oliko sitä koskaan ollutkaan). Muistan lapsuudestani ainoastaan ahdistavan pakon sekä sen, että koin oikeasti hirvittävää syyllisyyttä ja pettymyksen tuottamisesta aiheutuvaa mielipahaa. Pianon soittamisessa kulminoitui koko kodin ilmapiiri eli se, että elämä ei ole nauttimista varten vaan muiden toiveiden mukaan tanssimista sekä suorittamista ilman nautintoa saati palkintoa.
Olenko ollut ihan yliherkkä vai onko jollain muulla samanlaisia kokemuksia jostakin harrastuksesta, joka on ollut vanhemmille päähänpinttymä?
Olisin halunnut harrastaa partiota, yleisurheilua ja muuta liikunnallista sekä sosiaalista lajia. Olin kiltti kympin oppilas, joka piti lupauksensa ja yritti hankkia hyväksyntää muita myötäilemällä. Musiikkiopisto nielaisi kolme arki-iltaa koulun jälkeen ja muina päivinä harjoitteluani kellotettiin. Bonuksena musiikkiharrastus eristi tehokkaasti luokkakavereista siksi, että pitkien välimatkojen takia piano- ja teoriatuntien jälkeen ei ollut enää aikaa tavata kavereita.
Kommentit (27)
Veljeni ikäinen naapurin poika joutui harrastamaan kaikkea kulttuuria. Hiukan sitä ihmeteltiin, kun ei koskaan tullut leikkimään meidän muiden kanssa, vaikka asui samassa naapurustossa. Aikuisena selvisi, että ei annettu. Ainoa lapsi. Ei hoida vanhempiensa hautaakaan lainkaan eikä kuulemma käynyt palvelutalossa katsomassa äitiään kertaakaan. Isä kuoli äkillisesti. Mutta soittoharrastus ja kuvataideharrastus oli, joissa oli aktiivinen. Ei kuulemma nykyään soita yhtään mitään eikä koske piirustusväleineisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta lapsella on hyvä olla ainakin yksi ohjattu harrastus. Etenkin nykyään menee vapaa-aika helposti pelkäksi ruudun tuijotteluksi. Harrastuksen saa valita itse, tosin jos viikoittain haluaisi vaihtaa niin sitten asiaan puututaan. Harrastuksissa sosiaalisuus on eri luokkaa kuin koulussa tai kavereiden kesken, koska siellä ollaan (tietyllä tasolla) vapaaehtoisesti, joten motivaatiotakin on enemmän.
Lapsuudenystävälläni on ollut samantapaisia ongelmia. Hänen perheensä oli tavallaan täysin tiptop, tai ainakin sellaisen esitys. Hänen äitinsä pakotti ystäväni harrastuksiin, mutta ei vain yhteen harrastukseen, vaan melkein koko ajan hän oli jossain ja menossa ja edistymässä. He kävivät todella paljon ulkomailla ja täytyy ulkonäkökin olla tiptop.
Vaikutuksia tällä touhulla: Ystävästäni tuli isompana veltto ja laiskakin. Hän ei opeta omille lapsillensa niin. Hän on täysin kasvanut omasta päämääräisestä äidistään eroon. En tiedä, hyvä vai huono asia..
Omat vanhempani ovat aina olleet avoimia sen suhteen, eikä ollut harrastuksia ollenkaan, mutta toisaalta minusta kasvoi täysin samanlainen kuin ystävästäni. Laiska.
1980-luvulla klassinen musiikki oli se juttu, jolla joissakin perheissä pädettiin. Nykyaikana veikkaisin joukkueurheilun olevan se juttu. Välillä näkee tosi onnettomia poikia kompuroimassa lätkävarusteet päällä jäällä isän valvovan silmän alla.
Minä ihmettelin perhettä, jossa tytär laitettiin pianotunneille, vaikka perheellä ei edes ollut pianoa, jolla harjoitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Veljeni ikäinen naapurin poika joutui harrastamaan kaikkea kulttuuria. Hiukan sitä ihmeteltiin, kun ei koskaan tullut leikkimään meidän muiden kanssa, vaikka asui samassa naapurustossa. Aikuisena selvisi, että ei annettu. Ainoa lapsi. Ei hoida vanhempiensa hautaakaan lainkaan eikä kuulemma käynyt palvelutalossa katsomassa äitiään kertaakaan. Isä kuoli äkillisesti. Mutta soittoharrastus ja kuvataideharrastus oli, joissa oli aktiivinen. Ei kuulemma nykyään soita yhtään mitään eikä koske piirustusväleineisiin.
Ai kamala. Minä sain synttärilahjaksi aina piirustuslineitä ja minut laitettiin vasten tahtoani kuvataidepainotteiseen kouluun yläasteella (ala-asteen olin tietysti musiikkiluokalla).
Minä en traumatisoitunut piirtämisestä ihan yhtä pahasti mutta enpä mikään ole koskaan kouluaikojen jälkeen piirtänyt mitään vapaaehtoisesti.
Äitiin ei tekisi mieli pitää mitään yhteyttä mutta velvollisuudentuntoisena leikin harvakseltaan tytärtä.
-ap
Muistan kun omat lapsuudenkaverit pakotettiin harrastamaan ja he vihasivat sitä. Yksi kaveri vihasi viulun soittoa, mutta vanhemmat eivät antaneet lopettaa. Vanhemmat oli opettajia ja musiikkiharrastus oli kuulema tärkeää. Muistan vieläkin kaverini ahdistuksen harrastuksestaan.
Itseäni ei koskaan pakotettu harrastamaan ja olen siitä kiitollinen. Hyvin olen elämässä silti pärjännyt.