Lue keskustelun säännöt.
Lapsen pakottaminen harrastamaan
19.05.2020 |
Minus kiinnostaa, millaisia äärimuotoja muilla harrastamaan pakottaminen on omassa lapsuudessanne saanut. Itse vasta neljäkymppisenä opettelen nauttimaan musiikista enkä usko ikinä voivani kuunnella klassista musiikkia ahdistumatta jollakin tavalla.
Soitin pianoa ikävuodet 5-18 ja näistä vuosista ainakin 10 erittäin vastentahtoisesti. Viikkorahani oli sidottu siihen, että käyn pianotunneilla ja kun esitin vastalauseita, äitini sai hysteerisiä raivokohtauksia, haukkui typeräksi ja repi hiuksista. Rauhoituttuaan hänellä oli aina sama perustelu raivomiselleen, jonka mukaan katuisin todella paljon aikuisena mikäli lopettaisin pianonsoiton.
Olen miettinyt aikuisena sitä, missä vaiheessa yhteys äitiini katkesi kokonaan (tai oliko sitä koskaan ollutkaan). Muistan lapsuudestani ainoastaan ahdistavan pakon sekä sen, että koin oikeasti hirvittävää syyllisyyttä ja pettymyksen tuottamisesta aiheutuvaa mielipahaa. Pianon soittamisessa kulminoitui koko kodin ilmapiiri eli se, että elämä ei ole nauttimista varten vaan muiden toiveiden mukaan tanssimista sekä suorittamista ilman nautintoa saati palkintoa.
Olenko ollut ihan yliherkkä vai onko jollain muulla samanlaisia kokemuksia jostakin harrastuksesta, joka on ollut vanhemmille päähänpinttymä?
Olisin halunnut harrastaa partiota, yleisurheilua ja muuta liikunnallista sekä sosiaalista lajia. Olin kiltti kympin oppilas, joka piti lupauksensa ja yritti hankkia hyväksyntää muita myötäilemällä. Musiikkiopisto nielaisi kolme arki-iltaa koulun jälkeen ja muina päivinä harjoitteluani kellotettiin. Bonuksena musiikkiharrastus eristi tehokkaasti luokkakavereista siksi, että pitkien välimatkojen takia piano- ja teoriatuntien jälkeen ei ollut enää aikaa tavata kavereita.
Kommentit (27)
Minä olen ikäisesi, ja minä taas olisi halunnut soittaa pianoa. Itkin ja raivosin, mutta pianonsoittoa pidettiin herraskaisena touhuna, ja sitä paitsi perheemme oli mielestään epämusikaalinen.
No nyt neljäkymppisenä soitan ja nautin siitä suunnattomasti. Kadehdin niitä, jotka pääsivät lapsena musiikkiopistoon.
Anteeksi jos meni aiheen vierestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ei pakotettu harrastamaan mitään.
Kohtelusi ei kuulosta normaalilta. Jouduit siis sekä henkisen että fyysisen väkivallan uhriksi kotona lapsuudessasi? Jos ainoa "oire" tuon jälkeen on musiikin välttely, olet selvinnyt todella hienosti.
Vierailija kirjoitti:
Voin taata, ettet ole yksin - tosin hiuksistarepiminen kuulostaa aika sairaalta, eikä sellaista varmaan ole muilla ollut.
En varmasti ole yksin mutta koen, etten tuon koko lapsuuden ja nuoruuden kidutuksen takia pystynyt luomaan minkäänlaista luottamuksellista suhdetta ainoaan vanhempaani.
Asia on tullut eteen äidin ikääntyessä ja ehkä kohta odottaessa apuani.
En pysty tuntemaan häntä kohtaan lämpöä, ainoastaan sääliä. Tietysti harmittaa myös se, että lapsuuden turvaton ilmapiiri vaikeuttaa elämääni vielä tänäkin päivänä mm. hankaluutena luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen.
Meillä pojat 8v ja 10v käyvät jalkapallotreeneissä vasten tahtoaan. Miehelle on erittäin tärkeää, että pojat harrastavat jotain joukkuelajia. HÄn sanoo sen rakentavan miehen luonnetta.Pojat ovat luonteeltaan herkkiä ja "tyttömäisiä". Mutta kyllä tuo jalkapallo harrastus on auttanut, nyt jo paljon poikamaisempia ja itsevarmoja.
Vierailija kirjoitti:
Minua ei pakotettu harrastamaan mitään.
Kohtelusi ei kuulosta normaalilta. Jouduit siis sekä henkisen että fyysisen väkivallan uhriksi kotona lapsuudessasi? Jos ainoa "oire" tuon jälkeen on musiikin välttely, olet selvinnyt todella hienosti.
Valitettavasti oire ei ole ainoastaan tuo. Olen vasta aikuisena tajunnut, miten epänormaali kasvuympäristö minulla oli ja käyn ties kuinka monennettako vuotta asioita läpi terapiassa. Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa 16-vuotiaana. Parisuhteeseen en ole koskaan pystynyt ja masennuksesta olen kärsinyt koko aikuisikäni.
Tuli vain mieleen tehdä aloitus tästä aiheesta. Yleisesti ottaen kun klassisen musiikin harrastamiseen tunnutaan liittävän vain ja ainoastaan positiivisia mielikuvia. Sinänsä tietysti harrastus itsessään on se ja sama, pointtini oli pakottaminen henkisen ja fyysisen väkivallan keinoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä pojat 8v ja 10v käyvät jalkapallotreeneissä vasten tahtoaan. Miehelle on erittäin tärkeää, että pojat harrastavat jotain joukkuelajia. HÄn sanoo sen rakentavan miehen luonnetta.Pojat ovat luonteeltaan herkkiä ja "tyttömäisiä". Mutta kyllä tuo jalkapallo harrastus on auttanut, nyt jo paljon poikamaisempia ja itsevarmoja.
Aika kamalaa stereotyyppistä kasvatusta. Vai miltä kuulostaa, että pakottaisin tyttöni sitten harrastamaan balettitanssia, ettei heistä vain tule liian jätkämäisiä? Ja onko itsevarmuus miehistä ja ujostelu sekä herkkyys tyttömäistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä pojat 8v ja 10v käyvät jalkapallotreeneissä vasten tahtoaan. Miehelle on erittäin tärkeää, että pojat harrastavat jotain joukkuelajia. HÄn sanoo sen rakentavan miehen luonnetta.Pojat ovat luonteeltaan herkkiä ja "tyttömäisiä". Mutta kyllä tuo jalkapallo harrastus on auttanut, nyt jo paljon poikamaisempia ja itsevarmoja.
Aika kamalaa stereotyyppistä kasvatusta. Vai miltä kuulostaa, että pakottaisin tyttöni sitten harrastamaan balettitanssia, ettei heistä vain tule liian jätkämäisiä? Ja onko itsevarmuus miehistä ja ujostelu sekä herkkyys tyttömäistä?
Kyllä on. Ja samalla tavalla mielestäni hyvä puuttua ajoissa jos tyttö on poikamainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani puolestasi. Minä sain päättää itse harrastuksistani. Soitin pianoa 9-vuotiaasta yläasteen loppuun saakka. Ja olin siis musiikkiopistossa, mutta minulla tunteja oli vain kerran ciikossa. Äiti sanoi aona, että soitan omaksi iloseni, eli en kenenkään pakottamana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä pojat 8v ja 10v käyvät jalkapallotreeneissä vasten tahtoaan. Miehelle on erittäin tärkeää, että pojat harrastavat jotain joukkuelajia. HÄn sanoo sen rakentavan miehen luonnetta.Pojat ovat luonteeltaan herkkiä ja "tyttömäisiä". Mutta kyllä tuo jalkapallo harrastus on auttanut, nyt jo paljon poikamaisempia ja itsevarmoja.
Aika kamalaa stereotyyppistä kasvatusta. Vai miltä kuulostaa, että pakottaisin tyttöni sitten harrastamaan balettitanssia, ettei heistä vain tule liian jätkämäisiä? Ja onko itsevarmuus miehistä ja ujostelu sekä herkkyys tyttömäistä?
Kyllä on. Ja samalla tavalla mielestäni hyvä puuttua ajoissa jos tyttö on poikamainen.
Miksi? Mikä siinä on vaarallista? Pelkäätkö, että ilman jalkapalloharrastusta pojistasi tulee homppeleita vai mitä oikein pelkäät, jos lapsi nyt vain on sellainen kuin on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä pojat 8v ja 10v käyvät jalkapallotreeneissä vasten tahtoaan. Miehelle on erittäin tärkeää, että pojat harrastavat jotain joukkuelajia. HÄn sanoo sen rakentavan miehen luonnetta.Pojat ovat luonteeltaan herkkiä ja "tyttömäisiä". Mutta kyllä tuo jalkapallo harrastus on auttanut, nyt jo paljon poikamaisempia ja itsevarmoja.
Erikoinen tapa kasvattaa. Minusta pakkopimputus ei tehnyt herkkää taiteilijasielua ja runotyttönä, päin vastoin. Jostakin alitajunnasta kumpuaa edelleen ajatus siitä, että klassista musiikkia harrastavat ihmiset ovat hissukoita ja suoranaisia tylsimyksiä, jollaisina muita musiikkiopiston oppilaita pidin.
Toivottavasti pojillasi vastareaktio ei ole yhtä voimakas.
-ap
Meidän perheessä ainoa pakko oli jatkaa valittua harrastusta kauden loppuun. Soittoharrastuksessa omalla, ja muistaakseni joidenkin ystävienkin kohdalla, oli saada seuraava tutkintotaso (? mitä ne nyt olikaan 1/3, 2/3, 3/3?) valmiiksi. Teoriaopintoja kaikki inhosivat, mutta suorittivat kuitenkin.
Toinen lapsistani lukkiutuisi mieluiten omaan huoneeseen katsomaan Youtube videoita, hänelle olemme ilmoittaneet, että yksi liikuntaharrastus on pakko olla. Asutaan lähellä koulua kerrostalossa, joten luontaista liikkumista tulee vain koiran ulkoilutuksen verran päivässä. Viides laji tärppäsi ja nyt harrastaa sitä suht mielellään kaverin kanssa.
Jos lapsi liiikkuisi muuten säännöllisesti, oli se sitten pyöräilyä, uimista, skeittailua tai muuta, en "pakottaisi" ohjattuun harrastukseen, mutta katson vanhemman velvollisuudeksi huolehtia, että lapsi liikkuu sen verran, että hänen on mahdollista kasvaa terveeksi aikuiseksi.
Apn kohdalla oli ehkä kyse äidin toteutumattoman haaveen täyttämisestä. Olisiko halunnut pianistiksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset eivät ole halunneet harrastaa oikeastaan yhtään mitään. Poika pelasi hetken futista ja tyttö kävi pari vuotta jossain tanssissa. Ei tullut mieleenkään pakottaa.
Nyt ovat jo lukiossa. Molemmilla on kavereita ja koulu sujuu erinomaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Meillä pojat 8v ja 10v käyvät jalkapallotreeneissä vasten tahtoaan. Miehelle on erittäin tärkeää, että pojat harrastavat jotain joukkuelajia. HÄn sanoo sen rakentavan miehen luonnetta.Pojat ovat luonteeltaan herkkiä ja "tyttömäisiä". Mutta kyllä tuo jalkapallo harrastus on auttanut, nyt jo paljon poikamaisempia ja itsevarmoja.
Eikös jalkapallo ole juuri niitä lajeja joihin pupp*-herkät pojat tykkäävät mennä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä pojat 8v ja 10v käyvät jalkapallotreeneissä vasten tahtoaan. Miehelle on erittäin tärkeää, että pojat harrastavat jotain joukkuelajia. HÄn sanoo sen rakentavan miehen luonnetta.Pojat ovat luonteeltaan herkkiä ja "tyttömäisiä". Mutta kyllä tuo jalkapallo harrastus on auttanut, nyt jo paljon poikamaisempia ja itsevarmoja.
Aika kamalaa stereotyyppistä kasvatusta. Vai miltä kuulostaa, että pakottaisin tyttöni sitten harrastamaan balettitanssia, ettei heistä vain tule liian jätkämäisiä? Ja onko itsevarmuus miehistä ja ujostelu sekä herkkyys tyttömäistä?
Kyllä on. Ja samalla tavalla mielestäni hyvä puuttua ajoissa jos tyttö on poikamainen.
Miksi? Mitä lapset hyötyvät siitä, että läheisin ja rakkain ihminen osoittaa heidän olevan "vääränlaisia"?
Ei tulevaisuudessa, eikä edes tänä päivänä, tarvita ihmisiä, jotka istuvat suppeaan muottiin, vaan ihmisiä, jotka ovat rohkeasti omanlaisiaan ja uskaltavat ajatella luovasti.
Ehkä siinä on jokin raja, miten pitkään "pakottamista" voi jatkaa. Mä aloitin viulun soiton 5-vuotiaana. Teininä halusin lopettaa, mutta vanhempani vaativat, että jatkan. Sovimme, että jatkan vielä pari vuotta ja sitten lopetan, jos edelleen haluan. Onneksi vanhempani eivät luovuttaneet, klassisesta musiikista tuli ammattini. Mutta kymmenen vuotta on taas liian pitkä aika soittaa pakotettuna.... silloin se vain ei ole oma juttu.
Mut pakotettiin myös soittamaan ja nyt omat lapset soittavat.
En vielä tiedä mitä teen jos/kun ilmaisevat ensimmäisen kerran haluavansa lopettaa. Ainakin soitinta saa vaihtaa vähemmän klassiseksi jos ei viulu enää kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siinä on jokin raja, miten pitkään "pakottamista" voi jatkaa. Mä aloitin viulun soiton 5-vuotiaana. Teininä halusin lopettaa, mutta vanhempani vaativat, että jatkan. Sovimme, että jatkan vielä pari vuotta ja sitten lopetan, jos edelleen haluan. Onneksi vanhempani eivät luovuttaneet, klassisesta musiikista tuli ammattini. Mutta kymmenen vuotta on taas liian pitkä aika soittaa pakotettuna.... silloin se vain ei ole oma juttu.
En muista yhtäkään hetkeä, jolloin olisin nauttinut soittamisesta. Kahtena päivänä viikossa ja aina ennen pianotunteja päätäni särki. Joskus itkin matkalla teoriatunnille ja kerran äitini jopa otti minusta valokuvan soittaessani pianoa huomaamatta, että kyyneleet valuivat poskillani.
Anteeksi, jos tuntuu jonkun mielestä märehtimiseltä ja vanhojen kaivelulta. En vain tunne yhtäkään ihmistä, jolla olisi vastaavia kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siinä on jokin raja, miten pitkään "pakottamista" voi jatkaa. Mä aloitin viulun soiton 5-vuotiaana. Teininä halusin lopettaa, mutta vanhempani vaativat, että jatkan. Sovimme, että jatkan vielä pari vuotta ja sitten lopetan, jos edelleen haluan. Onneksi vanhempani eivät luovuttaneet, klassisesta musiikista tuli ammattini. Mutta kymmenen vuotta on taas liian pitkä aika soittaa pakotettuna.... silloin se vain ei ole oma juttu.
En muista yhtäkään hetkeä, jolloin olisin nauttinut soittamisesta. Kahtena päivänä viikossa ja aina ennen pianotunteja päätäni särki. Joskus itkin matkalla teoriatunnille ja kerran äitini jopa otti minusta valokuvan soittaessani pianoa huomaamatta, että kyyneleet valuivat poskillani.
Anteeksi, jos tuntuu jonkun mielestä märehtimiseltä ja vanhojen kaivelulta. En vain tunne yhtäkään ihmistä, jolla olisi vastaavia kokemuksia.
Voi kuule, et ole lainkaan poikkeus. Sellaisia lapsia on paljon, jotka soittavat vanhempiensa vaatimuksesta. Itse yritän opettajana joskus puhua näille vanhemmille, että ehkä soittaminen ei ole heidän lapsensa juttu, mutta kaikki eivät kuuntele. Yritän sitten vain tehdä tunneista mahdollisimman miellyttäviä lapsille, jotka soittamisesta eivät pidä. Vaadin vähemmän ja annan helpotettuja tehtäviä.
Voin taata, ettet ole yksin - tosin hiuksistarepiminen kuulostaa aika sairaalta, eikä sellaista varmaan ole muilla ollut.