Elämä on

Noin joku sanoi hietsun röökikopissa. Näin siellä myös seinässä luki, mutta kuullessaan tuon nistin suusta se kyllä realistoi omien ongelmiensa laatua.

Olen jossain välitilassa elämässäni. Toivon kuolemaa ja pikaista loppua, mutta ennen kaikkea toivon että salama (vertauskuvallisesti) iskisi yhteen tyttöön ( siis noin 27-vuotiaaseen naiseen). Hänen takia yhä taidan elää. Silti miksi? Olen polttanut siltani kaikkiin ihmisiin keitä ikinä olen tuntenut, enkä silti koe olevani yksin, vaikka en näe ketään ketä mun kohtalo mitenkään koskettaisi ellei se sitten kosketa montaa ympärilläni olevaa naamaa.

Olen yksin, mua ei kiinnosta juuri ihmiset. Mutta on se jännä miten 31-vuotiaana, yhteiskunnan kelkasta jo hyvän aikaa sitten pudonneena elämässä ei oo jäljellä muuta kuin rappeutuminen, rapistuminen ja odottelu - ei minkään odottelu, rahojen odottelu, jos joku olisi joka antaisi jotain elämällesi, jos vaikka saisi vittua, että jotain hyvää tulisi eteen. Vittuahan en tieteenkään saa, sen tiedän, sillä rahaa mulla ei ole. Ei ole varaa, edes kosketus ei kestä kauan. Kuka mua koskettaisikaan?