Saitko puolisoksesi "unelmiesi prinssin" vai otitko vain jonkun "ihan kivan"?

Otin unelmien prinssin, mutta vuosien saatossa prinssi muuttui ja minäkin tajusin, että prinssejä on enemmän kuin yksi ja joillakin niistä on enemmänkn avuja kuin tällä jonka valitsin.

No jos olisin jäänyt ihmettelemään, niin yksin olisin, koska nämä myöhemmät unelmatkin on olleet jo varattuja.

Unelmien prinssi -jutut ovat höpönhöpöä. Tiedät kyllä, kun kohtaat sen ihmisen, johon haluat sitoutua. Hän ei ole sellainen, jonka kanssa voisit olla. Hän on sellainen, jota ilman et halua olla. Vähempään ei kannata tyytyä. Parisuhdeterapeutitkin sanovat, että siinä vaiheessa, kun parisuhteessa tulee arki ja kyllästyminen ja riitoja, on ensiarvoisen tärkeää, että voi palata muistoissaan alkuvaiheeseen, kun oltiin huimaavan rakastuneita toisiinsa.

Ei olisi reilua sinulta olla jonkun kanssa vain siksi, ettei "sitä oikeaa" ole vielä tullut vastaan. Koska sitten kun sellainen tulee, se "tyytymisen kohde" jää kuin nalli kalliolle.

Rakastuminen on ihana tunne, älä missään tapauksessa lähde rakentamaan parisuhdetta muun kuin sen varaan. Itse ehdin olla lähes kahdeksan vuotta sinkkuna ennen kuin tapasin nykyisen puolisoni. Kannatti.

Vierailija kirjoitti:

Jos odottaa sitä unelmien prinssiä, niin se yksikin kiva voi jäädä huomaamatta. Unelmien prinssejä ei ole kuin saduissa, joten tartu hetkeen kun se vähänkin oikealta tuntuva ihminen elämääsi astelee.

Et sä voi sanoo noin. Syyllistät naisia. Nykyiseen disney-feministiseen narratiiviin kuuluu voimaantuminen ja unelmien prinssit

Vierailija kirjoitti:

Unelmien prinssi -jutut ovat höpönhöpöä. Tiedät kyllä, kun kohtaat sen ihmisen, johon haluat sitoutua. Hän ei ole sellainen, jonka kanssa voisit olla. Hän on sellainen, jota ilman et halua olla. Vähempään ei kannata tyytyä. Parisuhdeterapeutitkin sanovat, että siinä vaiheessa, kun parisuhteessa tulee arki ja kyllästyminen ja riitoja, on ensiarvoisen tärkeää, että voi palata muistoissaan alkuvaiheeseen, kun oltiin huimaavan rakastuneita toisiinsa.

Ei olisi reilua sinulta olla jonkun kanssa vain siksi, ettei "sitä oikeaa" ole vielä tullut vastaan. Koska sitten kun sellainen tulee, se "tyytymisen kohde" jää kuin nalli kalliolle.

Rakastuminen on ihana tunne, älä missään tapauksessa lähde rakentamaan parisuhdetta muun kuin sen varaan. Itse ehdin olla lähes kahdeksan vuotta sinkkuna ennen kuin tapasin nykyisen puolisoni. Kannatti.

Itselleni on käynyt niin, että mitä pidempään ollaan oltu yhdessä sitä paremmaksi on muuttunut. Alussa olisikin voinut erota. Nyt mieluummin vaikka kuolisin. Ne unelmien prinssit olen ymmärtänyt että muutaman myrskyisän vuoden jälkeen olisin sellaisita eronnut. Ihminen muuttuu myös eikä eilisen hyvä ole välttämättä tämän päivän valinta. En ole eri mieltä kanssasi, mutta sanon että tuo ei ole se ainut vaihtoehto. Se on yksi niistä.

Puolisoni ei ole unelmien prinssi, kun en koskaan mistään prinssistä unelmoinutkaan. Nuorena taisin ajatella että elän sinkkuna koko elämäni. Mutta sitten kohtasin jo teini-iässä miehen, joka vain tuntui oikealta ja omalta. Yhdessä ollaan oltu vuodesta 1981, tosin naimisiin mentiin vasta paljon myöhemmin.

Ei niitä prinssejä kaikille riitä. Minä repsahdin prinssiä odotellessani katumaasturilla kurvailevaan kartanonherraan, joka osoittautui paljon vakaammaksi hankinnaksi kuin jatkuvasti uutta lasivuorta etsivä valkoratsuinen prinssi.

Sieltä ”tuli” prinssi. En etsinyt sellaista tai ajatellut avioituvani, oli muuta ohjelmaa elämässä. Elämä vain yllätti ja taisipa viedä jalat alta. Nyt on takana jo muutama vuosikymmen ja on edelleen mieluinen puoliso, ihmeellistä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

1. kierroksella ihan kivan, 2. kierroksella ymmärsin jo unelmien prinssin olevan se kestävä vaihtoehto. 15 vuotta myöhemmin on edelleen unelmien prinssi.

Sama täällä.

Paras on ilman!

Olin 16 ja mies 19, kun tavattiin. Nyt ollaan +-35v. Mies oli mun eka oikea rakkaus ja komea ja hyväkroppainen. Rakastuin häneen palavasti teinitytön voimakkain tuntein. Saatiin eka lapsi tosi nuorina, eikä oikeastaan tunnettu itseämme, eikä toisiamme. Nyt oikeasti aikuisena olen tajunnut, että ollaan tosi erilaisia ihmisiä. Meillä ei ole juuri mitään muuta yhteistä, kuin samanlainen hölmö huumorintaju ja pilke silmäkulmassa.

Elämä on tasaista useimmiten. Olen tajunnut, että se sielunkumppani on vielä jossain muualla. Ollaan miehen kanssa kasvettu yhteen. Eli jossain määrin voi sanoa, että

tilanteeseen on tyytynyt. Jonkin kaipuu on, mutta minkä? Sen kun tietäs.

17 vee ja muutaman vuoden vanhempi baarissa tavattu nuori mies oli sitkeä ja hauska, älykäs, komea, 15 vuoden parisuhde, avoliitto ja meni nuoruuden suhteena, meillä oli hauskaa mutta ei harmoniaa, erilaiset luonteet ja mies oli luonteeltaan vaikeampi. Erosin kolmekymppisenä koska halusin ”jotain muuta” elämältäni ja sitten oli lyhyt puolen vuoden suhde 8 vuotta nuoremman miehen kanssa, joka muistutti millaista oli olla teini ja hulluna huumasta. Sitten 6 vuoden avoliitto keikalla tavatusta muusikosta, joka muuten oli sympaattinen tyyppi mutta en jaksanut hänen loputonta huomiota ja tukemista vaativaa persoonaansa. Mies ei ollut tarpeeksi vahva luonteeltaan, joka oli vika kaikissa tapaamissani miehissä. He tukeutuivat minuun kuin kallioon ja siksi kai rakastuivat minuun, olen kaunis ja hauska, jalat maassa ja eteenpäin menevä voima. Mutta en halua perhettä, lapsia, lemmikeitä, mitään perinteistä.

Ja sitten tapasin aviomieheni netissä. Voi luoja. Hän oli kuin minä mutta miespuoleinen versio. Rakastuttiin nopeaan tahtiin ja se oli siinä. Ollaan naimisissa nykyään, yhdessä yli 15 vuotta. Ja edelleen kaipaan hänen seuraansa, joka päivä vaikka ollaan yhdessä saman katon alla. Hänen seuransa on minulle balsamia, voin hyvin ja tunnen olevani rakastettu ja elossa. Joka päivä, yli 15 vuotta. Voitteko tajuta? Vakka kantensa valitsee.

Miksi kukaan naisi ketään muuten kuin rakkaudesta? Ei ulkonäön, rahapussin tai statuksen varaan voi kestävää ihmissuhdetta rakentaa.

Tunne-elämän häiriötilat ovat ilmeisen yleisiä niillä, jotka muuta väittävät: jauhavat tasoista ja kriteereistä, jotka perustuvat vain ja ainoastaan pinnallisiin ulkoisiin piirteisiin.

Jos ei kykene rakastamaan, on parempi olla yksin, ettei pilaa usean ihmisen elämää: omaa, puolison ja lasten.

Haluan miehen jota rakastan. En tyydy vähempään. Ominaisuuksiltaan en voi etukäteen sanoa millainen hän on. En haaveile prinssistä, joka tulee ja pelastaa minut.

Pitää olla henkinen yhteys, rakkautta ja erotiikkaa. Kyllä sen sitten tunnistaa kun palaset loksahtelee kohdalleen.

Nyt 10 vuotta sinkkuna ja voin olla vaikka loppuelämäni. En pelkää yksinäisyyttä. Nautin olla itsekseni. Ystäviä on. Olen herkkä tunneihminen joten parisuhteen solmiminen perustuu minulla täysin tunteiden pohjalle.

Minä olen vaimon mukaan hänen unelmiensa prinssi. Itse uskon, että ihminen voisi elää ihan onnellisen elämän kestävän suhteen monenlaisen ihmisen kanssa. Vaimoni on siis varmaan sitten yksi näistä "unelmieni prinsessoista".

Vakavasti puhuen, onnellista loppuelämän parisuhdetta ei saada löytämällä "se oikea", vaan menemällä sen "ihan kivan" kanssa yhteen (joka tuntuu sen verran kivalta, että voisi olla "se oikea") ja sen jälkeen halutaan joka päivä olla onnellisia toisen kanssa. Moni odottaa, että puoliso tekisi hänet onnelliseksi, mutta jos se onkin toisinpäin. Onni tulee siitä, että tekee puolison onnelliseksi.

Mentiin yhteen kun vaimo oli 21 ja minä 24. Nyt kolkuttelen viittä kymppiä ja kotona kaksi täysi-ikäisyyttä lähestyvää teiniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos odottaa sitä unelmien prinssiä, niin se yksikin kiva voi jäädä huomaamatta. Unelmien prinssejä ei ole kuin saduissa, joten tartu hetkeen kun se vähänkin oikealta tuntuva ihminen elämääsi astelee.

Et sä voi sanoo noin. Syyllistät naisia. Nykyiseen disney-feministiseen narratiiviin kuuluu voimaantuminen ja unelmien prinssit

Miesasiamiesnarratiivissa nainen on uhka, ellei ole alistunut, riippuvainen ja toissijainen. Mitähän se sinusta kertoo, moinen naissukupuolen pelko?

Minulla oli onnea, sillä löysin unelmieni prinssin 20-vuotta sitten. Elämä on lähes kaikin puolin sellaista mistä haaveilin aikoinaan ja nyt yli nelikymppisenä se tuntuu edelleen ihanalta ja etuoikeutetulta.

Voi kun on Jompalla taas vaikeaa. Lauantai jo pitkällä, eikä pi££ua tule tänäänkään.

Kun ei kiltin teeskentely onnistu, kokeillaan nyt vaihteeksi loukkaamis- ja vähättelytaktiikkaa.

Idiootti, ei voi muuta sanoa 😂😂😂😂

Mitään unelmien prinnssiä ikinä tavannutkaan, puolisoksi otin mukavan ja huumorintajuisen miehen, siis taviksen. Osoittautui kultakimpaleeksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ne prinssi-tyypit tiesivät sen itsekin ja liehuivat menemään. Vaihdoin sitten 26v:na siihen kivaan tyyppiin ja joidenkin mielestä ollaan vähän eriparia, mutta meillä on hyvä olla yhdessä. Luottamus 100%, hyvä tulotaso, samanlaiset arvot, ei turhaa draamaa tai riitoja, 2 lasta ja hän on superihana isä lapsilleen. Olemme olleet yhdessä kohta 20v.

Jos mietin, että olisin perustanut perheen näiden prinssien kanssa niin en usko, että olisin näin tyytyväinen elämääni kuin nyt. Siellä ne prinssit edelleen vonkaa baarissa jos nähdään, vaikka ovat perheellisiä hekin. En toivoisi sellaista puolisoa enkä isää lapsilleni. Tosin ei se aina tarkoita, että komea mies olisi kusi’ää, mutta harmillisen usein kyllä.

Kehottaisin valitsemaan sellaisen puolison, jonka kanssa on hyvä olla yhdessä. Sitä ennen toki voi kokeilla niitä prinssejäkin niin tietää sitten mitä kumppaniltaan toivoo.

Ihan pakko oli alapeukuttaa, sillä tuo sun kuvauksesi "unelmien prinsseistä" oli niin kaukana omasta käsityksestäni kuin vain voi olla. Kuvailet älllötyksiä ja kutsut niitä prinsseiksi?!

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä prinssejä kaikille riitä. Minä repsahdin prinssiä odotellessani katumaasturilla kurvailevaan kartanonherraan, joka osoittautui paljon vakaammaksi hankinnaksi kuin jatkuvasti uutta lasivuorta etsivä valkoratsuinen prinssi.

Jaha, alapeukkuja sille, että toteuttaa ihan oikeasti unelmansa eikä kuvittele, että William tai Harry olisi saapunut Suomeen nimenomaan minun takiani.